POJASTA PORILAINEN PARANEE

Hyvää äitienpäivää. Sain vintiöltä kissakortin, yllätyslasin kuohuvaa Primulassa, kaverilta ruusuja ja ilmaisen jäätelön Kaivopuiston jätskikiskalta. Vaikka kortin kissa oli musta, lasi kuohuvaa kuului äitienpäivälounaaseen, kaveri sai ruusut K-marketin kampanjasta eikä jäätelöä voinut maksaa kortilla, tuntui päivä auringonpaisteen saattelemana taianomaiselta ja mietin mihinköhän se oikein päättyy. Tapaanko puistossa vanhan ystävän kuten eilen, löydänkö sata euroa kadulta vai rakastunko Albertinkadulla vastaantulijaan. Päivä oli mahtava. Rahaa ja rakkautta käveli vastaan juuri sopivissa määrin.

Viimeiset puolitoista viikkoa meni amerikanmatkaa märehtien ja kahden viikon matkan aikana Suomessa syntyneitä solmuja avaten. Eivät ne ole umpisolmuja. Aika löysiä ja pari kiristyneempää, jotka löystyy vielä ja aukee helposti. Huomiointia vaativia sähköposteja ja muutama naisten erikoisempi mittatilausmalli. Losin reissu sekoitti pakkaa monella eri tavalla. Duunia on paljon. Ensimmäinen lähetys lähti jo kohti West Hollywoodin yksikköä.

On ollut kivä herätä aamuisin. Poikani jalanpohja vatsassani ja kymmenen tunnin aikaero Losiin tekee sen. Paluu työorientoituneesta reissunaisesta lehmäviiliä tarjoilevaksi kotiäidiksi on ollut ihanaa. Ja kun natiainen syö aamupalaansa, avaan koneen ja yön aikana jenkeistä tulleet kivat työmeilit. Ne kertoo, että tavaraa odotetaan jo. Ja ne kertoo että Playboylle jättämistäni vermeistä osa on toimitettu muoti-ikoni Jenne Lombardolle. Ja ne meilit potkii niin ihanasti perseelle ja saa suorittamaan sovittua aikataulua nopeammin. Mutta. Vilpitön, kimeä-ääninen kiitos ruoasta, saanko nousta pöydän toiseltä puolelta pistää arvomaailman järjestykseen, jota ilman en ehkä edes olisi herännyt aamulla kotoa työmeileihin vastatakseni.

Pojan mummi lähetti onnitteluviestin tänään. Hän kiitti, että uskalsin tulla äidiksi ihanalle Urholle, joka on avoin, rehellinen, iloinen ja oikeudenmukainen. Vastasin, että poika on tehnyt musta paremman ihmisen. Riippuu tietenkin myös vintiöstä tai riiviöstä, mutta itse väitän olevani parempi ihminen kuin ennen pojan syntymää. Yksi isoimmista vaikutuksista lienee etten ole enää hukassa. En ole hukassa, koska tiedän mitä olen ja miksi olen. Olen äiti. Ja se tekee musta vahvan, päättäväisemmän ja oikeudenmukaisemman. Koska mun pitää suojella, kasvattaa ja puolustaa. Poika on järkevä ja kuuntelee, mä olen järkevä ja kuuntelen ja se tekee meistä yksikön. Ja siks kaikki onnistuu. Amerikanmatkoista äitienpäiviin.

gTIE lanseerattiin maaliskuussa 2007. En silloin tiennyt olevani raskaana. Olin odottaessani täynnä tikkamaista virtaa, silminnähtävää lehmämäistä onnellisuutta ja apinanraivoa, jolla puskin merkkiä eteenpäin. Mulla oli missio saada hommat kuosiin ennen pojan syntymää. Aikaa ei mennyt nukkumiseen, bilettämiseen, krapulointiin eikä yleiseen haihatteluun. Syntymän jälkeen missio jatkui, kun tajusin että poika mahdollistaa sen. Se nukkui takahuoneessa riippukeinussa kun palvelin asiakkaita liikkeessä. Nyt tuo ihana rotta on 5-vuotias. Ja se toimii vieläkin ohjaajana. Tietämättään. Oon monta kertaa miettinyt, missä olisin, mitä tekisin, jos sitä ei olis. Olisin ehkä jättänyt gTIEn harrasteen tasolle. Olisin ehkä jatkanut graafisen suunnittelijan hommia. Olisin ehkä tappanut itseni moottoripyörällä, työllä tai viinalla. En tiedä. Ainakin olisin hukassa.

Ilman poikaa ei olisi mitään. Nassikka pudottaa mut päivittäin, pilvenhattaraa maalailemasta maanpinnalle. En tee töitä kun poika on kotona. Mutta kun on kiire, alkaa usein nukkumatin saavuttua toinen duunipäivä. Ja kun on oikein kiire, käytän kaiken ajan hyödyksi, heti kun sen silmä välttää. Ettei poika näe mun tekevän töitä. Ja kun se on siellä suihkussa, avaan nopeasti koneen, katson tilanteen ja lisään todo-listaan, ja sitten se huutaa, että tuu tänne, ja sanoo jos nyt tuut tänne pesen sun selän, ja kun menen ja istahdan lattialle niin että se ylettyy käsillään selkääni, mua alkaa itkettämään ja taas muistan, että mikä täällä on tärkeintä.

Kiitos Urho, on ihanaa olla sun äiti!