Jenni Ahtiainen on porilainen helsinkiläinen, joka pyörittää omaa merkkiä nimeltä gTIE ja jonka on vaikea olla tekemättä ja sanomatta mitä ajattelee. Backline kertoo omien unelmien toteuttamisesta. Se kannustaa ja vastustaa. Se saa ajattelemaan boksin ulkopuolelta ja pyrkii osoittamaan, että kaikki on mahdollista kun lopettaa haaveilun ja alkaa tekemään.

6.2.2013

MUSTELÄISKÄT



Paluu arkeen. Viisi päivää. Ensimmäisenä mietin miten saan koneen kiinni. Toisena päivänä laitoin koneen kiinni. Kolmantena kävin itseltäni salaa palaverissa ja tein radiohaastiksen. Neljäntenä pistin tanssikengät jalkaan ja viidentenä päivänä mietin olenko hyvä vai paha ihminen. Loman lyhyydestä huolimatta olohuoneen takka alkoi vihdoin antamaan muotoja. Ja kotimatkalla löysin pilvistä varaanin ja virtahevon pojan kanssa. Paperi alkoi olla tyhjä.

Tulin eilen Berliiniin. Luova työskenteleminen Helsingissä on vaikeaa. Kuin iltajumppa olohuoneen matolla. Tarvitsen projektille - kuten uuden malliston luomiselle tai treenaamiselle - puitteet. Aikataulun. Tilan. Raamit. Tyhjän paperin. Mentaalisesti tyhjän paperin. Täällä keskityn kuuntelemaan itseäni. Olennaiseen. Yhteen tyhjään paperiin. Kysyin tuttavaltani, joka tekee elokuvia työkseen, miten hän kiteyttää mistä on kiinnostunut. "Elämästä, rakkaudesta, ihmisistä". Niin juuri. Ja siksi mies tekee elämänmakuisia elokuvia. Elämästä, rakkaudesta ja ihmisistä.

Rakastan aitoutta sen kaikessa muodossa. Yksinkertaisina ilonpurskahduksina, itkukohtauksina, sukanreikinä, homeenhajuna, jatkojohtoina vaikka ne on vtn rumia, odottamattomina arrogantteina kommentteina, ilmaisina bussikyyteinä, surullisina vastaantulijoina, kysymyksinä, vastauksina. Olen Berliinissä ja tykkään tästä kaupungista niin, että olo on kotoisan onnellinen. Ja ehkä juuri kotoisuus on saattanut mut välitilaan. Mun on ajettava tää paikkaan sidottu tunnepuolen fiilistely ulos, ennen kuin pääsen kunnolla täällä olemisen tarkoitukseen, ytimeen, ääreen. Paperille.

Kun kiireessä miettii omaa elämäänsä, vaikuttaa se harmillisen usein henkilökohtaiselta ja ammatilliselta sekasorrolta. Ja jos rauhassa miettii omaa elämäänsä, alkaa todennäköisesti downshiftaamaanmid life-kreiseilemään tai up greidaamaan jolloin vaihdetaan duunia, miestä, amerikanrautaa tai amerikanrauta kasvimaaksi. Mutta kun katsoo kaverin elämää vaikuttaa suuret linjat hyvinkin selviltä. On helpompaa korjata rikki oleva ystävä. On helpompaa neuvoa toista, kuin katsoa peiliin ja järjestää oma elämä elettävään kuntoon.

Kaikilla on elämäntilanteita, joissa ei halua olla yksin omien ajatusten kanssa. Mulla on täällä neljä kaveria mukana. Nämä neljä tuntee mut. Ja kun mulla on sekasorto tai fiilistelyn tarve sisällä, voin kysyä mitä tehdä. Tai vain fiilistellä. On todellakin helppoa saada neuvoja, vastauksia vaikeisiinkin asioihin. Mutta on käsittämättömän vaikeata sisäistää ne. Miten monta henkilökohtaista ongelmaa olisikaan ratkaistu lyhyemmässä ajassa, jos olisin vain kuunnellut. Ystävääni, opettajaani, lääkäriäni, terapeuttiani, äitiäni. Syyt - miksi joku pettää, on huolimaton työssään, syö nikotiinipurkkaa ja polttaa tupakkaa samaan aikaan - eivät ole monimutkaisia. Ne on hyvin yksinkertaisia, ymmärrettäviä ja inhimillisiä. Mutta kun elää väkivaltaisessa parisuhteessa, on tyytymätön duuniinsa tai pelkää kuolevansa, on vaikea nähdä, mitä pitäisi tehdä. Puhumattakaan siitä että todella tekisi sen. Ystäväni Kaija sanoi sen hienosti, ettei ihmiset ole kovin monimutkaisia, eikä ihmiset käyttäydy monimutkaisesti. Oma pää tekee ongelmista - ja ihmisistä - monimutkaisempia kuin ne ovatkaan.


Aitous, suoraanpuhuminen, rehellisesti vastaaminen, se että kertoo mihin uskoo tai kysyy mitä haluaa tietää tekee elämisestä helpompaa. Mutta kuuntelemalla ja uskomalla tyyppiä joka susta välittää, voi tehdä elämisestä, elämästä vielä helpompaa. Modifioin kuntosaliohjelmaa maalaisjärjellä yhä kuvitellen saavuttavani samat tulokset, selittelen ystävän vittumaisen käyttäytymisen syitä täysin aiheettomilla motiiveilla. Ei mikään muutu paremmaksi romantisoimalla tai selityksillä. Läiskä paperissa on läiskä paperissa. Se ei väisty. Se ei häivy mihinkään, eikä todellakaan muuta muotoaan. Pitää päästä oman pään ulkopuolelle ja nähdä se läiskä. Ja muiden ihmisten avulla se on täysin mahdollista.

Oon miettinyt voiko ihminen muuttua. Voinko mä muuttua. Muuttaa toimintatapojani itselleni sopivammiksi. Perusluonteen ääripiirteitä, kuten hajamielisyyttä tai puhdasta hölmöyttä tuskin pystyy päivässä muuttamaan, mutta pystyy aika hiton helposti ottamaan itsensä ja ongelmansa vakavammin. Ja miettimään, voisiko sitä oikeasti olla esimerkiksi kärsivällisempi ja epäitsekkäämpi. Voi. Kysy vaikka kavereiltas. Ne tietää miten sen vois tehdä. Hyvin harva meistä tekee mitä haluaa. Vielä harvempi toteuttaa mistä haaveilee. Kaikki meistä silti osaa puhua; ne oman elämän suuret linjat saa ihan vierestä, jos vain haluaa.

On ihanaa olla täällä. Yhdessä.




Surkuhupaisana ja irrelevanttina loppukaneettina mielikuva, joka on naurattanut mua viimeisen vuorokauden: Kaverin lentokala kuoli hypättyään akvaariosta. Minkä sitä ihminenkään perusluonteelleen voi. Nyt siis annan Berliinin täyttää paperin. Liköörillä ja rakkaudella.



3 kommenttia:

  1. Oikein. Kun olin 37v, mietin samoja juttuja. Miettiminen kannatti. Joskus sit lisää.. R

    VastaaPoista
  2. en ikinä antaisi pois sitä, että olen pohtinut ja pähkäillyt ja kyseenalaistanut, se on kuitenkin loppujen lopuksi pitänyt pääni kasassa. ystäviltä voi saada neuvoja, näkemyksiä, mutta päätöksen kanssa on aina yksin.
    -aila

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Juuri niin. Mutta ystävät näkee suuret linjat, joita itse vaikea hahmottaa. Kun oma pää tuntuu sekasorrolta epäolennaisten kysymysten ja ennen kaikkea vastausten viidakossa. Olennaisten kysymysten löytäminen helpottaa oikeisiin ongelmiin perehtymistä.
      Jenni

      Poista