KAUNEUS KATSOJAN SILMÄSSÄ

Kaunis kuva. Sävyt ja kontrastit, valot ja varjot kietoutuvat saumattomasti toisiinsa. Hyvässä valossa näen sävyjä joita edessä ei oikeasti ole. Riittää kun otan silmälasit pois. Uskon kaiken mitä näen. Laseilla ja ilman. En tiedä, olisinko ilman taittovikaa koskaan oppinut näkemään kunnolla. On niin monia tapoja nähdä.

Käytän piirtohommissa satunnaisesti huonoa näköä hyväkseni. Ja kun joku toinen lukitsee päänsä kuulokkeilla, on mun eskapismi lasitonta. Se pehmentää ympäriltä kaikki kovat, kontrastiset ja kirkkaat kaupungin ärsykkeet. Huomasin, etten kuule kunnolla ilman silmälaseja. Huulilta lukeminen on osa kuuloaistia. Mutta oon oppinut elämään huonon näön kanssa. Toisinaan jopa romantisoinut sen kuuluvan mulle. Ammatillisista, taiteellisista syistä. Mutta ei se kuulu mulle, jos kenellekään.

Haluan paljon. Tiistaimakaroonilaatikkoja, perjantaisaunoja tai arkea ylipäätään väheksymättä väitän, etten ole tyytyjä. Jos saan jotain päähäni ja alan haaveilemaan, en tee johdonmukaista suunnitelmaa sen toteuttamiseen. Lopputulokseen pyrkiminen alkaa usein ihan itsestään haaveiluhetkellä. On paljon haaveita, jotka eivät toteutuneet. Ainakaan vielä. Mutta on myös haaveita, jotka ovat toteutuneet. Kävin esitutkituttamassa silmäni viikko sitten Porin Lääkäritalossa. Taittovirheeni korjausleikkaukselle ei ole lääketieteellistä estettä.

Mä teen töitä silmilläni. Ja laseista on enemmän haittaa kuin hyötyä. Joko ne valuu, ovat väärällä etäisyydellä. Ainakin ne ovat aina likaiset. Käyn salilla ja juoksemassa. Sokeana. Piilotan lasit ennen kuin kukaan ehtii painamaan kameran liipaisinta, aina. Harrastan moottoripyöräilyä joten on sanomattakin selvää, ettei lasit kuulu siihen touhuun. Mutta mikä pahinta, vaikka olen oma itseni, lasit eivät koskaan tunnu omilta. Kun haluan näyttää hyvältä, lasit eivät todellakaan kuulu kuvaan. Kukaan ei ole koskaan nähnyt että nojailen baaritiskiin lasit päässä. Silmälasit ovat elämäni vitsaus. Paradoksaalinen vitsaus.

Oon lentopelkoisena oppinut nauttimaan lentämisestä, nauttimaan riskin ottamisesta. Itse asiassa jokaisesta noususta saa pienet kiksit. Laskeutuminen ei ole niin paha, mutta silmäleikkaus on helvetin pelottava ajatus. Jos näkökyky menee, en ole maailman ainoa sokea suunnittelija. Sitten pitää ottaa muut aistit haltuun. Alkaa haistelemaan ja maistelemaan silkin ja nahan eroa ihan tosissaan sekä kuuntelemaan. Ja voihan sekin viedä taas ihan eri sfääreihin, ammatillisestikin.

En tiedä milloin leikkautan silmäni, mutta näen olevani matkalla. Se parantaisi elämänlaatuani urakalla. Kuin vuosia olohuoneen patterin alla törröttänyt johdonpätkä, joka tarttuu imuriin joka halvatun kerta, tulis vihdoinkin nakuteltua seinään kiinni eikä sen nakuttamista tarvitsisi enää koskaan ajatella. Ajatus tuntuu hyvältä.

Tutustuin alla olevaan Santogold-nimiseen artistiin vuosi sitten. Upea nainen, hyvä biisi, hyvät sanat. Jostain syystä se tuli mieleen tänään kun aloin kirjoittamaan. Johtuu ehkä stailista videosta, ehkä sanoista. Kannattaa kiinnittää erityishuumorihuomiota taustatanssijoihin ja koreografiaan. Mutta myös itse videon sisältö sai näkemään. Eikä sen ymmärtämiseen taittovikaa tarvita. Riittää kun ajattelee vähän vinosti.