Jenni Ahtiainen on porilainen helsinkiläinen, joka pyörittää omaa merkkiä nimeltä gTIE ja jonka on vaikea olla tekemättä ja sanomatta mitä ajattelee. Backline kertoo omien unelmien toteuttamisesta. Se kannustaa ja vastustaa. Se saa ajattelemaan boksin ulkopuolelta ja pyrkii osoittamaan, että kaikki on mahdollista kun lopettaa haaveilun ja alkaa tekemään.

30.3.2013

OODI RAKKAUDELLE

Sä tiedät mitä rakkaus on.

Tämä rakkauspostaus on vienyt päiviä. Kirjoitin noita viittä sanaa yhteensä melkein viikon. Lisäsin sanoja. Lisäsin pisteitä. Poistin. Kirjoitin lisää. Poistin taas. Jäljelle jäi yksi piste. Rakkaus liikkuu niin henkilökohtaisella tasolla, että siihen on hyvin vaikea saada näkökulmaa, joka kiteyttää sen yhdellä-kahdella yksityiskohdalla, sähköisellä hipaisulla elokuvateatterissa tai epävarmalla katseella pöydän yli. Rakkaudesta on kirjoitettu, laulettu, filmattu, runoiltu, tapettu, kasvatettu, kivitetty, rakasteltu, tapeltu, oltu hiljaa. Sitä on monta eri sorttia äidinrakkaudesta platoniseen rakkauteen, turvallisesta intohimoiseen. Jokainen kyllä tietää mitä se on. Kun se on. Rakkautta.

Hävytön käyttäytyminen on vahva merkki rakkaudesta. Rakkaus on tunteena yhtä vahva kuin viha. Kaikki tietää mitä viha saa aikaan. Osa on tuntenut sen nahoissaan. Se ei ole millään tapaa yleispätevä. Se ei katso aikaa, ei paikkaa, ei paikalla olijoita. Se ei muistuta seurauksista, ei äidistä, isästä eikä lapsista. Se sumentaa pään eläimen tasolle ja pistää käyttäytymään hävyttömästi. En suinkaan tarkoita nyt vihaa. Vaan rakkautta. Kuvailu kun sopii molempiin ääritunteisiin. Se ei katso asemaa, ei pituutta tai kuppikokoa, ei kieltä, uskontoa, rotua, tai sukupuolta. Siihen ei voi vaikuttaa, se tulee niin sisältä, että se on pelottavaa. Se vaan saatana tulee, eikä kysy lupaa.

Kun ihmissuhteesta poistaa romantisoidut mielikuvat parisuhteesta, amerikkalaisen elokuvan rakastelukohtaukset, harlekiini-kirjojen kilometrin mittaiset katseiden kohtaamista kuvailevat adjektiivit ja luterilaisen kasvatuksen, aletaan olla asian äärellä. Rakkaus on puhdas, subjektiivinen kokemus. Sen pystyy maistamaan kuten lempiruoan, haistamaan kuten unohdetun muiston ja aistimaan kuten värin, jota ei ole ennen nähnyt. Sen tuntemiseen pystyy vain itse. Ihminen on kopioinut rakkautta, yrittänyt jäljitellä ja kuvailla, muttei se tule todeksi kenellekään, joka ei ole sitä tuntenut. Siksi vain sä tiedät mitä rakkaus on.

Tuntuu turhalta, jopa vastenmieliseltä alkaa perustelemaan uuden häämallistoni kuvia. Mä en ota yhteiskunnallisesti kantaa koskaan. Mutta piru vie tiedän mikä on oikein ja mikä väärin. Kävin epätasa-arvoisesta avioliittolaista kuumana. Kyllä. Käyn vieläkin. Mutta on kyse sen sortin idiotismista, että lakialoitteeseen liittyvä keskustelu, kommentointi ja kannan ottaminen tuntuu jeesustelulta. Sen verran itsestäänselvästä asiasta on kyse. Tuntuu pahalta toimia jonain hiton maailmanparantajana aiheessa, minkä ei edes kuuluis olla mikään aihe. Häämallistollani haluan vain kertoa tiedostavani vääryyden. Ja kysyä eri mieltä olevilta yksinkertaisen kysymyksen: Ketä sä rakastat?

Loppujeesusteluna jaan Marko Ahosen Homot aviohelvettiin -blogikirjoituksen, jossa koko paska perustellaan paremmin kuin missään.

Loppukaneettina sen sijaan muutama kuva mallistosta, joka tulee kauppoihin huhtikuun lopussa. Kauppojen sijainneista tietoa sitten gTIEn Feissarin puolella.

Häämallistoni kuvasi kokonaisuudessaan Mikko Rasila.

Sanomattakin lienee selvää että rakkauden ilosanomaa saa jakaa. Täällä, kotona ja baarissa.

23.3.2013

PORILAISIA OTTAA PÄÄHÄN

Kun porilaista alkaa vituttamaan on leikki kaukana. En voi kirjoittaa porilaisesta spereilystäkään, koska spedeily sijaitsee tästä touhusta yhtä kaukana kuin raumalainen. Porilaisten aboriginaalien järjestämä Porispere-festivaali todistaa vahvaa periksiantamattomuutta, aitoa talkoohenkeä ja puhdasta hulluutta samassa paketissa. Se näkyy ja kuuluu yhden elokuuviikonlopun muodossa Porissa, Porispere-rokkifestivaalina. Se on vahvaa porilaisuutta se.

Jätkiä oli kolme, Vilkunan Harri, Lindholmin Jussi ja Suveksen Patrick. Ensin äijiä vitutti kaupunkiin tullut Sonisphere. Sitten vitutti se, ettei Sonisphereä ollut. Yksi asia johti toiseen ja hyvin pian Porispere oli sanomattakin selvä. Porisperen kapteeni H. Vilkuna avautui mulle puhelimessa viime viikolla, että Porisperen syntyyn vaikutti myös henkilökohtaiset syyt. Äijä ei ole koskaan pitänyt itseään tarpeeksi hurjana ja Porispere antoi mahdollisuuden vaikuttaa hurjemmalta. Tehdä jotain stnan siistiä. Tätä Harrin lausuntoa mun on vaikea käsittää. Onhan mies tunnettu toistakymmentä vuotta Porin ravintolaelämän jumalana. Mitä siistimpää voi tehdä kun pyhittää valtaville ihmismassoille syitä - ja seurauksia - nähdä toisiaan. Elokuun alussa on taas upeeta nähdä kavereita, kuunnella samalla helkkarin HYVÄÄ musaa ja juoda kaljaa. Respect!

Kyläjuhlaan osallistuu vuosittain tuhansia ihmisiä. Viime vuonna kävijöitä oli 14 000. Porispere järjestetään elokuun ensimmäisenä viikonloppuna ja Ankkarockin hautaamisen jälkeen ajoitus elokuulle oli täydellinen: Suomen kesä vaatii kesän viimeiset festarit. Viimeinen Ankkarock järjestettiin vuonna 2010 ja oli helvetin hyvä oivallus jätkiltä puristaa Porispere ensimmäisen kerran kasaan heti seuraavana vuonna, elokuun alkuun. Silloin vitutuksen synnyttämä rakkaus saattoi yhteen 10 000 ihmistä ja porilaispoikien hengentuote on palkittu Vuoden kaupunkiteoksi, Satakunnan parhaaksi yhteishengen rakentajaksi ja se sai vuoden Porilainen Maineteko -palkinnon. Ei paskempi festivaali.

Tänä vuonna aion imeä kolmostuopin lisäksi Disco Ensemblen, Francinen, Suicidal Tendenciesin, Nashville Pussyn ja Viikatteen energiat. Discon keikka oli parasta mitä olen Honey B and The T-Bonesin keikan lisäksi nähnyt. Jätkien lavaenergia hakkasi Virgin Oilin kattoon reikiä ja elokuussa rajana on taivas. Francinen levyn ostin puolivahingossa Porista kaksi kesää sitten, jäin koukkuun ja nyt näen kundit ekaa kertaa hommissa. Suicidal Tendenciesin Nobody Hears on yks kauneimpia rock-balladeja ikinä. Nashville Pussy on perusrokkia, biisit mitä bändin nimi lupaa eli en kehtaa niitä tänne kirjoittaa, on meinaan sen verran alaosaston lyrsaa mutta keikka on luultavimmin dynamiittia. Viikate soitti Tavastialla niin lujaa, että seisoin jäykistyneenä ilman korvatulppia, sarjakuvamaisesti silmät lasittuneena ja vartalo klubin takaseinään liimaantuneena. Kirjurinluodon festarialueella voi keikkaa mennä kuuntelemaan tarvittaessa myös aitojen ulkopuolelle.

Porispere 2013
Porisperen esiintyjälistaan kuuluu järjetön määrä bändejä, joista nämä edellämainitut ovat lähimpänä omaa sydäntä. Mutta siellä näkee ja kuulee myös mm. Michael Monroen, CMX:n, Eppu Normaalin, Cheekin, Jukka Pojan, Pertti Kurikan Nimipäivät ja Von Hertzen Brothersit. Koko kattaus on löytyy Porisperen sivuilta. Jos jäät yöksi, voi porilaiseen vieraanvaraisuuteen tutustua Maisan sivuilla.

Oon tyytyväinen että porilaisia vitutti. Tällä hetkellä äijiä ei taatusti ota päähän niin paljon kuin vuonna 2010, mutta mä henkilökohtaisesti odotan milloin ukkoja alkaa taas sapettamaan. Voi syntyä mitä vaan, tiedän sen itsekin, koska olen Porista. Oon toiminut rakkauden lähettiläänä alkuvuoden, suunnitellen uutta häämallistoa. Pari viikkoa sitten mua rupes vituttamaan oikein olan takaa. Epätasa-arvoinen avioliittolaki on mielestäni niin hanurista, etten osaa kirjoittaa tarpeeksi voimakkaita kirosanoja. Mitä se kenellekään kuuluu, kuka rakastaa ketä. Koko homma on ihmisoikeuksia loukkaava farssi. Se naurattaisi, ellei itkettäisi. Statementtina päätin kuvauttaa häämalliston homoparin päällä. Mutta tästä oma ketutuspostauksensa myöhemmin kuvien kera.

Seuraavaa vitutusta odotellessa päätimme Porisperen kanssa arpoa kaikkien tämän postauksen jakaneiden kesken kaksi Porisperen pe-la -lippua sulle ja kaverilles. Jaa siis tämä rakkauden ilosanoma, allekirjoittaneen porilaisen Facesaitilla oleva postaus ja tule Poriin. Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna ihmiset tanssii alasti kaduilla seppeleet päässä, eikä kenenkään tarvitse tehdä töitä! Ihanaa.

Stam1nan Hyrde suunnittelemassani Porispere-tuhmassa. Kuva: Tomi Palsa.
Amorphiksen Tomi Joutsen fiilistelee Porisperessä. Mää oon värkänny miehelle tuon nahkaliivin.  Kuva: Tomi Palsa.
Ylpön ja Ihmisten Janne Joutsenniemi on myös kiltti - tuhma - mies.  Kuva: Tomi Palsa. 

16.3.2013

MIKÄ ARKI?

Kun pyörittää omaa merkkiä suunnitellen malleja miehille ja naisille, ompelee despoottimaisesti mittatilausmallit itse, toimii suunnittelijana toiselle yritykselle ja siinä keskellä suunnittelee vielä ekstrana toisen yrityksen häämallistoa, paneutuu kaikkien mallistojen kuvauksiin, mietiskelee puvustuksia musavideoille, bändikuvauksiin, teatteriin ja tanssielokuvaan, tekee co-brändingiä viiden kaupallisen yrityksen kanssa, on mukana uuden televisioformaatin työryhmässä, haluaa oman taidenäyttelyn kesäksi ja on 5-vuotiaan pojan äiti ilman rumempaa puoliskoa, voisi arkea kuvailla sanalla hektinen. Kirjoitin ystävälle taannoin, että välillä tuntuu etten jaksa kantaa poikaa ja firmaa yksin, mutta uskon kuitenkin, että oon vahvempi koko ajan.

Viime viikolla sain häämalliston jätettyä tehtaalle. Hoidin neljien eri kuvausten asusteet, vastasin kahteen haastatteluun, joista toiseen englanniksi, istuin palaverissa viiden eri yrityksen kanssa, olin yhden lehden kuvauksissa ja Puoli seitsemän -ohjelman suorassa tv-lähetyksessä, tein kolme mittatilausmallia, hoidin verkkoputiikin toimitukset ja reklamaation koskien omaa tuotetta, tutustuin yhteen todella mielenkiintoiseen ihmiseen ja hain pojan tarhasta joka päivä klo 17. Näiden tehtävien lisäksi otin joka päivä tirsat ja kävin salilla kaksi kertaa. Tsiisus. Nyt on perjantai ja mulla on nälkä. Kova nälkä. Nautin viikon jokaisesta hetkestä, jokaisesta uudesta puhelinnumerosta ja meilistä. Ja tänään jokaisesta suupalallisesta ruokaa.

Tiedän etten ole ainoa jolla on kiire. Hoidin tämän viikon kiireet puhtaasti positiivisen palautteen voimalla. Ensinnäkin: Poikani sanoi NAM tekemälleni ruoalle. Toinen kirjoitti gTIEn Face-saitin kautta positiivisen palautteen, kolmas laittoi meiliin. Neljäs kertoi ostaneensa mulle jotain mitä ehkä tarvitsen, viides hieroi lapojani muutaman minuutin ja kuudes sanoi olevansa onnellinen siitä mitä teen. Seitsemäs oli meili amerikan tuottajalta: meillä on tärskyt Losissa kuukauden kuluttua. JIPPIAIJEE! LEATHER PANTS! STETSONS! BOOTS! JEEES! Mitä niitä nyt on.

Voimaa saa juuri niistä pienistä ja merkityksettömiltä tuntuvista asioista, jotka jättää helposti sanomatta tai tekemättä. Helvetti vieköön, miten paljon niistä saakaan virtaa. Se mikä pelastaa vähän nuupallaan olevan kaverisi päivän, voi olla juuri se pienin ja idiootilta tuntuva juttu, jonka oot luvannut tehdä ja vasten kaikkien odotuksia, todella teetkin sen. Se, ettei sun sanat ole vain sanahälinää. Sivulause joka unohtuu. "Mä hoidan sulle sen artikkelin sunnuntain hesarista" pääsi suustani ulos yhdessä miittingissä. Kun pääsin töihin, toi Elli mulle maailman pienimmän palasen rautaa, josta meillä oli kolme kuukautta sitten puhe. Tämä sentti kertaa sentti kertaa puoli senttiä -palanen sai mut sulkemaan artikkelin kuoreen ja pistämään sen äijälle postiin. Mietin kyllä kiireen keskellä kuinka helppoa olis ollu vaan jättää se lähettämättä. Mutta siitä pienestä kirjekuoresta tuli vähintään yhtä hyvä fiilis kuin Elliltä saamastani raudanpalasesta.

Oon alkanut nukkumaan ja reenaamaan kuntosalilla päivisin. Tällaiset työtavat ei kuulu kenen tahansa virka-aikaan, mutta minut ne pitää päivisin kirkkaana. Vielä muutama kuukausi sitten hävetti päiväunien nauttiminen salaa asiakkailta tapaamisten välissä, mutta enää ei hävetä. Puolen tunnin voimatirsoista saa valtavasti, ne selkeyttää ajatuksia ja antaa lisätunteja yötyöskentelyyn. Käydessäni eilen päiväunille, laitoin tehtaan kontaktihenkilölle tekstiviestin, että soittaakin vasta klo 11 jälkeen, koska nyt otan tirsat! Ennen lähettämistä oikoluin viestin normaalia useamman kerran ja lähetin sen. Tää on mun työpäivä. Mä päätän. Oon omituisella vuorokausirytmillä saanut muovattua arjestani toimivan.

Jo kuukausia on ollut fiilis, että työmäärä kasvaa. Mutta samalla on ollut fiilis, että työmäärä tulee kanavoitumaan oikeaan suuntaan. Että voin keskittyä siihen missä olen hyvä ja delegoida ne kiirettä aiheuttavat hommat muille. Että asiat järjestyy. Ja tällä hetkellä musta tuntuu että ne todella alkaa järjestymään.


Tehtiin loppuvuodesta 2012 Pitchaus-video. Sen tarkoitus on löytää rahoittaja/sijoittajakontakti, koska kasvaakseni isommaksi tarvitsen sellaisen. Videon tekemisestä haluan kiittää ennen kaikkea Onni Tappolaa, joka kuvasi ja editoi videon. Kiitos yli-ihana rakkausmies Mikko Kuustonen, henkilökohtainen dj-jumalani Ikke - dj Lord Fatty - Ikäläinen, komee ja rohkee Ilkka Uusivuori, taikasormikampaajani Annukka Karhu, omatuntoni Mikko Rasila, kanssaveljeni Antti Asplund ja idolini Aija - Honey B - Puurtinen. Kiitos myös sörsselssön Karo Bromanille videon äänenlaadusta ja mölinästä sekä Esa - T-Bone - Kuloniemelle spontaanista, lahjakkaasta ja kauniista sydämestäsi, jolla musisoit upean ambientin videon taustalle sikarilaatikkokävelykeppikitaralla. He kaikki ovat pyyteettömiä, hyviä ihmisiä.

Asiat järjestyy. Nyt. Kuten aina.




10.3.2013

KAUNEUS KATSOJAN SILMÄSSÄ


Kaunis kuva. Sävyt ja kontrastit, valot ja varjot kietoutuvat saumattomasti toisiinsa. Hyvässä valossa näen sävyjä joita edessä ei oikeasti ole. Riittää kun otan silmälasit pois. Uskon kaiken mitä näen. Laseilla ja ilman. En tiedä, olisinko ilman taittovikaa koskaan oppinut näkemään kunnolla. On niin monia tapoja nähdä.

Käytän piirtohommissa satunnaisesti huonoa näköä hyväkseni. Ja kun joku toinen lukitsee päänsä kuulokkeilla, on mun eskapismi lasitonta. Se pehmentää ympäriltä kaikki kovat, kontrastiset ja kirkkaat kaupungin ärsykkeet. Huomasin, etten kuule kunnolla ilman silmälaseja. Huulilta lukeminen on osa kuuloaistia. Mutta oon oppinut elämään huonon näön kanssa. Toisinaan jopa romantisoinut sen kuuluvan mulle. Ammatillisista, taiteellisista syistä. Mutta ei se kuulu mulle, jos kenellekään.


Haluan paljon. Tiistaimakaroonilaatikkoja, perjantaisaunoja tai arkea ylipäätään väheksymättä väitän, etten ole tyytyjä. Jos saan jotain päähäni ja alan haaveilemaan, en tee johdonmukaista suunnitelmaa sen toteuttamiseen. Lopputulokseen pyrkiminen alkaa usein ihan itsestään haaveiluhetkellä. On paljon haaveita, jotka eivät toteutuneet. Ainakaan vielä. Mutta on myös haaveita, jotka ovat toteutuneet. Kävin esitutkituttamassa silmäni viikko sitten Porin Lääkäritalossa. Taittovirheeni korjausleikkaukselle ei ole lääketieteellistä estettä.

Mä teen töitä silmilläni. Ja laseista on enemmän haittaa kuin hyötyä. Joko ne valuu, ovat väärällä etäisyydellä. Ainakin ne ovat aina likaiset. Käyn salilla ja juoksemassa. Sokeana. Piilotan lasit ennen kuin kukaan ehtii painamaan kameran liipaisinta, aina. Harrastan moottoripyöräilyä joten on sanomattakin selvää, ettei lasit kuulu siihen touhuun. Mutta mikä pahinta, vaikka olen oma itseni, lasit eivät koskaan tunnu omilta. Kun haluan näyttää hyvältä, lasit eivät todellakaan kuulu kuvaan. Kukaan ei ole koskaan nähnyt että nojailen baaritiskiin lasit päässä. Silmälasit ovat elämäni vitsaus. Paradoksaalinen vitsaus.

Oon lentopelkoisena oppinut nauttimaan lentämisestä, nauttimaan riskin ottamisesta. Itse asiassa jokaisesta noususta saa pienet kiksit. Laskeutuminen ei ole niin paha, mutta silmäleikkaus on helvetin pelottava ajatus. Jos näkökyky menee, en ole maailman ainoa sokea suunnittelija. Sitten pitää ottaa muut aistit haltuun. Alkaa haistelemaan ja maistelemaan silkin ja nahan eroa ihan tosissaan sekä kuuntelemaan. Ja voihan sekin viedä taas ihan eri sfääreihin, ammatillisestikin.

En tiedä milloin leikkautan silmäni, mutta näen olevani matkalla. Se parantaisi elämänlaatuani urakalla. Kuin vuosia olohuoneen patterin alla törröttänyt johdonpätkä, joka tarttuu imuriin joka halvatun kerta, tulis vihdoinkin nakuteltua seinään kiinni eikä sen nakuttamista tarvitsisi enää koskaan ajatella. Ajatus tuntuu hyvältä.

Tutustuin alla olevaan Santogold-nimiseen artistiin vuosi sitten. Upea nainen, hyvä biisi, hyvät sanat. Jostain syystä se tuli mieleen tänään kun aloin kirjoittamaan. Johtuu ehkä stailista videosta, ehkä sanoista. Kannattaa kiinnittää erityishuumorihuomiota taustatanssijoihin ja koreografiaan. Mutta myös itse videon sisältö sai näkemään. Eikä sen ymmärtämiseen taittovikaa tarvita. Riittää kun ajattelee vähän vinosti.









4.3.2013

BLACK CRUCIFIXION


Taide on yksilötason kieli. Sillä kommunikoidaan. Sillä voi puhua, sillä voi koskettaa, sillä voi itkeä, huutaa, rauhoitella ja sillä voi tanssia. Taidetta voi kuunnella, sitä voi haistaa, sen voi nähdä, sen voi maistaa ja tuntea, mutta ennen kaikkea, sen voi aistia. Näin mä käsitän taiteen.

Popagendan tuottaja, porilaissyntyinen Vesa Salmi pisti mulle viikko sitten perjantaina meiliä Black Crucifixion -nimisen metallibändin musavideokuvauksista. Musavideon ajatuksensa oli rikkoa rajoja ja luoda täysin uuden tyyppistä kerrontaa hevimetallivideolle. Luin liitteenä olevan treatmentin, jossa oli visuaalisen maailman luonnostelmaa, miten video yhdistää metallimusiikin ja japanilaisen butoh-tanssin. "Video tavoittelee katsomiskokemukseksi tunnetilaa 'en ymmärtänyt mitään'. Silti videon tulisi tarjota tunteikas kokemus tai mielikuva. Oli se sitten ahdistus, viha, raivo, vapauttava tai puhdistava. Video nostaa ennemmin kysymyksiä, kuin antaa valmiita vastauksia ja jakaa mielipiteet" kirjoitti videon ohjaaja Pete Veijalainen. Vastasin Vesalle: "Tää kiinnostaa mua ihan vitusti".

Tapasin Vesan Frankfurtin lentokenttähotellissa kaksi vuotta sitten. Lontoon lumisade aiheutti koneen jos toisenkin myöhästymisiä niissä määrin, että jatkoyhteys Helsinkiin jätti meidät maahan hajasijoitettavaksi pariin eri lentokenttähotelliin yöpymään. Kavereiden kanssa ollaan monta kertaa naureskeltu miten tapaan porilaisia mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Eräänä päivänä puhelinmyyjänkin kanssa tuli turistua virka-asioista ja vähän niiden vierestäkin oudolla intensiteetillä, kunnes oli hyvin selvää, että langan toisessa päässä puhui porilainen. Kyllä koira koiran tunnistaa.

Bändistä: Black Crucifixion on rovaniemeläissyntyinen black metal -ryhmä, joka on perustettu vuonna 1991 ja toimii nykyään Helsingistä käsin. "Black Crucifixionin metalli on eittämättä ideologisesti mustaa, mutta genren stereotyyppisiin äänellisiin tunnusmerkkeihin kuten kirskuviin sahauksiin ja repiviin soundeihin sillä ei paneuduta. Näiden sijaan peruskivi hakataan luomukkaan tarttuvasta, tarvittaessa painostavan raskaasta riffivallista, joka groovaa kierteellä ja kutsunee yöllisiin tansseihin myös niitä yksilöitä, joille black metal ei ole uskonto. " Näin kirjoitti Matti Riekki Inferno-lehden blogissa bändistä, jonka kolmas Coronation Of King Darkness -niminen pitkäsoitto tulee ulos 8.3. Itselleni Black Crucifixion ei ollut aiemmin tuttu. Tehdessäni taustatyötä bändistä, oli luonnollista tutustua bändiin muullakin kuin visuaalisella tasolla. Kuuntelemisen lisäksi luin monta haastattelua. Bändi hahmottuu mulle enemmän taide- ja älymetallibändinä, kuin pelottavana ja väkivaltaisena mättöbändinä. Visuaalinen materiaali on hienoa ja muusikot vaikuttaa fiksuilta jätkiltä. Aion ostaa äijien levyn - varsinkin kun pikkulinnut laulaa BC:n vokalistin Fornin kuulostavan uuden levyn Threefold-kappaleessa paikoittain Glenn Danzigilta. Tässä esimakua levyltä, jossa pikkulinnut laulaa vähän muuta.


Siinä missä black metalli on musiikin alakulttuuria, on butoh-tanssi tanssitaiteen alakulttuuria. Asiasta vain vähän tietävänä, voisin kuvailla sitä tanssin vääristymäksi. Siinä valkoiseksi maalattu ihmisvartalo vääntyy epäinhimillisiin asentoihin, rikkoo fyysisyyden ja estetiikan rajoja. Liike on hidasta, joka toisinaan rikotaan nopeilla liikesarjoilla. Esteettisyyden rikkoo rumuus. Kaikki asennot ja liikesarjat ovat epätäydellisiä, lihallisia, groteskeja, pelottaviakin. Butoh-tanssi on makaaberia. Ja aika dadaa, kuten Veijalainen asian ilmaisi. Tanssija näyttää ihmisrauniolta. Ken Mai on butoh-tanssija.



Helsinki
Alettiin kuvaamaan musavideota viikko sitten sunnuntaina. Helsingissä. Pakkasin kuvausrekvisiittaa intuitiivisesti. Koska tarkoitus oli rikkoa metallimusiikkiin yhdistettävää visuaalista maailmaa, jätin tarkoituksella kaikki mustat nahat kaappiin. Sen sijaan otin jostain syystä mukaan valkoisen happokäsitellyn nahkapalan. Se muistutti pahkaa. Näytin sitä Veijalaiselle, joka innostui siitä heti.


Pienikokoinen Ken Mai saapui Suvilahdessa sijaitsevalle Magito-studiolle ja kalkitsi itsensä valkoiseksi. Pahka johdatteli meidät viiteen kuvaussettiin. Petellä oli ohjaajana visio videosta. Vision kirkkautta kuvasti pahvinpalanen, jossa luki "birth", "awakening", "the forest is not what it seems" ja "death". Meillä ei ollut yhteistä kirjoitettua brieffiä siitä mitä tuon sunnuntaipäivän aikana tullaan tekemään. Mutta meillä oli biisi, taidesuuntaus ja viisi eri alan ihmistä joista jokainen teki sen mitä parhaiten osasi: Ken Mai tanssi. Veijalainen loi ohjaajana tilanteet, sanoi kyllä tai ei ja antoi ohjeita kun tuli sellainen fiilis. Jukka Rouhuvirta on järjettömän hyvä kuvaaja, joka nuoli Ken Main ihoa kameralla niin läheltä, että sitä voisi kutsua rakastelemiseksi. Vesa on tuottaja, joka piti suuret linjat kunnossa, syötti ihmiset ja välillä piteli stroboa ja sääti savukonetta tai videotykkiä. Mä pitelin omaa mielikuvitustani muun työryhmän ulottuvissa niin, että jätkien oli helppoa poimia sieltä tematiikkaan sopivat ideat käyttöönsä.



Ensimmäisessä setissä mies valkoisessa tanssi mustaa taustaa vasten valkoisesta kurttuisesta nahasta tehdyissä silmissä. Toisessa setissä tein valkoisesta lampaannahasta naamion, jossa oli kaksi nuppineulanpään kokoista reikää silmien kohdalla. Kolmosessa Kenin vartaloon heijastettiin videotykillä Peten tekemää materiaalia bändin biisin teemaan sopivalla kuvilla, kuten puilla. Neljännessä setissä mies tanssi pitkässä mustassa pitsihameessa nahkaruusun kanssa, jonka assistenttini Elli teki mulle lahjaksi edellisestä mallistosta. Tässä vaiheessa iltaa alkoi homma olla jo niin kollektiivista yhteenkuuluvuudentunnetta taiteen tähden, että Ken Mai äityi täysin varoittamatta kesken kuvauksen laulamaan Black Crucifixionin biisin päälle. Kaikki pysähtyi hetkeksi. Kukaan kuvausryhmästä ei odottanut, että niin pienestä miehestä voi lähteä niin korkea ja jumalainen ääni. Ääni, joka sopi biisiin ja tilanteeseen täydellisesti. Viimeinen setti ei enää vain haissut dadalle, vaan oli sitä. Tein nahkapahkasta Maille naamarin, joka päässä hän sätki punaisen paperitakin sisällä. Haju oli hyvä ja antoi selkeitä vihjeitä tulevasta keitoksesta. Kuvaussessiosta Porissa.












Pori
Kuten tuottaja Salmi asian ilmaisi, alkoi projektin sisäänajo kuvausta edeltävänä perjantai-iltana porilaisessa irkkubaarissa. Tarkoitus oli tutustuttaa ihmiset toisiinsa, ottaa löysät pois. Perustuotantoryhmän ja mun lisäksi paikalla oli näyttelijät Ilona ja Jarno, performanssitaiteilija tuli Kankaanpäästä suoraan kuvauspaikalle lauantaina. Illan agenda oli sisäänajaa moottori niin, että seuraavana päivänä voidaan alkaa tekemään videota ilman tutustumisretriittiä. Tuottajan idea oli täydellinen. Se toimi kuin junan vessa.



Lauantaina keräännyttiin hitaasti mutta varmasti kuvauspaikalle Tehdas Ry:n tiloihin Porin vanhalle radiotalolle. Uskomaton paikka. Paikalla oli lopulta iso sakki, joista osa oli avustajia, Tehdas Ry:n ihmisiä, valomies Maukka ja joku Philip, saksalainen. Tuottajan puhelin soi lauantaina ja mies rautatieasemalta soitti olevansa perillä, että saisko kyydin tehtaalle. Vesa ei tiennyt yhtään kuka mies on, mutta haki ukon paikan päälle. Mutkatonta kun ei kysele liikaa. Lisäksi paikalla oli maskeeraaja Irina Niemelä, joka osasi tehdä hyvin uskottavan näköisiä haavoja. Niin uskottavan, että ällöttivät.




Valmistettiin etukäteen viime viikolla Ellin kanssa nahkapahkan innoittamia polyuretaanimalleja. Lisäksi mukanani oli kaksipuoleista teippiä, valkoista erkkaria, siimaa 40 metriä, vähän valkoista nahkaa, verkkokangasta ja spraymaalia, vauvantalkkia kaksi pulloa, neljät miesten lyhyet kalsarit ja kuohuviinipullo. Puvustajan perus tarvikkeet.

Jarno sai valkoisen maalin lisäksi 40 senttiä pitkän avohaavan selkäänsä, jonka jälkeen mies puettiin pahkavaikutteisiin uretaanihousuihin. Irinalta teippasin kaikki nivelet valkoisella eristysteipillä. Jussi castattiin mukaan esiintyjäksi vasta paikan päällä: sain idean johon tarvittiin yksi henkilö lisää ja Tehdas Ry:n työntekijä suostui avuksi, vaikka mun idea ei kuulostanut mukavalta. Piti saada siimaa kiedottua iholle niin, että iho pingottui. Jussi katsoi mua hetken, ja sanoi että "mikäs siinä". Jäsen kerrallaan siimoitin miehen ja se toimi.


Sitten oli yksi setti vielä: Tulimies, performanssitaitelija, jonka pää sytytettiin tuleen. Hänen päänsä ja kasvonsa peitettiin kipsi-vesi-sideharsolla ja päähän höylättiin puulastuja, jotka sitten sytytettiin tuleen. Pään palaminen oli kuin vapaapudotus. Kun puupalaset raksahtelivat tuleen ja liekki oli metrinen, syntyi tehtaaseen sekunneiksi ilmatila, jossa oli vaikea hengittää. Kukaan ei puhunut. Hommaa ei voinut enää peruuttaa, mutta laskuvarjo avautui. Jätkä pysyi järjissään ja temppu oli ohi kun äijä tiputti hiiltyneen kruunun tehtaan lattialle ja se viimeisteltiin vedellä. Se oli hulluutta, puhdasta hulluutta. Kysyin kaiffarilta jälkikäteen, miltä se tuntuu. Se sanoi, että tunteeseen jää nalkkiin. Siitä tulee riippuvaiseksi. Niinpä. Tiedän. Mulle tatuoinnit tekee saman, pelkään neuloja mutta leimaa on saatava. Ihminen on himojensa orja.


Taide on viestintää. Mutta kuten mitä tahansa kieltä, pitää sitäkin ymmärtää. Ja kuten missä tahansa kielessä, on siinäkin kielioppi, lainalaisuudet joita pitää kunnioittaa. Yksi ja tärkein niistä on rehellisyys. Paskanpuhumiselle ei ole varaa, jos haluaa saada mitä haluaa. Kun yhdessä tehdään, on se välttämätöntä. Katsotaan silmiin, luetaan ihmistä. Kun eri alan toimijat laitetaan samaan koppiin ja jokaisella on oma kunnianhimo ja tavoitteet jotka pitää saada toimimaan koko ryhmän kanssa, ei epäselvyyksille ole varaa. Pitää sanoa heti jos joku kohta menee niin, ettei se sovi omaan päänsisäiseen maailmaan. Kommunikointi on herkkää. Fiilispohjaista. Mutta meidän kombossa kaikki meni järjettömän hyvin yhteen - painottaen sanaa järjettömän. Kirjoitin pojille sunnuntaina kun kaikki oli ohi: "Moro jätkät. Kiitos vielä. Mielestäni meil meni kyl kaikki ihan nappiin. Asiat kolahti paikoilleen kummallisen rauhallisesti ja harkitun oloisesti, vaikka periaatteessa ois voinu olla ihan pihalla. Siimamies kysyi multa käsikirjoituksesta, että mitäs me kuvattais, sanoin sille että en tiedä kun teippi-ideakin tavallaan tuli vasta, että katsotaan, kyllä se hahmottuu. Missään vaiheessa mikään ei ollut kuitenkaan epäselvää."

Tämä oli oudoin puvustuskeikka ikinä. Voiko puvustamisesta edes puhua, kun taiteilijat Ken Maista tulimieheen olivat suurimmaksi osaksi alasti. Mun duuni oli olla enemmänkin visualisti. Ihmisten yksityiskohtien luoja. Enkä halua ylianalysoidakaan, koska kaikkea ei pidä järkeistää. Varsinkin kun lopputulema eli video on vielä näkemättä. Mutta me tehtiin kaunista ja rumaa. Kuivaa ja märkää. Pelottavaa ja kesyä. Herkkää ja kovaa. Helsingissä ja Porissa.