TIME AFTER TIME

Vuosi alkoi isoilla kierroksilla. Kuin sulava jäätelö, alkoi hyvä flow muutama kuukausi aiemmin. Sen tuloksena syntyi mm. My name is Kenneth. What's your problem? -mallisto, hienoa näkyvyyttä Linnan juhlissa, Golden Globes -askel ja niiden seuraksena muutama mittatilaustyö Oscareihin ja pari ihan muuten vaan -mallia tähtitaivaan alle. Kenneth-mallisto on ottanut hyvin tuulta alleen, sitä saa ostaa Sokokselta ja Stockmannilta. Linnan juhlien alla täysin persetuntumaisella facebook-viestillä lähestymäni Timo Vuorensola lämmittää ja ihmetyttää mua ajatuksineen, ideoineen ja lähipiireineen alati: miten on mahdollista ettei me olla tämän kokoisessa kaupungissa tavattu aiemmin. Myös Laura Birnin korut aukaisivat jonkun lukon päästäni ja pääkorumalleja on tullut muutama tehtyä ja muutama asiakas niitä tälläkin hetkellä odottaa. Etsin viime yön oscareita aamulla, kunnes oli pakko jatkaa sorvin ääressä. Löysin kuvia muista kuin Orcareihin tilanneista asiakkaista ja aion sopivan hetken ääressä nostaa nämä naiset jalustalle. Omar Sy sai rannejuttunsa ja on tässä kaksi superjuttuakin tehty, mutta en vaan yksinkertaisesti voi kertoa kenelle ennen kuin näen kuvia. Lukijana on varmasti hiton turhauttavaa lukea tähtitilauksista ilman nimeä. Käteni ovat sidotut, kunnes se joku menee ja todella laittaa vermeet ylleen. Ja kun toinen tulee kulman takaa ja ottaa sen kuvan. Jonka mä sit löydän täältä jumalan selän takaa lähettääkseni sen eteenpäin. Mutta sen kerron, että omien asiakaspalautteideni lisäksi nämä kaksi "taitelijaa" antavat potkua lisää: toinen heistä vietti jouluaaton Pirate-mallini kaulassaan. Nämä jätkät ovat jo historian kirjoissa. Toinen paremmassa, toinen vähän huonommassa kunnossa.

Koitan keskittyä nykyhetkeen. Koitan olla läsnä ideoissa ja suunnitelmissa, jotka ovat vallanneet kalenterini eri merkityksiä kertovien värikynien muodossa. Vaikeaa on, koska käteni toimivat putkiaivoilla eikä luovaa kautta voi pidätellä. Kalenterin järjestelmällisyydessä tulisi pysyä, mutta kun Luka tulee, menettävät väritkin merkityksensä. Osaan vain tuijottaa eteeni ja näyttää eleettömältä. Möllöttää koivulattian oksankohtia työpöydän vasemmalta puolelta tai hinkata hitaasti Boothillin tuopin reunaa etusormella kuin matemaattista kaavaa miettien.

Tein pari vuotta sitten to do -päätöksen: kun tulee hyvä idea, tartun siihen kiinni. Hoidan tai aikataulutan sen kalenteriin. Heti. Yhteistyökuvioita tulee paljon tällä hetkellä, mutta harvemmin muiden ehdotuksista innostuu ihan niin paljon kuin omista ideoista. Toki on niin käynyt: joku ehdotus saattaa tappaa kalenterista kokonaisen viikon. Paljon projekteja on jäänyt toteuttamatta, moni niistä vaikuttaa kärsineen ajan kanssa luonnollisen kuoleman, mutta on moni niistä toteutunutkin. Uskon, ettei ne luonnolliset kuolematkaan lopullisia ole. Kaikesta jää jotain henkiin, jälki, joka tulee jossain toisessa muodossa ulos.

Tein tänään rannekellon. Kaikki merkit ovat pitkän aikaa viitanneet siihen, että kello on tehtävä. Henkisistä ja fyysisistä syistä. Ensin oli pari asiakastyötä, erilaisia muotoja, rannekkeita, miehiä ja naisia. Sitten tuli tehdastapaaminen Perkkossa, Matexin emoyhtiössä. Perkko tekee Leijona-kelloa, vanhaa suomalaista merkkikelloa. Jo vuoden päivät sitten kirjoitin Matexille haluavani tehdä Leijona-kellon kanssa jotain. Idea henkistyi viime viikolla. Soitin Perkkolle ja sain haluamani kellotaulun. Ja eilen se ruumiillistui. Leijonamieli-kello. Se näyttää mun kellolta, se kuulostaa mun kellolta ja se tuntuu mun kellolta. Se on mun kello. Se sopii siihen mitä olen, mitä teen ja kuinka teen. Se on metallia ja nahkaa ja sen avulla pysyn paremmin kalenterissani sisällä ja Boothillistä ulkona.

Kun kalenteri on täytetty Porin kaupungin matkailuyhtiö Maisan asiakkaille, Radio Rockin kuuntelijoille ja Leijonamielen kantajille suunniteltavilla tuoteideoilla, tarvitaan takasivuiltakin tyhjiä papereita. Kun miesten häämallisto tulee ulos maaliskuun lopussa, naistenmallisto on lähdössä tällä viikolla Urban Storyyn ja huhti-toukokuussa sen isosiskomallistolla valloitetaan Mr. Murphy ja se Losissa sijaitseva luksusliike, täytyy aikataulujen lisäksi pysyä stailina ja kauniina. Ja kun vielä tuohon lisätään oma nahasta revitty, poltettu, tatuoitu, ruostutettu, hapotettu ja ammuttu taidenäyttely, kahden eri metallibändin kuvaukset, kolmena eri vuodenaikana kuvattava tanssielokuva ja Music Awards, alkaa kellolle olla tarvetta. Onneksi taannun toistuvasti 5-vuotiaan tasolle pojan kanssa, joka ei tiedä mitä tai mikä kello on.

Paljon on työtä tehty ja paljon on tehtävänä. Mutta flow jatkuu, eikä edes vielä valu sormille. Mitä tulevaisuuden suunnitelmiin tulee, olen oppinut tilaamaan. Sen saa, mitä tilaa ei ole paskapuhetta. Tulevaisuutta voi analysoida heikkojen signaalien perusteella. Kuuntelemalla itseään ja ottamalla vastaan signaaleita jotka saa ripsen sisällä värähtämään, heittää oikean vaihteen päälle. Mä mietin usein ihmisiä ja asioita, jotka tuntuu hyvältä sydämessä. Ja mietin mitä me voitais tehdä yhdessä. Ja sanon sen. Ääneen itsekseni, virallisesti assarille, tua noi ni joo, vaikka tää kuulostaakin hipiltä. Ja yhtäkkiä huomaan että joku niistä asioista on kehittynyt isommaksi tai on jo melkein itsestäänselvyys, jonka toteutuminen on vain ajan kysymys. Kun uskoo että asiat luistaa, ne alkaa luiskahtelemaan oikeaan suuntaan. Heikkoja signaaleita tulee tällä hetkellä musan lisäksi elokuvamaailman suunnasta. Iso osa projekteista, henkilökohtaisistakin, antaa koordinaateiksi Amerikan yhdysvaltojen - kuin myös Suomen tasavallan - länsirannikon. Molempien rannikkojen valloituksen lisäksi haluan tuoda lisää hulluutta Porispereen, nostaa painoni verran rautaa ja ison kylkitatuoinnin. Ja päästä siihen samaan historian kirjaan niiden jätkien kanssa.