NEVER TOO LATE

Oon miettinyt, että miten aloittaisin uudelleen. Mikä vuorokaudenaika se olisi, kun istuisin tähän alas. Mitä juuri sitä ennen olisi tapahtunut, mitä sellaista josta saisin näin alasistuttavan ja pysäyttävän inspiraation. Näin ison, että se aika jonka kirjoittaminen veisi, tuntuis merkityksettömältä. Että ainoa millä olis merkitystä tällä hetkellä olisi tässä. Tämä hetki nyt, että kirjoitan.

Toiset sanoo että lukisivat enemmän jos vain olis aikaa. Liikkuisivat enemmän, jos vain olis aikaa. Toisilla oma aika menee jopa lasten kanssa vietettävän ajan yli. Mä väitän ettei saamattomuudessa toteuttaa itseä kiinnostavia harrastuksia ole kyse ajasta. Kyse on puhtaasti saamisesta. Sitä arvottaa aikansa niin, miten kokee sen hyödyllisimmäksi tavaksi saada itselleen jotain tyydytystä. Ja kyllä, se tyydytys voi olla äärimmäisen egokeskeistä ja huomionhakuista tyydytystä, mutta se voi olla myös urheilun tuottamaa adrenaliinikärkeä tai vapaaehtoistyön antamaa epäitsekästä antamisenpaloa mikä tyydyttää sut niin täysin, että muuhun ei ole aikaa. Ei vaikka niistä haaveilisi - kuten mä tän blogin herättämisestä.

Katsoin edellisiä kirjoituksiani täällä Backlinessa, siitä on 11 kuukautta. Ja varsinaisista toistuvista postauksista on aikaa melkein 2 vuotta.

Mä oon tehny töitä ja teen töitä. Ja oon äiti. Ja käyn kuntoilemassa. Ja kirjoitan kahta kirjaa - äärimmäisen hitaasti mutta varmasti. Toinen kirjoista käsittelee luovan alan yrittäjyyttä, kansainvälistymisen vaikeuksia ja koko sitä bisnis-bullshit -terminologian käsittävää tapahtumatietoa mistä excel-kammoinen taiteilija voi olla kiinnostunut. Ja toinen kirja kertoo vähän henkilökohtaisemmista vuoristoradoista. Mä mietin julkaistaanko niitä koskaan. Tai jos, niin julkaistaanko ne erikseen vai yhdessä. Jää nähtäväksi. Ketä nyt ei seksillä maustettu kansainvälistymisopus kiinnostaisi. Njaa.

Oon vihannut tietokoneita niin monta vuotta, että aktiivisen blogin lopettaminen lähes kaksi vuotta sitten vei mut fyysisesti loitommas koneesta iltaisin, mutta samaan aikaan se sai mut vihaamaan konetta vielä enemmän. Kirjoittamisen vähentyminen vei viimeisetkin yhteiset lämpimät hetkemme pois.

Sitten äidyin lukemaan vanhoja kirjoituksiani. Puoli vahingossa Googleen kirjoittamani hakusanat ohjasi mut omaan blogiini. Huomasin, että suurin osa sinne kirjoittamistani haaveista ja fantasioista gTIEn suhteen oli toteutuneet. Kirjoittamisen jälkeen olin autopilottina tiedostamattani pyrkinyt niitä kohden ja saatana toteuttanut ne.

Kun sulta kysytään "Mitä kuuluu?", sä vastaat. Mutta mietitkö ikinä tai edes joskus ennen kuin vastaat? Tää kysymys on oikeasti hyvä kysymys ja hyvä yksinkertainen esimerkki. Ja tää samalla se kysymys, jota mun pitäis gTIEn toimeenpanevana voimana esittää itselleni joka päivä. Ja johon vastasin pari vuotta sitten melkein joka päivä. Ja se sai mut ajattelemaan. Ihan joka päivä.

Mä toivon että pääsen tähän taas kiinni. Sen lisäksi että tämä toimii terapiana mulle, uskon kokemuksistani olevan hyötyä myös lukijoille, jotka painivat samankaltaisten vaikeuksien ja voittojen äärellä. Pidetään peukkuja.

Hyvää joulua!