Jenni Ahtiainen on porilainen helsinkiläinen, joka pyörittää omaa merkkiä nimeltä gTIE ja jonka on vaikea olla tekemättä ja sanomatta mitä ajattelee. Backline kertoo omien unelmien toteuttamisesta. Se kannustaa ja vastustaa. Se saa ajattelemaan boksin ulkopuolelta ja pyrkii osoittamaan, että kaikki on mahdollista kun lopettaa haaveilun ja alkaa tekemään.

16.12.2014

VAPAUS, VELJEYS JA VAUHTI

Huomenta. Nukahdin takapenkillä itäblokkaavaan eurodiskoon ja heräsin kun joku laittoi Jason Donovania lujempaa. Hymyilin pimeässä.

Alkusyksystä härdelli duunissa jatkui. Snoop Doggin kanssa oli vääntöä päällä, Bob Marleyn poika Rohan oli vieraillut liikkeessä joka sai taas mut haaveilemaan jenkeistä. Olin jutellut Samu Haberin kanssa, saanut yhteyden Saksan Voiceen, koska olin päättänyt alkaa Saksan valloitukseni. Kontaktoin tuttuja, tuttujen tuttuja sekä kaikkia ystäviäni, joilla on kontakteja Saksan lisäksi ympäri Eurooppaa. Kun skypetin nykyään Tanskassa asuvan ystäväni Kikin kanssa, mainitsin kiireestäni ja asioista mitä pitää saada aikaan. Huomaamattani annoin kaiken tulla. Latasin hengästyneenä Kikille asiat jotka mun piti saada tehtyä. Kaikki mitä Kikille oksensin, olivat oikeita asioita, kuulakärkikynällä kirjoitettuja sanoja kädessä, lyijykynälistoja macin kannessa ja erivärisiä kalenterimerkintöjä. Kirjoitettuna paljon tilaa vieviä ja huomiota kerääviä, mutta pieniä yksityiskohtia. Kiki kysyi ranskalaisten viivojeni jälkeen yhden kysymyksen: "Onko sulla tunti aikaa nyt heti". Änkytin jo pääni sisällä eitä, mutta sanoin joo. Hyvien verkostojensa lisäksi tämä supernainen ohjaa työkseen artisteja ja taiteilijoita, antaa kuulijan ymmärtää mihin keskittyä.

Kiki pyys mut ottamaan mukavan asennon ja videokuvan skypestä pois. Hän esitti mulle kysymyksiä tunnin ajan. Kysymykset koskivat tuntemuksiani koskien kokonaista vuotta. Ei mennyttä vuotta vaan tulevaa. Mun piti vastailla intuitiivisesti kysymyksiin kuten "missä näet itsesi keväällä", "oletko tyytyväinen itseesi kesällä" ja "mitä toimistossasi nyt tapahtuu". Vastattuani kysymyksiin, unohdin ne pienet ranskalaiset viivat ja sain kiinni todellisista pyrkimyksistäni. Isoista linjoista. Siitä minne olen menossa, kenen kanssa ja milloin. Kikin kysymysten kautta unohdin yksittäiset meilit ja puhelut ja niiden tuoman ahdistuksen. Tajusin että ne eivät ole tärkeitä, vaan tärkeää on nähdä kokonaiskuva. Muistaa mihin suuntaan on menossa.

Yksi tärkeimpiä Kikin esittämiä kysymyksiä tuon puhelun aikana koski aivan muuta kuin työtä. Mitä muuttaisin elämässäni. Oli mielenkiintoista miettiä mitä muuttaisin tulevaisuudessa, joka oli vielä tapahtumatta olevaa menneisyyttä. Vastasin miettimättä, että mulla on ikävä ystäviäni. Päätin sillä hetkellä nähdä heitä enemmän. Voisin muuttaa sen nyt. Enkä vasta tulevaisuudessa.

Tajuttiin äsken Samin kanssa jossain Viron rajan lähimaastossa, että hän on tuntenut pikkusiskoni jo 8 vuotta. Minut vähän kauemmin. Olemme ystäviä, näemme tosi harvoin. Niin harvoin, että meitä voisi sanoa puolitutuiksi. Mutta silti tulen aina hyvälle tuulelle ukosta joka on testannut äänentoistojärjestelmiä auton sisä- ja ulkopuolella niin, että palauttaessani Picassoa Citroenille voin kertoa että stereot ja töötti toimii kyllä.

Ihminen tottuu mihin vaan. Baarikärpänen tottuu perhe-elämään, perheellinen tottuu ylityötunteihin aivan kuin yrittäjä tottuu olemaan aivan kaiken aikaa töissä. Sitä on vaikea välttää kun intohimoisen tekemisen ja välttämättömän suorittamisen rajaa ei ole. Kavereiden näkemisestä, harrastuksista ja bilettämisestä karsitaan ja se on tavallaan luonnollista. Mutta on se vaara, että jossain vaiheessa huomaa olevansa yksin. Työ tai perheenlisäys on voinut syödä lähimmätkin ystävät. Ja kun tapahtuu jotain mihin kaipaa tukea ja asioiden jakamista, ei enää keksikään kenelle soittaa.

Tunnen aivan järkyttävän määrän ihmisiä, mutta montaa ihmistä ei ole kenelle soitan kun iskee paniikki tai suru tai ilo tai mitä vaan. Puolitoista kuukautta sitten romahdin viikon kestäneellä reissulla Berliinissä. Kaikki vaikutti olevan hyvin, olin tavannut valtavan määrän uusia ihmisä, vireystaso oli koko ajan huipussaan ja sitten maanantaina alkaneen reissuviikon torstaina löysin itseni illalla todella yksin. Berliinistä. Että vaikka on hienoa reissata ja olla itsenäinen ja saada aikaan ja tavata ihmisiä ja ennen kaikkea toteuttaa unelmaansa, silloin ei ollut kivaa löytää itseään yksinään hotellista. Ostin punkkupullon ja mietin kenelle sitä viitsis nyt vähän ruikuttaa tai iloita. Silloin purin itseni Faceen ystävilleni, vaihdoin loppuviikon tapaamisen aamuun ja bookkasin lennot perjantai-illaksi kotiin. Nukuin koko viikonlopun. Yhden ystäväni kanssa.

Matkallamme Hampuriin ystäväni Jari ajoi autoa jossain Suomessa, oli työmatkalla. Hän oli kuunnellut radio-ohjelmaa kaiffarista, joka oli päättänyt tavata kaikki facebook-ystävänsä. Tämä mies oli radiohaastatteluhetkellä Australiassa tapaamassa yhtä heistä. Jari tajusi tismalleen saman kuin minä, että mihin tää aika menee. Vaikka olet yrittäjä, ei elämä voi olla vain työtä. Hän päätti sillä hetkellä soittaa ystävilleen ja soitti myös mulle. Kysyi mitä kuuluu. Olen monta kertaa ajatellut miestä, mutta aina sen ajatuksen sivuutti jokin, jonka taas sivuutti jokin. Ja sitten meni taas yksi päivä, yksi viikko, yksi kuukausi ja pian puoli vuotta. Oli tosi kiva jutella. Työmatkalla joo, molemmat, mutta tarkoitus pyhitti keinot.

Ystävät on tärkeitä. Klisee lause, mutta yksinkertainen tosi. Mä luotan vieläkin liikaa siihen että mulla on ne, joiden kanssa voin jatkaa siitä mihin ollaan viimeksi jääty. Ettei suhde horju, vaikka aikaa kuluu, lapsia tulee ja vanhempia kuolee. Ei. Ei se mee niin. Suhteet vaatii hoitamista, aivan kuten parisuhteet. Näkemistä, puhumista ja kuuntelemista.

Täydellisesti epäonnistuneiden kaksipäiväisten messujen jälkeen, näiden ystävien kanssa tässä autossa on puhuttu, analysoitu, oltu hiljaa, naurettu, huudettu, laulettu, tanssittu, nukuttu, kudottu, kirjoitettu, suunniteltu, piirretty, juotu ja syöty. Oon tykänny jokaisesta hetkestä. Ollu läsnä. Kuten Elli asian eilen sanoi "pääsin nyt toteuttamaan yhden haaveistani, roadtripin". Just niin. Tässä kyydissä kulminoituu kaikki hyvän roadtripin ainekset. Vapaus, veljeys ja vauhti.


Guilty as charged.
Work.
Beautiful Poland.
Santa del Toro.
Picasso ja pukki.
Love hurts.

2 kommenttia: