Jenni Ahtiainen on porilainen helsinkiläinen, joka pyörittää omaa merkkiä nimeltä gTIE ja jonka on vaikea olla tekemättä ja sanomatta mitä ajattelee. Backline kertoo omien unelmien toteuttamisesta. Se kannustaa ja vastustaa. Se saa ajattelemaan boksin ulkopuolelta ja pyrkii osoittamaan, että kaikki on mahdollista kun lopettaa haaveilun ja alkaa tekemään.

4.7.2013

HUUDA JA LUJAA

Yksi lempitaiteilijoistani, Marjatta Tapiola, Kesäyö. 2006.

Vietin juhannuksen pojan kanssa excelmiehen perheen luona. Saavuttuani nukahdin ja herättyäni nukahdin toisen kerran. Lopulta heräsin juuri sopivasti juhannusillalliselle. Mikolla, jolla on nykyään excelmiestä inhimillisemmän toimitus/rahoitusjohtaja-tittelin lisäksi yrityksessämme taas yksi uusi upea lempinimi lisää, oli loihtinut vaimonsa kanssa ihanat ruoat. Ja juomat. Yksi pöydässä istuvista naisista toi taloon tullessaan valtavan kokoisen maalauksensa, johon Herra Kukkaro huomautti pöytäseurueelle, että on hän ostanut minultakin aikoinaan taidetta.

Nimetön. 2005/tms. Akryyli ja öljy lastulevylle.

Ennen gTIEn perustamista purin maailman rakkaustuskaa ja tuskarakkautta värein, viivoin, valumin ja roiskein. Piirsin tauluja. Taulut esittivät jostain käsittämättömästä syystä usein naisen hahmoja. Toinen muotokieli mitä rakastin oli tekstiä sisältävät typografiset kokonaisuudet ja abstraktit muodot, joissa käytin tehosteena mm. maalivalumia. Herra Kukkaro osti uuteen kotiinsa kymmenisen vuotta sitten muutamankin teoksen ja kävinpä maalaamassa seinämaalauksenkin kaverin silloiseen keittiöön. Se oli valtavan kokoinen blini-aiheinen tyttögraffiti. Uusien perunoiden ja kuohuviinin takaa Mikko huikkasi pöydän päästä yhtäkkiä - excelmiehen ominaisuudessa - että saas nähdä nouseeko maalaamieni taulujen arvo tulevaisuudessa gTIEn tunnettuuden myötä. Oli pakko heittää pallo takaisin ja sanoa, että niinpä, se on nyt aika paljon susta itestä kiinni kato ko pystyt ite vaikuttamaan siihen. Mitä paremmin ukko työnsä tekisi, sitä paremman katteen hän vanhoille taidesijoituksilleen saisi.

Amator Mortalis. 1997. Akryyli pahville.

En ole koskaan pitänyt itseäni hyvänä piirtäjänä, mutta muotokieleen, kolmiuloitteiseen hahmottamiskykyyn ja tekstin luomiseen olen ollut tulostuskanavan muodossa tyytyväinen. En koskaan ensisijaisesti maalannut tauluja myydäkseni. Maalasin pääasiassa itselleni, omista tarpeista. Niiden taulujen maalaaminen oli puhdas tapa tulostaa se mitä sisällä tapahtui. Ja niiden taulujen kautta myös prosessoin asioitani. Saipa prosessointi aikaan traumojakin. Muistan maalanneeni lähes 20 vuotta sitten figuurin, joka sijoitettiin silloisen poikaystäväni ja mun ensimmäiseen kotiin. Se taulu oli keltainen, sen nimi oli Amator Mortalis. Ja kun se parisuhde tuhoutui, vihasin keltaista väriä monta vuotta. Sitten kielellisesti lahjakas, graafisena suunnittelijana Tampereella toimiva ystäväni avasi mulle vihan merkitystä, miten turhaa se on, varsinkin keltaista väriä kohtaan. Viimeksi viikko sitten vein kukkasia ystävälleni, ne olivat keltaisia.

Kiero. 2002/tms. Akryyli lasille.

Oon haaveillut jo pari vuotta omasta näyttelystä. Merkkiä pyörittäessäni oon haaveillut usein pajaviikoista: aikalisästä, jolloin pidän henkilökohtaiset taideviikot. Haukkaan happea. Menneenä keväänä pääsin unelmaani niinkin lähelle, että varasin ystäväni tallista kahdeksi viikoksi tilaa, kunnes arkirutiinit söi jälleen pajaviikot alleen. Hieno ajatus omasta näyttelystä on antanut odottaa oikeaa hetkeä. Se tulee vielä.

Muoto. 2003/tms. Akryyli lasille.

Kun suunnittelen uusia malleja, piirrän todella harvoin. Käytän työskentelyssäni yleensä heti kangasta, tai maalarinteippiä ja mattopuukkoa. Muistan nahkamallin, jonka kaikki protot tein suoraan nahasta. Niitä tuli yhteensä 15 kappaletta, ennen kuin olin tyytyväinen malliin. Malli löytyy vieläkin verkkoputiikista nimellä Nahkitsi. Koska olen parempi yhdistelemään materiaaleja ja luomaan muotoja niiden avulla kuin piirtämään, tuntuu luontaiselta lähestyä maalauspohjaakin materiaalilähtöisesti. Ja materiaali, mikä mua kiinnostaa on nahka. Oon käsitellyt nahkaa kaikilla tavoilla mitä mieleen on tullut. Oon mm. raastanut, kovettanut, polttanut, tatuoinut ja ruostuttanut sitä. Joten nahka on mun materiaali myös tulevassa näyttelyssäni. Näyttelyssä, jonka ensimmäinen työ sai alkunsa vihdoin tänä kesänä.

Kokonaisen näyttelyn avajaiset odottaa vielä, mutta projekti on vihdoin aloitettu. Laura Aimola Porin Nuorkauppakamarista otti yhteyttä toukokuun alussa ja pyysi mua osallistumaan Porin torilla tapahtuvaan Huuto! - Kohota kätesi nuorten puolesta -huutokauppaan jossa tuotto lahjoitetaan Tukikummien hyväksi. No tottakai lähdin mukaan. Ja tovin asiaa lisää mietittyäni tiesin mitä haluan huutokauppaan tarjota. En ravaatteja, en muitakaan kaulahärvellyksiä tai mittatilauslahjakorttia, vaan sarjani ensimmäisen taulun.

Taulu tuntui tarpeeksi uniikilta työltä huutokauppaan. Se tarjosi itselleni vihdoin syyn ja mahdollisuuden käynnistää näyttelyprojektini tuotantoprosessi. Se tuntui tarpeeksi uniikilta työltä jollekin, joka on töistäni kiinnostunut. Ja se tuntui oikealta Porin torin lavalle. Ensimmäisen nahkatauluni nimi on Juuret. Se on numerojärjestyksessään sarjan nr. 01. Ja sitten kun tulevaisuudessa näyttelyni ensi-ilta järjestetään Porissa, toivon Juurien olemassaoloa paikalle ainakin ensi-illan ajaksi, osaksi näyttelykokonaisuutta. Haluan enskarin Poriin, Porin taidemuseoon.

Juuret/01. Oikeanpuolimmainen nahka näyttää kuvassa harmaalta. Musta se on. Koko taulu. Musta lammas.

Juuret on tehty mustasta lampaan nahasta. Työni mustan lampaan juurista kertoo sisimmästä ja siitä, mitä näkyy ulos. Taulu on mustaa nahkaa mustalla nahalla. Toinen puoli teoksesta on sisin: Tässä teoksessa se on jostain syystä super pehmeä ja samettisen tasainen mutta äärimmäisen herkkä jäljille. Toinen puoli teoksesta on pinta: kiiltävä, elämänarpinen, kova jossa ei kovin helposti ne sisällä olevat jäljet näy. Ja sitten työssä on se näiden kahden rajapinta, joka on maailman kaunein: se autenttinen ja rehellinen viiva. Rajapinta, joka jakaa sisimmän ja pinnan. Elämän viiva, jota on venytetty, raastettu, huoliteltu, viilletty ja paikattu. Se on kaunis ja ruma. Se menee ylös ja alas kuin vuoristorata. Taulu kuvaa kokonaisuudessaan elämän jälkiä juurista alkaen. Se kuvaa saatuja mahdollisuuksia ja pettymyksiä. Fritsuja ja mustelmia. Niiden välisen rajapinnan miettiminen auttaa hahmottamaan mitä sä oot alta ja mitä päältä. Kukas mä oikein olenkaan? Mistäs mä oikein tulinkaan? Missäs mä oikein olenkaan?

Mun Jani Tolin.

Ainoa taideteos, joka omasta kodistani löytyy on Jani Tolinin maalaama. Tolin on helsinkiläinen graffititaiteilija, jonka työt ovat nykyään arvossaan. Tolinin teos päätyi mulle sattuman kautta. Huusin sen itselleni pikkukekkulissa helsinkiläisestä Siltasen ravintolasta joku maanantai-ilta muutama vuosi sitten. Muut asiakkaat eivät tainneet ymmärtäää oranssin, abstraktin maalauksen päälle. Maksoin taulusta 20 euroa. Sen todellista arvoa on vaikea tällä hetkellä arvioida, mutta jo ostohetkellä se oli maksanut itsensä moninkertaisesti takaisin. Taulu on hieno. Sillä on toinenkin tarina, joka alkoi tietämättäni elää jo sitä huutaessani. Pidän ajatusleikistä, jossa joku huutaa nahkasarjani ensimmäisen työn Porissa ja huomaa jonain päivänä sen arvon olevan muutaman yksikön enemmän.

Uskon ettei Jani osannut aavistaa seinälläni roikkuvaa teosta tehdessään, että joku maksaa siitä vain parikymppiä. Miehellä oli kuitenkin jo nimeä ja mä satuin puolestani olemaan vaan oikeassa paikassa, oikeassa seurassa, oikeaan aikaan. Joo, mä en ole Tolin. Se mitä mun Juurista huudetaan, on eri juttu. Alkaapa tauluni tulevaisuudessa tuottamaan tai ei, sillä ei pidä niinkään olla tällä kertaa huutajalle merkitystä. Mutta sillä on mulle merkitystä ja siksi kannustan huutamaan ja lujaa: Tuotto kun lahjoitetaan Tukikummit-säätiölle nuorten syrjäytymisen estämiseksi tehtävään työhön.

Huuto! - Kohota kätesi nuorten puolesta pärähtää Porin kauppatorin lavalta pe 19.7. klo 11:30-12.