SILMÄPELIÄ

Tiedän. Olen onnentyttö. Mulla on terve poika, joka pesee mun selän. Rakastan mun kotia, tänne on aina hyvä tulla. Mulla on ystävistä ja sukulaisista koostuva tukiverkosto, jotka pitää huolta vaikka olisin toisella puolella maapalloa. gTIE on kansainvälistymispisteessä, josta olen haaveillut kuusi vuotta. Mulla on musta monsteriauto, jolla pystyy ajamaan puolitoistametrisen lumikinoksen päälle heti lumimyrskyn jälkeen. Sydän, joka ajaa mut tarvittaessa vaikka seinää päin, ja korvat, jotka kuulee niin, että joskus itkettää. Ja sitten mulla on nää silmät, joilla näen kauniin ihmisen, joka kuulee kun mä kerron mun haavesta, jossa mä ajan moottoripyörällä aurinkolasit päässä tapaamaan mun isää joka istuu Puistobluessissa filtillä, johon on katettu perunasalaattia, patonkia ja kotiviiniä joka on - ehkä jälleen tänä vuonna - tehty voikukista.

Nää silmät on olleet mun heikko kohta. Oon luottanut aina näkemääni, mutta se kuva ei ole aina muodostunut vain verkkokalvon kautta. Osittain ihan varmasti myön huonon näön vuoksi kuva on enemmänkin syntynyt kaikkien aistien yhteiskuvana. Vaikka olen visualisti ja pidän kauniista asioista, on mua viehättänyt vuosien aikana enemmän sisältö, kuin vain miltä jokin näyttää. Oon tykännyt hyvistä oivalluksista, jotka saattavat puolivalmiina muotoina hakata viimeistellymmät, mutta keskinkertaiset ideat. Oon aina pitänyt persoonallisista yksityiskohdista, joita joku toinen kutsuisi vioiksi. Mulle viat ovat avautuneet usein ominaisuuksina, joskus jopa mahdollisuuksina. Pidän valtavasti ihmisistä, joissa on tarttumapintaa. Jeejee-tyyppi tai henkilö joka ei anna itsestään mitään ja harkitsee kaikkea sanomaansa, on epäilyttävä, ellei pelottava. Ainakin hyvin usein tylsä. Pidän naisista joissa on säröjä ja lommoja. Ja miehistä, joilla on enemmän annettavaa vaatteet päällä kuin ilman. Olen aina ihastunut ja innostunut sukupuolesta ja esineestä riippumatta sisältöön. En siihen miltä jokin näyttää silmään. Kunnes. Siinä se seisoi. Aurinkolasit päässä kymmenen metrin päässä. Tutulta näyttävä tuntematon, upea mies. Kävelin ohi ja morjestin. Ukko morjesti takaisin.

Nuorempana olin ulkonäkökeskeisempi ja pinnallisempi. Sitten ymmärsin, ettei yksikään näistä asioista oikeasti kiinnosta ja tee onnelliseksi. Opin näkemään niitä oikeita mulle merkityksellisiä asioita sydämeni kautta. Mutta oman silmäni kautta opin näkemään ja kommunikoimaan - pelittämään - vasta kun pääsin silmälaseista lopullisesti eroon. Koska lasit eivät missään vaiheessa olleet osa mua, vaan itsevarmuutta laskeva apuvälineen omainen pakkopaita, en koskaan oppinut täysissä koroissani katsomaan niiden läpi. Ne olivat kuin television ruutu, jonka takaa oli helppo väijyä vaikka todellisuudessa olisin halunnut kohdata maailman eläimen katseella sen edestä ja takaa. Sen lisäksi, että silmälasit laskivat itsetuntoani, ne haittasivat harrastuksiani. Ne olivat aina kaiken tiellä. Pinnallista, kyllä, mutta vuosi vuodelta lasien olemassaolo alkoi häiritsemään enemmän ja enemmän.

Sitten. Näin tuttuni Helsingin yössä, jonka kanssa jossain asiayhteydessä puhuimme silmälaseista. Ja silmälasittomuudesta. Ja siitä, että hänellä voisi olla mahdollisuus auttaa mua pääsemään laseista eroon jonkun uuden Ruotsista Suomeen lanseerattavan laser-leikkauksia harjoittavan yrityksen kautta. Innostuin. Ja asia jäi muhimaan. Sitten yhtenä aamuna heräsin Porissa. Ideaan. Mitä jos kotikaupungista löytyisi jokin silmäleikkauksia tekevä taho, innostuiskohan ne leikkaamaan mun silmät. Näkyvyyttä vastaan.

Alettuani tammikuussa kirjoittamaan tätä blogia, olimme sopineet sitä tilaavan Porin matkailuyhtiö Maisan kanssa, etten halua missään vaiheessa Blogiini mainoksia, en halua kirjoittaa yhtään tekstiä mikä ei tunnu omalta enkä lähteä muutenkaan tekemään näkyvyyttä vastaan mitään diilejä kenenkään kanssa, jotka eivät sisältöön sovi - eli minuun. Maisassa oltiin täysin samaa mieltä, mainoksia saa jokainen ovista ja ikkunoista, blogissani niitä ei tarvitse olla. Mutta silmillään töitä tekevänä suunnittelijana ja porilaisena, laser-operointi kotikaupungissa ja siitä kertominen omassa blogissa ei tuntunut millään tavalla väärältä ajatukselta. Varsinkin kun toinen vaihtoehto olisi ollut kaatua ruotsalaisten armoille. Blogin kirjoittaminen antoi mulle sen mahdollisuuden ja päätin käyttää sen hyväkseni. Teimme diilin Porin Lääkäritalossa operoivan FemtoLasik® -ketjun kanssa. Mulla oli yksi ehto: Haluan olla lukijoille täysin rehellinen. En vain siitä, että silmäleikkaus tehtiin näkyvyyttä vastaan ilman rahanvaihtoa, vaan myös siitä mitä leikkauksessa todella tapahtui ja miten se onnistui.

Kirjoitin Porin Lääkäritaloon tammikuussa: Tulin eilen muutaman päivän lomalle hengittämään Poriin, lähden sunnuntaina. Mulle tuli vahvasti sellainen fiilis, että joku porilainen, paikallinen terveysalan yritys voisi hyötyä minusta, koska olen porilainen ja kirjoitan blogia porilaisena porilaisille Porin kaupungin yhteistyökumppanina. Silti mulla on laaja lukijakunta/kontaktiverkosto Helsingissä. Niin, musta itsestänikin tuntuisi paremmalta tulla täällä hoidetuksi. Eli mikäli kaipaatte mun kaltaista 36-vuotiasta porilaisnaista markkinointiapuvälineeksi silmäleikkauksiin, voitais hyvin istua alas ja puhua enemmän.

Pääsin silmäleikkausta edeltävään esitarkistukseen noin kuukausi yhteydenottoni jälkeen. Esitarkistuksessa otettiin ihan ensin silmänpohjakuvat Näkökeskuksessa Iso-Karhussa ja sen jälkeen tehtiin kivuttomat tarkistukset Porin Lääkäritalossa FemtoLasik®:n tutkimuksessa, kaikki saman vajaan kahden tunnin sisällä. Esitarkistarkistus kesti yllättävän kauan, mutta syy selvisi nopeasti. Sen tarkoitus on selvittää soveltuvuus leikkaukseen, koska osaa silmäleikkaukseen haluavista ei haluamisista huolimatta voida leikata. Silmästä voi löytyä esimerkiksi sairaus, joka estää leikkauksen. Esitarkistuksen perusteella tehdään myös varsinainen leikkaussuunnitelma ja määritellään arvot, jotka sitten leikkaussalissa oleva insinööri syöttää leikkauksen tekevään laser-koneeseen. Mä sain tietää esitarkistuksessa, että mun silmät ovat kuivat, mutta estettä leikkaukselle ei ole. Mahtavaa. Sitten aloin jännittämään.

Olen verrannut silmäleikkausta lentämiseen. On aivan yhtä epäinhimillistä lentää nilsholgerssonina tonnien painoisella teräsohjuksella pilven päällä kuin mennä kilveksi lasersäteen eteen silmä edellä. Leikkauspäivä sovittiin maaliskuun loppuun, jonka aikana mielikuvitukseni ehti hyvin yksityiskohtaisesti luoda järkyttäviä mielikuvia vuosikymmenten takaisista silmäleikkausharjoitteluoperaatioista, joissa muutaman tuhannen potilaan silmät ovat todennäköisesti tuhoutuneet. Huomauttanen tähän väliin että ensimmäisiä silmäleikkauksia on tehty jo vuonna 1898, jolloin silmän pinnassa olevia kohoumia tasoitettiin veitsellä. Näkökyvyn lisääntymiseen tähtäävä toimenpide perustuu tänä päivänä lähes samaan lääketieteelliseen faktaan, jossa epätasaisuus tasoitetaan ja valo taittuu oikein. Tekniikka on tosin edistynyt laservuosia, hygienia ihan omaa luokkaansa, henkilökunta tietää tarkalleen mitä tehdä leikkaussalissa sekä sen ulkopuolella ja lopputulos on lähes poikkeuksetta täydellinen. Riski leikkauksen epäonnistumiselle on 1-2 %. FemtoLasik® -ketjun sivuilla on lueteltu kaikki riskit kymmenen kohdan listana. Luin ne monta kertaa läpi.

Maaliskuun lopussa olin jälleen Porissa ja isä heitti mut Lääkäritaloon. Haukoin henkeä, pyysin diapamia heti. Sain sitä heti. Jännitystila oli silminnähden vakuuttava esitys. Vartin verran sain tärisevin käsin juoda kahvia, kunnes diapam alkoi, tärinä lakkasi ja nousin ylös. Nyt voidaan mennä. Leikkaushuone oli viileä ja hämärä. Otin kengät mukavuussyistä pois ja ihana hoitaja laittoi muutamia erilaisia tippoja silmiini. Tipat tuntuivat vain kylmiltä. Mut ohjattiin makaamaan sängylle, jonka päädyssä oli se vehje. Sanoin vempelettä käyttävälle lääkärille, ettei välttämättä tarvitse ollenkaan selostaa pelitilanteita, parempi kun antaa mennä vaan.

Silmät tuntuivat normaaleilta, ei puutuneilta. Vähän vetisiltä, mikä oli täysin luonnollista kun ottaa huomioon sen nestemäärän, jonka ihana hoitsu silmämunan muotoiselle alustalle oli tiputellut. Lääkäri teippasi ensin toisen silmän ripset yläluomeen, jonka jälkeen hän otti kellopeliappelsiinista tutun kidutusvälineen eli luomenlevittimen, joka yllätyksekseni ei tuntunut miltään. Sen jälkeen kuukauden aikana syntyneen painajaiskäsikirjoituksen mukaan silmän päälle iskettäisiin alipaineella toimiva suutin, joka imaisisi silmämunani laitteeseen, jotta se pysyy leikkauksen ajan ihan paikoillaan. Olin miettinyt tätä vaihetta kotona tunteja, ihmisrauniomaisissa, hyvin säälittävissä asennoissa. Mielikuvitus on pitelemätön. Samasta syystä kaikki, jotka ovat lukeneet Amerikan Psykon ymmärtävät miten huono siitä tehty leffa on. Oma mielikuvitus luo ja värittää väkivaltakohtauksille paljon laajemmat skenet, kuin mitä filmikamera pystyy kässäristä taltioimaan. Se imukuppilaite oli mielikuvituskäsikirjoitukseeni verrattuna  säälittävä ja kiduton rakkine. Itse imuvaihetta en edes tuntenut. Sama laite leikkasi saksalaisella tarkkuudella silmän läpän reunaan ohuen viillon, jonka kirurgi nosti ylös. Sitten muutaman sekunnin ajan näkyi psykedeelisiä valoja, vihreitä ja punaisia. Tausta oli mustaa. Ja sitten tuli pieni paussi. Ja sitten sama valosirkus toistui, kun lääkäri sanoi "kakkoslaser". Koko toimenpide kesti noin 30 sekunttia per silmä. Ainoa asia johon en ollut varautunut oli oman silmän haju. Joskus vuosia sitten viisaudenhammasleikkauksen jälkeen halusin hampaan lääkäristä mukaani minigrip-pussissa. Porasin dremelillä hampaaseen reiän. Hampaan poraamisesta tuli aivan karmea haju, tismalleesn sama haju kuin oman silmän laserilla poraamisesta tulee. Pujotin hampaaseen nahkanarun ja annoin sen silloiselle poikaystävälleni kaulakoruna lahjaksi. Ja toista silmää leikatessa tiesin "ykköslaseria" seuraavan kakkosen ja sen aiheuttaman kuoleman hajun, jolloin osasin tukkia nenän ajoissa. That's it.


Leikkauksen jälkeen jännitys purkaantui niin että itketti. Koko leikkauksen ajan jalkopäässäni istui nainen, joka piti kättään jalkani päällä. Se oli se sama ihana hoitaja, joka laittoi puudutustipat. Kun pääsin leikkaustuolilta kyynelehdinnältäni ylös, kysyin naisen nimeä. Naisen nimi oli Tytti. Tytillä oli ehkä tärkein tehtävä kaikista. Hän piti kättään sääreni päällä koko toimenpiteen ajan. Miten humaania. Kättelin ja kiitin häntä.

Leikkaushuoneesta mut talutettiin pimiöön, eli hämärähuoneeseen pariksi tunniksi selviytymään. Pimiön tarkoitus oli antaa silmien juurikin kehittyä, tottua hämärään ja tarkistaa ne vielä ennen kotiin lähtöä. Hämärähuoneessa oli hyvät tuolit, peitot, kahvitarjoilua ja suklaata. Järjettömiä määriä Fazerin suklaata. Mahtava loppuhuipennus. Olin puhelin kiinni kaksi tuntia keskellä päivää vällyjen alla suklaata syöden  ja ainoa kysymys mihin jouduin pari kertaa vastaamaan, oli onko kaikki kunnossa?

Hajataitteisena näkijänä leikkauksen tehon huomasi jo samana päivänä. Näkö parantui päivä päivältä ja parin viikon kuluttua löysinkin olkapään takaa pienen luomen. Silmää hoidettiin ensimmäinen viikko antibioottitipoilla ja kosteutustipoilla. Kosteutuksesta ei tosin tarvinnut sillä tavalla tietoisesti pitää huolta, silmä kertoi aika tuntuvasti milloin sillä oli jano. Kolme viikkoa leikkauksen jälkeen lähdin työmatkalle. Losissa väärin päin olevan kuun alla huomasin leikkauksesta jääneiden halojen hävinneen lähes kokonaan. Halot ovat leikkauksen parantumisvaiheessa näkökenttään kirkkaiden alueiden reunoille ilmestyviä kehyksiä. Ne ovat kuin sädekehiä, jotka pehmentävät autonvalojen ja pimeän yön rajakohtia. Palattuani reissusta, aloin tekemään töitä. Yhtä mittatilauskorua vääntäessäni huomasin, ettei kaikki ole kunnossa.  Lähinäössä on jokin vika, johon silmän venyttely tai kosteutus ei auttanut.

Soitin lekurille. Varattiin heti jälkitarkastusaika. Koska leikkaus tehtiin Porissa ja sijaintini on Helsinki, sai lääkäri hoidettua mulle ajan Helsingin päädystä, aivan kotini nurkan takaa. He suhtautuivat heti vakavasti asiaan. Aika järjestyi nopeasti ja parin päivän kuluttua olin lääkärin vastaanotolla. Kymmenen kohdan riskilista kävi mielessäni, mutta tiesin, että 1-2 %:n epäonnistumisprosentti ei tarkoita sokeutumista, vaan se tarkoittaa uusintaleikkausta. Leikkaukseen kuuluu vuoden kestävä veloitukseton uusintaleikkaustakuu.

Lääkäri katsoi silmäni tarkkaan. Helsingissä tehtiin kaikki samat tutkimukset kuin ensimmäisessä esitutkintavaiheessa ja kävi ilmi, että toinen silmä on ylikorjaantunut ja hajataittoa oli vielä vähän jäljellä. Tutkimuksen tehnyt lääkäri ehdotti leikkausta tehtäväksi heti. Oli torstai, klo 16. Mulla olis asiakastapaaminen sovittu tapahtuvaksi klo 16.30. Lekuri ehdotti, että käyn hoitamassa asiakkaan ja tulen sitten takaisin leikkausta varten. Että se hoidetaan vielä saman päivän aikana. Emme sammuta koneita vielä. Klo 17 olin leikkauspöydällä. 25 vuotta silmäleikkauksia hoitanut Juhani vetäisi puudutustippojen vaikutuksen alla olevan, aiemmin koneella leikatun läpän jollain erikoisinstrumentilla ylös, antoi vähän kakkoslaserii ja klo 19 istuin vatsa täynnä suklaata Boothillissä kolmostuoppi kädessä ja aurinkolasit päässä ihmettelemässä omituista iltapäivää.

Ei asiat aina mene putkeen, mutta asiat järjestyy. Vaikka mulla on ihana koti, on siellä tällä hetkellä hiostuttava parvekeremontti. Mun monsteriauto on joo katu-uskottava, mutta sen vaihtoa kaipaava starttimoottori on viimeisen vuoden sisällä jättänyt mut ja pojan sateella puutarhakeskuksen, ostoskeskuksen ja pojan tarhan pihaan. Jälkimmäiseen monta kertaa. Silmäleikkaus onnistui, se vei tällä kertaa vaan vähän enemmän aikaa kuin mihin olin varautunut. Se ei kuitenkaan häirinnyt, se oli vain asia jolle ei voinut mitään, mutta asia mikä piti hoitaa. Ja silmäleikkausta operoinut FemtoLasik® hoiti sen parhaalla tavalla. Ystävällisesti, nopeasti ja asiallisesti. Näkö on nyt täydellinen.

Helsingin päädyn tytti nimeltään Sirkku piteli jalastani leikkauksen aikana kiinni. Luoja miten ihana hahmo. Tämä varmistutti mut firman tinkimättömästä asiakaspalvelutasosta ja vuosien kokemuksesta. Tämä leikkauksen aikana miltei statistin asemassa oleva lämmin ihminen jätti jäljen, joka on seurannut mua ajatuksissani viikkoja. On mahtavaa, että firma satsaa suklaan lisäksi työntekijällä, jonka tarkoitus on äärimmäisen tärkeä: pitää huolta asiakkaasta jotta asiakas tuntee itsensä tervetulleeksi, huolehtimisen arvoiseksi, turvalliseksi pelottavan toimenpiteen keskellä. Tämä ihmistyyppi on seurannut mua tämän kokemuksen ansiosta omaan liiketoimintasuunnitelmaan asti. Kun avaan ensimmäisen oman liikkeen Losiin, on siellä tämä sama hahmo, joka ottaa sut vastaan. Katsoo sua silmiin, toivottaa tervetulleeksi, kysyy onhan kaikki ok, ja istuttaa liikkeen puolelle isoon ruskeaan ja muhkeaan nojatuoliin. Tämä nainen ojentaa sulle päivän lehden ja kysyy mitä sä haluat juoda. Ja vasta kun oot valmis, voidaan alkaa puhumaan työasioista. Että mihinkäs juhliin sitä ollaan tällä kertaa menossa?

Ja mitä ukkoon tulee, on sitä joka kerta aina vaan kivempi nähdä. Koko koron mitalla.

UUSI ALKU

I have no legal rights to use this picture. It just inspires me.

Moi moi! Käteltiin. Mulla oli pala kurkussa. Lähtiessä pyörähdin kuin jännittävä näytösmalli ja nappasin läppärilaukun oikeaan käteeni. Mikko ojensi raskaan oven raolleen ja soljuin korkeaan marmoriseen rappukäytävään. Ovi kaikui käytävässä kiinni mennessään. Emme puhuneet. Mitään. Ei edes katsottu toisiamme. Ohitettiin hissi kuin yhteisestä päätöksestä ja käveltiin rappusia alas. Rauhallisesti hypähdellen, vierekkäin. Rappusissa laskeutuminen tuntui uudelta kokemukselta. Toinen ovi. Mikon aukaistua sen tunsin poskipäissäni ulkoilman. Se tuntui hyvältä, poskia tuntui kuumottavan. Käveltiin ulos kadulle, katsottiin toisiamme ja purskahdettiin nauruun. "Mitä vittua tuolla just tapahtui?", kysyin.

Ensimmäinen varsinainen sijoittajatapaaminen oli Finatexin Ja Fibanin järjestämän pitchaus-tilaisuuden jälkeen heti seuraavana maanantaina. Tapaamisia oli sovittu perjantaihin asti. Tiistaina olin läsnä kolmessa eri tapaamisessa, joista tosin yksikään ei ollut yhdenkään kirstunvartijan kanssa. Olin kolmen intohimoisen tapaamisen jäljiltä aivan kanttuvei ja päätin ajaa fillarilla kotiin salavälitirsoille. Tuona tiistaina, kaksi arkipäivää pitchaus-tilaisuuden jälkeen puhelin soi. Sovittiin naisen kanssa tapaaminen heti seuraavalle aamulle, keskiviikoksi. gTIEsta kiinnostunut mies poistuisi maasta ja meidän olisi hyvä nähdä ennen sitä. Olin tavannut puhelun tehneen naisihmisen aiemmin Fibanin tilaisuudessa ja hän vaikutti hyvältä. Toki tilaisuudesta jäi mieleen kaikki juttelemaan tulleet ihmiset, mutta tästä naisesta kerroin äidilleni ja parille ystävälle, jotka tiesivät tilaisuudesta. Nainen kysyi multa oikeita kysymyksiä merkistäni, kysymyksiä joihin osasin vastata. Kysymyksiä merkin alkuajoista. Miten päädyin globeseihin. Miksi on tärkeää tarjota myös omille asiakkailleni sijoitusmahdollisuus. Niitä helvetin tärkeitä kysymyksiä, miksi mä teen mitä teen. Tätä naista kutsun tästä lähin nimellä hyvä nainen.

Kun samaan tilaan heitetään kourallinen luovia ajattelijoita ja lähes viisikymmentä matemaattisesti ajattelevaa pisnisihmistä, ymmärtää taiteilijakin että kaikillä todennäköisyyskaavoilla laskettuna voi yhteentörmäyksiä tulla. Kaikki meistä kuudesta pitchaajasta tiesi torstaina, että mitään ei voi jättää ilmaan roikkumaan, ei voi perustella tuotteen myyntiä koska tää on erilainen ja näin mageen värinenkin ja abstrahoida pisneksen kasvua nousevalla kädenliikkeellä. Me oltiin seisomassa siellä koska suuri osa meistä nimenomaan tarvitsi kasvun takaavan rahan lisäksi henkistä pääomaa. Ihmistä, joka osaa muuttaa sen erilaisen ja kivan värisen tuotteen rahaksi. Mä esimerkiksi olin tilaisuudessa etsimässä oikeata  ihmistä, en vain kylmää rahaa. Ihmistä, joka pystyy ymmärtämään sen, että kuka olen, mitä teen, miksi teen ja miksi mä olen siellä. 

Olin sopinut Mikon - excel-miehen - kanssa, että käyn ensin haistelemassa sijoittajaehdokkaita yksin, ettei häiriötekijöitä synny. Että voin olla täysin omassa roolissani ja arvioida hippivaistoillani tilanteen. Ja ihmisen. Koska olin tavannut naisen jo aiemmin, tuli Mikko mukaan ja lähdimme yhdessä hyvillä mielin ensimmäiseen yhteiseen tapaamiseen. Mä pitchasin uudelleen pöydässä istuville herroille. Lopetin puheenvuoroni sanomalla, että tilanne on äärimmäisen turhauttava. Että tällä hetkellä kaikki on rahasta kiinni. Että olen jutellut kansainvälistymissuunnitelman ja markkinatutkimuksen tekemisestä USAssa mm. Finpron kanssa, tiedän sen maksavan viisinumeroisen summan, mutten voi tehdä tilausta siitä yksinkertaisesta syytä, että rahaa siihen ei ole. Tässä välissä hyvä nainen kertoi pöydässä istuville miehille mun myyneen asuntoni pystyäkseni kehittämään gTIEta. Säpsähdin pöydässä, en muistanut kertoneeni Fibanin tilaisuudessa naiselle asuntokaupoistani. Teatraalisen vartalonliikkeen tähdittämänä mies sanoi, että "pistäs nyt tilaten. Kyllä me tämä hoidetaan". Katoin Mikkoa iltalypsyilmeellä, WHAT?! Mun paidassa luki sinä päivänä, siinä huoneessa Give it to me. I give it to you.

Kun puhutaan pienen yrityksen kasvuvaiheesta ja sijoittajan hakemisesta, tarkoittaa se käytännössä usein sitä, ettei sillä kasvun hetkellä ole varaa palkata uusia työntekijöitä. Ja silloin joutuu tähän tilanteeseen jossa olin vielä muutama kuukausi sitten. On hienoa, että pystyy työllistämään itsensä, joo, mutta kysynnän kasvaessa huomaa nopeasti ettei muuta enää teekään kuin töitä. Sen lisäksi, että myin asuntoni voin rehellisesti sanoa etten ole merkin aikana koskaan pitänyt yhtä ainutta sairaslomapäivää, enkä lakisääteistä vuosi- tai kesälomaa. Ja kun puhutaan kasvuvaiheesta vielä vähän lisää, oon huomannut, että saavuttaakseni sen mitä haluan on hakemani rahasummat sen verran isoja, ettei mua hävetä ollenkaan sanoa olevani persaukinen taiteilija. Eikä mua hävettänyt asunnon myyminenkään, äiti tosin oli kauhuissaan. Siksikin oli mahtavaa että muti istui siellä Fibanilla ihan vieressä ja näki että niistä asuntorahoista tuli kuin tulikin jotain. Ja kun vielä ihan vähän puhutaan lisää kasvuvaiheesta ennen kaikkea suunnittelijalähtöisessä yrityksessä, on äärimmäisen tärkeää muistaa, että ne sijoittajat sijoittaa suhun, ei vain sun merkkiin tai yritykseen. Ne sijoittaa SUHUN: Jos sulle tapahtuu jotain, sijoitus ei tuota. Ensimmäinen asia mitä sijoittaja - hyvä nainen - mulle ehdotti oli loma. Sen sijaan, että ne haluaa mun alkavan tahkoomaan hommia, ne haluaa mun lähtevän lomalle. Miten oikein se onkaan!

Todettakoon ja kirjattakoon ylös, että nämä viimeiset kuusi vuotta ovat olleet kuusi elämäni onnellisinta vuotta. Niiden aikana olen antanut kaikkeni saadakseni mitä haluan ja juuret ovat nyt tukevasti maassa. Hyvässä maassa. Täältä se alkaa saatana kasvamaan. Suoraan ylöspäin. Mutta ennen kun se alkaa kasvamaan, annan sille jotain mitä se ei ole saanut. Kastelen sen mullan rakkaudenpunaisella kastelukannulla. Huolellisesti annan sille vettä ja annan sen itää vielä hetken. Ja sillä aikaa kun se puskee niitä nuppujaan, pakkaan laukun ja pojan. Ja lähden ensimmäiselle kesälomalleni. Jätän maalarinteipit ja kynät ja tietokoneen kotiin ja kömmin vintiön kanssa jonkun tukevan puun alle kahdeksi viikoksi hengittämään ja lataamaan. Ja kun tulen takaisin, alan laulamaan sille taimelle. Alan god damn hoilaamaan sellasella äänellä joka päivä, että parin vuoden päästä ne juuret tunkeutuu maapallon sisään sinne ihan keskelle ja oksat ylettyy Amerikan jälkeen Aasiaan. Että tiedoksenne: ensi viikolla sijoitushalukkuutensa aiemmin ilmoittaneet asiakkaani, ystäväni ja sukulaiseni, joiden nimet löytyvät valkoiselta listaltani, saavat meilitse hiljaisen linkin ja voivat näin olla mukana maailmanvalloituksessani.

Kiitos ja kumarrus!