Nää silmät on olleet mun heikko kohta. Oon luottanut aina näkemääni, mutta se kuva ei ole aina muodostunut vain verkkokalvon kautta. Osittain ihan varmasti myön huonon näön vuoksi kuva on enemmänkin syntynyt kaikkien aistien yhteiskuvana. Vaikka olen visualisti ja pidän kauniista asioista, on mua viehättänyt vuosien aikana enemmän sisältö, kuin vain miltä jokin näyttää. Oon tykännyt hyvistä oivalluksista, jotka saattavat puolivalmiina muotoina hakata viimeistellymmät, mutta keskinkertaiset ideat. Oon aina pitänyt persoonallisista yksityiskohdista, joita joku toinen kutsuisi vioiksi. Mulle viat ovat avautuneet usein ominaisuuksina, joskus jopa mahdollisuuksina. Pidän valtavasti ihmisistä, joissa on tarttumapintaa. Jeejee-tyyppi tai henkilö joka ei anna itsestään mitään ja harkitsee kaikkea sanomaansa, on epäilyttävä, ellei pelottava. Ainakin hyvin usein tylsä. Pidän naisista joissa on säröjä ja lommoja. Ja miehistä, joilla on enemmän annettavaa vaatteet päällä kuin ilman. Olen aina ihastunut ja innostunut sukupuolesta ja esineestä riippumatta sisältöön. En siihen miltä jokin näyttää silmään. Kunnes. Siinä se seisoi. Aurinkolasit päässä kymmenen metrin päässä. Tutulta näyttävä tuntematon, upea mies. Kävelin ohi ja morjestin. Ukko morjesti takaisin.
Nuorempana olin ulkonäkökeskeisempi ja pinnallisempi. Sitten ymmärsin, ettei yksikään näistä asioista oikeasti kiinnosta ja tee onnelliseksi. Opin näkemään niitä oikeita mulle merkityksellisiä asioita sydämeni kautta. Mutta oman silmäni kautta opin näkemään ja kommunikoimaan - pelittämään - vasta kun pääsin silmälaseista lopullisesti eroon. Koska lasit eivät missään vaiheessa olleet osa mua, vaan itsevarmuutta laskeva apuvälineen omainen pakkopaita, en koskaan oppinut täysissä koroissani katsomaan niiden läpi. Ne olivat kuin television ruutu, jonka takaa oli helppo väijyä vaikka todellisuudessa olisin halunnut kohdata maailman eläimen katseella sen edestä ja takaa. Sen lisäksi, että silmälasit laskivat itsetuntoani, ne haittasivat harrastuksiani. Ne olivat aina kaiken tiellä. Pinnallista, kyllä, mutta vuosi vuodelta lasien olemassaolo alkoi häiritsemään enemmän ja enemmän.
Sitten. Näin tuttuni Helsingin yössä, jonka kanssa jossain asiayhteydessä puhuimme silmälaseista. Ja silmälasittomuudesta. Ja siitä, että hänellä voisi olla mahdollisuus auttaa mua pääsemään laseista eroon jonkun uuden Ruotsista Suomeen lanseerattavan laser-leikkauksia harjoittavan yrityksen kautta. Innostuin. Ja asia jäi muhimaan. Sitten yhtenä aamuna heräsin Porissa. Ideaan. Mitä jos kotikaupungista löytyisi jokin silmäleikkauksia tekevä taho, innostuiskohan ne leikkaamaan mun silmät. Näkyvyyttä vastaan.
Alettuani tammikuussa kirjoittamaan tätä blogia, olimme sopineet sitä tilaavan Porin matkailuyhtiö Maisan kanssa, etten halua missään vaiheessa Blogiini mainoksia, en halua kirjoittaa yhtään tekstiä mikä ei tunnu omalta enkä lähteä muutenkaan tekemään näkyvyyttä vastaan mitään diilejä kenenkään kanssa, jotka eivät sisältöön sovi - eli minuun. Maisassa oltiin täysin samaa mieltä, mainoksia saa jokainen ovista ja ikkunoista, blogissani niitä ei tarvitse olla. Mutta silmillään töitä tekevänä suunnittelijana ja porilaisena, laser-operointi kotikaupungissa ja siitä kertominen omassa blogissa ei tuntunut millään tavalla väärältä ajatukselta. Varsinkin kun toinen vaihtoehto olisi ollut kaatua ruotsalaisten armoille. Blogin kirjoittaminen antoi mulle sen mahdollisuuden ja päätin käyttää sen hyväkseni. Teimme diilin Porin Lääkäritalossa operoivan FemtoLasik® -ketjun kanssa. Mulla oli yksi ehto: Haluan olla lukijoille täysin rehellinen. En vain siitä, että silmäleikkaus tehtiin näkyvyyttä vastaan ilman rahanvaihtoa, vaan myös siitä mitä leikkauksessa todella tapahtui ja miten se onnistui.
Kirjoitin Porin Lääkäritaloon tammikuussa: Tulin eilen muutaman päivän lomalle hengittämään Poriin, lähden sunnuntaina. Mulle tuli vahvasti sellainen fiilis, että joku porilainen, paikallinen terveysalan yritys voisi hyötyä minusta, koska olen porilainen ja kirjoitan blogia porilaisena porilaisille Porin kaupungin yhteistyökumppanina. Silti mulla on laaja lukijakunta/kontaktiverkosto Helsingissä. Niin, musta itsestänikin tuntuisi paremmalta tulla täällä hoidetuksi. Eli mikäli kaipaatte mun kaltaista 36-vuotiasta porilaisnaista markkinointiapuvälineeksi silmäleikkauksiin, voitais hyvin istua alas ja puhua enemmän.
Pääsin silmäleikkausta edeltävään esitarkistukseen noin kuukausi yhteydenottoni jälkeen. Esitarkistuksessa otettiin ihan ensin silmänpohjakuvat Näkökeskuksessa Iso-Karhussa ja sen jälkeen tehtiin kivuttomat tarkistukset Porin Lääkäritalossa FemtoLasik®:n tutkimuksessa, kaikki saman vajaan kahden tunnin sisällä. Esitarkistarkistus kesti yllättävän kauan, mutta syy selvisi nopeasti. Sen tarkoitus on selvittää soveltuvuus leikkaukseen, koska osaa silmäleikkaukseen haluavista ei haluamisista huolimatta voida leikata. Silmästä voi löytyä esimerkiksi sairaus, joka estää leikkauksen. Esitarkistuksen perusteella tehdään myös varsinainen leikkaussuunnitelma ja määritellään arvot, jotka sitten leikkaussalissa oleva insinööri syöttää leikkauksen tekevään laser-koneeseen. Mä sain tietää esitarkistuksessa, että mun silmät ovat kuivat, mutta estettä leikkaukselle ei ole. Mahtavaa. Sitten aloin jännittämään.
Olen verrannut silmäleikkausta lentämiseen. On aivan yhtä epäinhimillistä lentää nilsholgerssonina tonnien painoisella teräsohjuksella pilven päällä kuin mennä kilveksi lasersäteen eteen silmä edellä. Leikkauspäivä sovittiin maaliskuun loppuun, jonka aikana mielikuvitukseni ehti hyvin yksityiskohtaisesti luoda järkyttäviä mielikuvia vuosikymmenten takaisista silmäleikkausharjoitteluoperaatioista, joissa muutaman tuhannen potilaan silmät ovat todennäköisesti tuhoutuneet. Huomauttanen tähän väliin että ensimmäisiä silmäleikkauksia on tehty jo vuonna 1898, jolloin silmän pinnassa olevia kohoumia tasoitettiin veitsellä. Näkökyvyn lisääntymiseen tähtäävä toimenpide perustuu tänä päivänä lähes samaan lääketieteelliseen faktaan, jossa epätasaisuus tasoitetaan ja valo taittuu oikein. Tekniikka on tosin edistynyt laservuosia, hygienia ihan omaa luokkaansa, henkilökunta tietää tarkalleen mitä tehdä leikkaussalissa sekä sen ulkopuolella ja lopputulos on lähes poikkeuksetta täydellinen. Riski leikkauksen epäonnistumiselle on 1-2 %. FemtoLasik® -ketjun sivuilla on lueteltu kaikki riskit kymmenen kohdan listana. Luin ne monta kertaa läpi.
Maaliskuun lopussa olin jälleen Porissa ja isä heitti mut Lääkäritaloon. Haukoin henkeä, pyysin diapamia heti. Sain sitä heti. Jännitystila oli silminnähden vakuuttava esitys. Vartin verran sain tärisevin käsin juoda kahvia, kunnes diapam alkoi, tärinä lakkasi ja nousin ylös. Nyt voidaan mennä. Leikkaushuone oli viileä ja hämärä. Otin kengät mukavuussyistä pois ja ihana hoitaja laittoi muutamia erilaisia tippoja silmiini. Tipat tuntuivat vain kylmiltä. Mut ohjattiin makaamaan sängylle, jonka päädyssä oli se vehje. Sanoin vempelettä käyttävälle lääkärille, ettei välttämättä tarvitse ollenkaan selostaa pelitilanteita, parempi kun antaa mennä vaan.
Silmät tuntuivat normaaleilta, ei puutuneilta. Vähän vetisiltä, mikä oli täysin luonnollista kun ottaa huomioon sen nestemäärän, jonka ihana hoitsu silmämunan muotoiselle alustalle oli tiputellut. Lääkäri teippasi ensin toisen silmän ripset yläluomeen, jonka jälkeen hän otti kellopeliappelsiinista tutun kidutusvälineen eli luomenlevittimen, joka yllätyksekseni ei tuntunut miltään. Sen jälkeen kuukauden aikana syntyneen painajaiskäsikirjoituksen mukaan silmän päälle iskettäisiin alipaineella toimiva suutin, joka imaisisi silmämunani laitteeseen, jotta se pysyy leikkauksen ajan ihan paikoillaan. Olin miettinyt tätä vaihetta kotona tunteja, ihmisrauniomaisissa, hyvin säälittävissä asennoissa. Mielikuvitus on pitelemätön. Samasta syystä kaikki, jotka ovat lukeneet Amerikan Psykon ymmärtävät miten huono siitä tehty leffa on. Oma mielikuvitus luo ja värittää väkivaltakohtauksille paljon laajemmat skenet, kuin mitä filmikamera pystyy kässäristä taltioimaan. Se imukuppilaite oli mielikuvituskäsikirjoitukseeni verrattuna säälittävä ja kiduton rakkine. Itse imuvaihetta en edes tuntenut. Sama laite leikkasi saksalaisella tarkkuudella silmän läpän reunaan ohuen viillon, jonka kirurgi nosti ylös. Sitten muutaman sekunnin ajan näkyi psykedeelisiä valoja, vihreitä ja punaisia. Tausta oli mustaa. Ja sitten tuli pieni paussi. Ja sitten sama valosirkus toistui, kun lääkäri sanoi "kakkoslaser". Koko toimenpide kesti noin 30 sekunttia per silmä. Ainoa asia johon en ollut varautunut oli oman silmän haju. Joskus vuosia sitten viisaudenhammasleikkauksen jälkeen halusin hampaan lääkäristä mukaani minigrip-pussissa. Porasin dremelillä hampaaseen reiän. Hampaan poraamisesta tuli aivan karmea haju, tismalleesn sama haju kuin oman silmän laserilla poraamisesta tulee. Pujotin hampaaseen nahkanarun ja annoin sen silloiselle poikaystävälleni kaulakoruna lahjaksi. Ja toista silmää leikatessa tiesin "ykköslaseria" seuraavan kakkosen ja sen aiheuttaman kuoleman hajun, jolloin osasin tukkia nenän ajoissa. That's it.
Leikkauksen jälkeen jännitys purkaantui niin että itketti. Koko leikkauksen ajan jalkopäässäni istui nainen, joka piti kättään jalkani päällä. Se oli se sama ihana hoitaja, joka laittoi puudutustipat. Kun pääsin leikkaustuolilta kyynelehdinnältäni ylös, kysyin naisen nimeä. Naisen nimi oli Tytti. Tytillä oli ehkä tärkein tehtävä kaikista. Hän piti kättään sääreni päällä koko toimenpiteen ajan. Miten humaania. Kättelin ja kiitin häntä.
Leikkaushuoneesta mut talutettiin pimiöön, eli hämärähuoneeseen pariksi tunniksi selviytymään. Pimiön tarkoitus oli antaa silmien juurikin kehittyä, tottua hämärään ja tarkistaa ne vielä ennen kotiin lähtöä. Hämärähuoneessa oli hyvät tuolit, peitot, kahvitarjoilua ja suklaata. Järjettömiä määriä Fazerin suklaata. Mahtava loppuhuipennus. Olin puhelin kiinni kaksi tuntia keskellä päivää vällyjen alla suklaata syöden ja ainoa kysymys mihin jouduin pari kertaa vastaamaan, oli onko kaikki kunnossa?
Hajataitteisena näkijänä leikkauksen tehon huomasi jo samana päivänä. Näkö parantui päivä päivältä ja parin viikon kuluttua löysinkin olkapään takaa pienen luomen. Silmää hoidettiin ensimmäinen viikko antibioottitipoilla ja kosteutustipoilla. Kosteutuksesta ei tosin tarvinnut sillä tavalla tietoisesti pitää huolta, silmä kertoi aika tuntuvasti milloin sillä oli jano. Kolme viikkoa leikkauksen jälkeen lähdin työmatkalle. Losissa väärin päin olevan kuun alla huomasin leikkauksesta jääneiden halojen hävinneen lähes kokonaan. Halot ovat leikkauksen parantumisvaiheessa näkökenttään kirkkaiden alueiden reunoille ilmestyviä kehyksiä. Ne ovat kuin sädekehiä, jotka pehmentävät autonvalojen ja pimeän yön rajakohtia. Palattuani reissusta, aloin tekemään töitä. Yhtä mittatilauskorua vääntäessäni huomasin, ettei kaikki ole kunnossa. Lähinäössä on jokin vika, johon silmän venyttely tai kosteutus ei auttanut.
Soitin lekurille. Varattiin heti jälkitarkastusaika. Koska leikkaus tehtiin Porissa ja sijaintini on Helsinki, sai lääkäri hoidettua mulle ajan Helsingin päädystä, aivan kotini nurkan takaa. He suhtautuivat heti vakavasti asiaan. Aika järjestyi nopeasti ja parin päivän kuluttua olin lääkärin vastaanotolla. Kymmenen kohdan riskilista kävi mielessäni, mutta tiesin, että 1-2 %:n epäonnistumisprosentti ei tarkoita sokeutumista, vaan se tarkoittaa uusintaleikkausta. Leikkaukseen kuuluu vuoden kestävä veloitukseton uusintaleikkaustakuu.
Lääkäri katsoi silmäni tarkkaan. Helsingissä tehtiin kaikki samat tutkimukset kuin ensimmäisessä esitutkintavaiheessa ja kävi ilmi, että toinen silmä on ylikorjaantunut ja hajataittoa oli vielä vähän jäljellä. Tutkimuksen tehnyt lääkäri ehdotti leikkausta tehtäväksi heti. Oli torstai, klo 16. Mulla olis asiakastapaaminen sovittu tapahtuvaksi klo 16.30. Lekuri ehdotti, että käyn hoitamassa asiakkaan ja tulen sitten takaisin leikkausta varten. Että se hoidetaan vielä saman päivän aikana. Emme sammuta koneita vielä. Klo 17 olin leikkauspöydällä. 25 vuotta silmäleikkauksia hoitanut Juhani vetäisi puudutustippojen vaikutuksen alla olevan, aiemmin koneella leikatun läpän jollain erikoisinstrumentilla ylös, antoi vähän kakkoslaserii ja klo 19 istuin vatsa täynnä suklaata Boothillissä kolmostuoppi kädessä ja aurinkolasit päässä ihmettelemässä omituista iltapäivää.
Helsingin päädyn tytti nimeltään Sirkku piteli jalastani leikkauksen aikana kiinni. Luoja miten ihana hahmo. Tämä varmistutti mut firman tinkimättömästä asiakaspalvelutasosta ja vuosien kokemuksesta. Tämä leikkauksen aikana miltei statistin asemassa oleva lämmin ihminen jätti jäljen, joka on seurannut mua ajatuksissani viikkoja. On mahtavaa, että firma satsaa suklaan lisäksi työntekijällä, jonka tarkoitus on äärimmäisen tärkeä: pitää huolta asiakkaasta jotta asiakas tuntee itsensä tervetulleeksi, huolehtimisen arvoiseksi, turvalliseksi pelottavan toimenpiteen keskellä. Tämä ihmistyyppi on seurannut mua tämän kokemuksen ansiosta omaan liiketoimintasuunnitelmaan asti. Kun avaan ensimmäisen oman liikkeen Losiin, on siellä tämä sama hahmo, joka ottaa sut vastaan. Katsoo sua silmiin, toivottaa tervetulleeksi, kysyy onhan kaikki ok, ja istuttaa liikkeen puolelle isoon ruskeaan ja muhkeaan nojatuoliin. Tämä nainen ojentaa sulle päivän lehden ja kysyy mitä sä haluat juoda. Ja vasta kun oot valmis, voidaan alkaa puhumaan työasioista. Että mihinkäs juhliin sitä ollaan tällä kertaa menossa?
Ja mitä ukkoon tulee, on sitä joka kerta aina vaan kivempi nähdä. Koko koron mitalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti