Jenni Ahtiainen on porilainen helsinkiläinen, joka pyörittää omaa merkkiä nimeltä gTIE ja jonka on vaikea olla tekemättä ja sanomatta mitä ajattelee. Backline kertoo omien unelmien toteuttamisesta. Se kannustaa ja vastustaa. Se saa ajattelemaan boksin ulkopuolelta ja pyrkii osoittamaan, että kaikki on mahdollista kun lopettaa haaveilun ja alkaa tekemään.

20.9.2013

VÄLILASKU

Valokuvateos nimeltä Absolutely Pissed. Kuvaajan nimeä en muista.
Olisko se ollut edesmenneen Veli-lehden toimittaja, joka kysyi viisi vuotta sitten missä näen itseni muutaman vuoden kuluttua. Eli nyt. Sanoin naama vitsikkäässä virneessä Motörheadin t-paita päällä, että lennän ympäri maailmaa solmimassa tärkeitä ihmisiä. Niin tässä taisi nyt käydä.

Keväällä, sijoittajakuvioiden keskellä eräs Fibanin ja Finatexin tilaisuudessa pitchiäni kuunnellut mies kieltäytyi uskomasta etten tarvitse hänen apuaan. Kaksi puhelua ja meiliä, tekstiviestin ja kolmannen puhelun vastaanotettuani sanoin hänelle, että tämän sinnikkyys tuntuu niin hyvältä, että meidän on todellakin tavattava. Ukon periksiantamattomuus vaikutti siltä, etten pääse hänestä eroon ilman tapaamista. Viimeisen suostuttelupuhelun jälkeen en totta puhuakseni enää halunnutkaan. Miehen nimi on Herra H. Hän on taidetta ja pukeutumista rakastava pisnismies. Ja mä olen nyt Berliinissä.

Kävin ensimmäisen kerran tapaamassa Herra H:ta kesäkuussa hänen toimistollaan ja sen jälkeen vähän Kulosaaressa solmimassa. Kiedottuani hänen sekä nimeltä mainitsemattoman pariisilaisen investointipankkiirin kaulaan sitä sun tätä, syntyi meille yhteisymmärrys: Herra H on hyvin kiinnostunut pukeutumisesta, vaikka ison yhtiön johtajana joutuukin pukeutumaan skragalliseen perusunivormuun työaikanaan. Tämä boheemi pisnismies osti kahdeksantoista erilaista kaulatsydeemiä vapaa-ajan kuvioissa käytettäväksi."Saksassa ja Italiassa", kuten hän itse asian ilmaisi. Hyvin pian yhteisymmärryksen synnyttyä meille alkoi muodostua yhteistyökuvio, joka toi minut tänään vuorokaudeksi Berliiniin. Tämä Herra H:n kuvio tiputtaa porilaisen todennäköisesti myös Pariisiin vielä tämän syksyn aikana. Berliininreissun piti alun perin kestää viikonlopun yli. Piti tavata viikonlopuksi kaupunkiin lentäviä ystäviä ja vetää heidän kanssaan niin sanotut berliinit, mutta tällä kertaa nautiskelen täällä vain välilaskun verran. Varsinainen matkakohde on La La Land.

Herra H, joka tarjosi apuaan kontaktien luomiseen, omistaa länsi-Berliinissä talon. Kerrostalon. Nelisen viikkoa ennen tätä matkaa mies istui toimistonsa kokoushuoneen pöydän ääressä kokomustissa ja kertoi ajatelleensa jotain solmintatapahtumaa tai jotain sellaista jonne "voisin kutsua kolleegoitani tutustumaan sinun tuotteisiisi". Solmintatapahtuma ei heti sytyttänyt, mutta iso talo Berliinissä houkutteli keksimään sen sisälle jotain äksöniä. Tammikuussa järjestettävät Berliinin muotimessut vaikuttaa aikataulullisesti täydelliseltä ajankohdalta. Kivisen kerrostalon toisessa kerroksessa toimii H:n taidegalleria ja katutason liiketilan vuokrasi viime viikolla kaksi berliininkundia, jotka aikovat perustaa taloon sikaribaarin. Kuuntelin ideoita sikaribaarista hyvin kiinnostuneena. Olen jo vuosia maistellut mielessä ja kielessänikin oman baarin perustamista, jossa oma liike voisi toimia samassa yhteydessä. Ja olin baaria jo kolmisen vuotta sitten visualisoinutkin ottamalla kuvia eräästä ateljeesta, eräältä berliininreissulta, erään vaatesuunnittelijan luomuksilla väritettynä. Sanoin Herra H:lle, että kun laitan silmät kiinni näen oman liikkeen. Se on sikaribaari, aikuisen miehen herrainhuone. Toistemme ajatuksista aiemmin mitään tietämättä miehellä olisi nyt tarjota mulle sikaribaari tammikuun muotimessuille. Meillä on Herra H:n kanssa sama visio. Nyt pitäisi vain keksiä tilalle ja tapahtumalle teema.

Neljä päivää ennen Berliinin ja Losin lentoa, amerikatuottaja laittoi mulle viestin klo 4 aamuyöllä: "Do you do suits, let's talk now, let's start having fun!". Vastasin, että tuunaan kyllä pukuja, en tee. Syy on Berliinissä vaatesuunnittelijana toimiva Itamar Zechoval, jolla on merkki nimeltään Dandy Of The Grotesque. Itamar on se sama mies, jonka ateljeesta inspiroiduin kolmisen vuotta sitten niin, että halusin tuoda samankaltaisen tilan sikaribaarin ja liikken muodossa Helsinkiin. Ja rakentaa samalla konseptilla gTIEn messuosastot ja hamassa tulevaisuudessa omat liikkeet, sanotaan nyt vaikka Losiin. Kirjoitin amerikantuottajalle, että tuntuisi turhalta alkaa tekemään pukuja, koska tiedän jo mistä hienoimmat puvut saa. Toiseksi, mulla ei ole riittävästi taitoa alkaa räätälöimään hienoja ja laadukkaita pukuja. Lähetin Itamarin merkistä linkit tuottajalle ja hän innostui. Tuntui hämmentävän järjestetyltä, että olin buukannut itselleni yhden yön Berliiniin ennen Losin lentoa. Nyt pääsen tapaamaan Itamaria ja valitsemaan sopivia pukuja häneltä vaihtoehdoiksi miesjuontajalle sekä Music Awardseihin ja Globeseihin, että mystisen uuden tv-tuotannon kuvauksiin, jotka aloitetaan lokakuun alussa Losissa. Kirjoitin Itamarille heti keskusteltuani tuottajan kanssa, että onko hänellä kiinnostusta saada pukunsa lavalle marraskuussa ja ehkä myöhemmin tammikuun Globeseihin. Mies innostui. Tietenkin. Sovittiin Itamarin kanssa tapaaminen keskiviikkoillalle.

Meillä oli kolme oikeata asiaa, kymmenien turhien asioiden jälkeen puhuttavana. Ensimmäinen on Music Awardsin pukupolitiikka. Toisena Berliinin fashion-viikko, josta olimmekin jo chattailleet ja jonne toivon rakentavani yhdessä Itamarin kanssa jotain spektaakkelin omaista yhteistyötä. Kolmas oli aamulla syntynyt idea sikaribaarista, jonka visuaalisen ilmeen luomisessa toivoin Itamarin apua, koska siellä voisimme pistää tammikuun muotiviikolla sen spektaakkelin omaisen hulinan päälle. Käytyämme parisuhdekiemurat, lyhytelokuvat, molempien turhautuneisuudet, pelot ja ilot läpi, Itamar kertoi haluavansa tehdä kaupalle saman kuin mitä minä eli laittaa kiinni. Hänellä on myös - yllätys yllätys - viritelmiä Losissa. Saatiin megalomaaninen idea ensin marraskuun loppuun Losiin, ja sen jälkeen alkoi palaset tipahdella myös sikaribaarin suunnalla kohdilleen. Itamar innostui ja sitten sain Herra H:n tapaamaan Itamarin. Berliininkundit oli jo innostettu. He tapaavat tämän viikon lauantaina.



Dandy Of The Grotesquen sovitushuone.

Dandy Of The Grotesquen viskilasit.

Dandy Of The Grotesque.

Dandy Of The Grotesquen malli.



Itamar kertoi tismalleen samasta ajankäyttöongelmasta, joka mulla oman liikkeen kanssa oli. Ensin haluaa rakentaa oman sisäisen maailmansa, oman valtakuntansa ympärilleen inspiroivan tilan muodossa, rakastaa asiakaspalvelua niin että toivoo ihmistenkin viihtyvän liikkeessä ja vielä päälle kuvittelee aikaa löytyvän suunnitteluun eli siihen oikeaan työntekoon. Kun palvelee despoottimaisesti asiakkaitaan ja pitää liikkeen ovia auki lähes vuorokauden ympäri, alkaa arki muodostua liikkeen sisälle niin, että sieltä on vaikeaa päästä ulos ja kehittyä. Luoda suhteita, päästä eteenpäin. Mulle liikkeen katoaminen elämästä tuntui ensin vääryydeltä, epäonnenkantamoiselta, kunnes laitettuani ovet kiinni tajusin kuinka paljon se söi henkisesti ja fyysisesti tilaa ympäriltä.

Keskustellessani keväällä, kesällä ja syksyllä sijoittajien kanssa merkkini laajentumisesta, heidän suurin huolenaiheensa oli miten pystyn monistamaan itseäni tehokkaasti niin, että 1) saadaan kannattavaa liiketoimintaa, 2) pystyn käymään matkoilla tapaamassa kontakteja ja markkinoimassa suunnittelijana merkkiäni ja 3) hoitamaan suunnittelutyöt siihen päälle. No, totuus on se, että luova ihminen tarvitsee tilaa ympärilleen. Luova ihminen tarvitsee yllättäviäkin tilanteita, uusia ihmisiä ympärilleen joita joku voisi kutsua muusoiksi, uusia paikkoja, vähän punaviiniä, keskusteluja, kangasvarastoja, rakkautta, vihaa ja toisinaan vähän enemmänkin sitä punaviiniä. Luova ihminen tarvitsee ruokintaa. Ei se siellä liikkeessä onnistu, sen arjen keskellä, siellä omassa valtakunnassa. Se mikä siellä liikkeessä ympäröi, on tulostettu omasta päästä ulos ja kun se on valmis, se on kiinnostavampaa muille ihmisille, kuin mitä on itselle. Se on yksi toteutettu idea lisää ja sillä hetkellä kun se on valmis, se on jo vanha. Ja vaikka kuinka paljon luomastaan maailmankuvasta omien seinien sisällä nauttiikaan, kuin omasta kodistaan jota on rakentanut monta vuotta, se ei enää anna. Suunnittelussa hienointa on se, että uuden idean - meidän tapauksessamme mallin - voi keksiä missä vain. Kunhan sitä on aikaa jossain vaiheessa työstää. Mutta sitä varten on sitten niitä, joita kutsutaan maailman parhaiksi assistenteksi, jotka lukevat sua rivien välistä ja osaavat toteuttaa niitä sun ideoita. Ja jonain päivänä ne sun assistentit on niin hyviä, että osaavat monistaa sua suunnittelemalla mallistoon merkin näköistä tuotetta itse. Ja toimivat merkkiä monistavina suunnittelijoina. 

Olin Berliinissä yhteensä 26 tehokasta tuntia. Kaikki asiat loksahtivat hämmentävän hienosti paikoilleen, aivan kuin joku olisi päivän etukäteen käsikirjoittanut. Itamarin puvut lähtee toivon mukaan awardseihin ja se olkoon kauan kaipaamamme yhteistyön debyytti. Itamarilla oli loistava idea muotiviikolla tapahtuvasta eventistä Herra H:n sikaribaarissa, jonka visuaaliseen ilmeeseen pääsemme kuin varkain vaikuttamaan mutta siitä vasta kun kutsut ovat valmiina.

Nyt kelailen jo seuraavaa matkaa Berliiniin, yksityiskohtien hiomista varten. Samanlaista viimeistelureissua, jolla nyt olen, kun olen matkalla Amerikan länsirannikolle. Seuraavalla viikolla hiotaan aikataulut ja yksityiskohdat, että marraskuussa tiedetään todella mitä ollaan tekemässä. Awardsit järjestetään Losissa 24.11. sunnuntaina. Oon saanut jo vinkkejä tapahtuman juontajista, mutta kaikkien speksien pitäisi selvitä nyt seuraavan kuuden päivän aikana. Mitä tapahtuu, miilloin mun pitää olla ja missä, kenen kanssa ja missä kondiksessa. Kirjoittamattakin lienee selvää, että vatsa on sekaisin. Oon innosta piukeena, olo on kuin rakastuneella.

Kun kone laskeutui Berliiniin aamulla, tekstasin Herra Kukkarolle "Berliinissä sataa. Ja mäkin aloin itkeen kun laskeuduttiin. Tajusin, että voi parsakaalin parsat, määhän elän mun unelmaa". Kun kone on nyt nousemassa Losiin, sain rakastajaltani viestin "Anna palaa vaan. Oot tehny kuitenkin pitkään töitä sen eteen että näitä sattumia voi tippuilla.". Saadaanko Itamarin puvut Music Awardseihin, syntyykö sikaribaari-visiosta todella sikaribaari, saammeko tapahtuman tammikuuksi Berliinin muotimessuille? Nämä ajatukset ja ideat pitävät sisällään upeita mahdollisuuksia. Mutta mahdollisuudet pitävät sisällään myös vaaroja, ettei mikään onnistu. Se vaara on olemassa. Vaara ei ole valinta. Mutta pelko on valinta. Onneksi pelko ei ole mulle nyt minkäänlainen mahdollisuus. Jos on koskaan ollutkaan.

Tissi-taidetta.

Blogitekstiä on muokattu 27.10.2013.

4 kommenttia:

  1. Huh, huh! Täällä myötäeletään niin sun fiiliksissä. Aivan mahtavaa!

    VastaaPoista
  2. Ihan mielettömän upeeta, ei voi muuta sanoa !

    VastaaPoista
  3. "To laugh is to risk appearing a fool. To weep is to risk appearing sentimental. To reach for another is to risk involvement. To expose your feelings is to risk exposing your true self. To place your ideas, your dreams before a crowd is to risk their loss. To love is to risk not being loved in return. To live is to risk dying. To believe is to risk despair. To try is to risk failure.

    But risks must be taken, because the greatest hazard in life is to risk nothing. The person who risks nothing does nothing, has nothing, is nothing. They may avoid suffering and sorrow, but they cannot learn, feel, change, grow, love, live. Chained by their attitudes they are slaves; they have forfeited their freedom. Only a person who risks is free."

    — William Ward

    rakastan sua,

    mikko

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin mäkin sua. Kiitos rakas kauniista sanoista.

      Poista