OLKAPÄÄ

Heräsin ja katsoin sängyn alle. Sinä aamuna siellä ei ollut mitään. Nostin katseen, huone oli hämärä. Poika oli siinä, nukkui vielä. Käännyin selälleni, pistin käden tyynyn alle niskaan ja katselin ympärilleni. Siinä se oli. Parin metrin päässä. Noormarkun Koiton viiri. Se roikkui seinässä pienestä naulasta, jossa oli kiiltävä nuppi. Isä on sen varmaan seinään hakannut. Ihana vapaapäivä, tänään en tee mitään. Tuijottelin kattoa, se on männystä tehty. Sama katto, jonka oksankohtia olen pienempänä parvisängystä läheltä tuijotellut ja sormilla kosketellut. Siellä ne röpeliäiset kohdat edelleen on, vähän eri värisenä, mutta ihan omilla paikoillaan.

Lumi sulaa ja ulkona lentää hiekka. Siitä varoiteltiin. Se voisi tuntua ikävältä. Pistin uudet aurinkolasini päähän ja lähdin kuljeksimaan. Kaupan pihassa oli autoja. Niissä jokaisessa rekisterilaatta. Tämä yksinkertainen havainto oli pakko kirjoittaa tekstiviestinä ystävälle. Havaintoherkkyys oli samaa luokkaa kuin arkiset asiat pojan syntymän jälkeen: hampaiden pesu tai lehden lukeminen tuntuivat hyvin erikoisilta toiminnoilta. Kotona oli jotain uutta, joka varasi vireystilasta ja ajattelukapasiteetista melkein sata prosenttia. Perspektiivi oli muuttunut. Ympäristö oli lähes yliluonnollinen rekisterilaattahavainnon lisäksi. Runoherkkää jokaiseen näkemääni kivenpalaseen ja oksantynkään. Olisin voinut kirjoittaa kokonaisen kirjan ensimmäisen päivän havainnoista. Kaikki oli niin erilaista. Vaikka kaikki oli aivan kuten ennen.

Kävelin kotiin. Jämähdin eteisen peilin eteen. Silmissä oli rähmää. Pesin ne ja katsoin uudelleen. Päätin ottaa ripsenpidennykset. Nenän vasemmalla puolella oli nyppy. Se punersi vähän. Hymyilytti. Nojauduin eteenpäin ja katsoin silmiä. Oliko ne vähän vaaleammat kuin ennen. Otin askeleen taaksepäin. Siinä mä nyt oon. En mä mikään ihan paskan näkönen muija ole. Katsoin alaspäin. Siellä oli mun jalat. Nostelin varpaita lämmintä kaakelilattiaa vasten. Otin peilin ja katsoin kasvojani sivusta. Tukka sojotti joka suuntaan, sivut oli kuin linnun likaiset alushöyhenet. Muuten profiili näytti tutulta, ihan ookoolta. Katse harhautui peilistä alas omalle olkapäälle. Käänsin pääni tiukasti oikealle, katsoin olkapään yli selän puolelle. Löysin luomen, jota en ollut ennen huomannut.

Havainto kotitalon kulmasta.

Elämäni muuttui kaksi viikkoa sitten. Silmät on nyt leikattu ja tarkennuspisteet laajentuneet ylös, ulos ja lenkille. Ja olkapäiden taakse, jonne laseilla ei ennen yltänyt näkemään. Näen rekisterilaattojen lisäksi itseni eri silmin. Nää on ne mun silmät. Ja muutkin näkee ne ja sen mitä leikkaus tekee mulle. Elämänlaatu on parantunut valtavasti. JIPII!

Otin tänään käyttämättömistä piilolinsseistäni kuvan ystävilleni ja pistin sen facebookkiin. "Tälläsii sais mult kasan jos osuu arvot kohilleen! En tarvii niitä enää ja noi on ihan voimissaan!". Kaveri kysyi olinko käynyt silmäleikkauksessa, toinen missä ja kolmas menikö hyvin. Meni hyvin. Joku kysyi ennen leikkausta, että menenkö leikattavaksi Tallinnaan. Nauratti kun vastasin, että en, vaan Poriin. Mun silmät on Porissa tehty ja Porissa korjattu. Made in Pori.