Jenni Ahtiainen on porilainen helsinkiläinen, joka pyörittää omaa merkkiä nimeltä gTIE ja jonka on vaikea olla tekemättä ja sanomatta mitä ajattelee. Backline kertoo omien unelmien toteuttamisesta. Se kannustaa ja vastustaa. Se saa ajattelemaan boksin ulkopuolelta ja pyrkii osoittamaan, että kaikki on mahdollista kun lopettaa haaveilun ja alkaa tekemään.

19.11.2013

YKSIN JA YHDESSÄ

Huomenta. Heräsin juuri 33 000 jalan korkeudesta.

Viimeinen päivä duunissa sujui omituisen rauhallisissa merkeissä. Pakattiin kamoja, mietittiin ilmassa lentävin hajanaisin lausein tiimin kanssa some-taktiikkaa samalla kun hoidin viimeisiä asioita tulevan puolentoista viikon reissua varten kuntoon. Kävin päivällä Turo Tailorin Red Label -malliston suunnittelijan Anssi Tuupaisen toimistolla. Tällä kertaa olin hakemassa punaista uutta samettipukua Anssilta, puku tosin ollut vielä palautunut kuvauksista ja mies kysyi onko mulla aikaa odottaa.

Kaikesta viime hetken säätämisestä huolimatta oli hyvä ja aikaansaava fiilis. Sen sijaan, että hermoilisin tekemättömien asioiden vuoksi, joihin kuului vielä muun muassa neljä Losiin tekemätöntä uutta mallia, ymmärsin ettei hermoilusta olisi mitään hyötyä. Pystyin varsin hyvin istahtamaan hetkeksi aloilleni. Kun toimistolla Kirsimari tokaisi sähän oot ihan rauhallinen, tajusin että niinpä. Olin ihan rauhallinen. Vaikka koko vuoden päätapahtuma ei ollut vain kahden matkalaukun pakkaamisen päässä, sain jollain tasolla itseni hillittyä. Tulevat tapahtumat eivät jää tapahtumatta vaikka kaikki neljä mallia jäisi kokonaan tekemättä. Oon tehnyt malleja pian 7 vuotta, sen pitäisi juuri nyt riittää. No. Tää pää ei kuitenkaan toimi niin, että pystyisin unohtamaan malli-ideat, joten Meri pakkasi neljän uuden mallin materiaalit mukaan: pihdit, sakset, langat, liimat, yhden poron ja yhden sian. Ja itsensä.

Upean yhteistyön tulos valokuvaaja Nadi Hammoudan kanssa. Päätettiin tehd yhdessä.
Nadilla oli visio. Mulla oli kamat.


American Music Awards järjestetään Los Angelesin Nokia Theaterilla Downtownissa 24.11. Lento lähti tiistaiaamuna klo 8 ja koska vastapäivään lennetään, tarkoitti sen 17 tunnin lentoa kirkkaassa päivänvalossa. Päätin valvoa lentoa edeltävän yön, vaikka olin helvetillisen väsynyt päivän jälkeen. Ja nyt koneessa istuu väsymyksen rentouttama, hieman hitaan ja tyhmän oloinen nainen. Kone liikkuu tällä hetkellä 800 kilometriä tunnissa, mutta päässä ei liiku mikään. Tai no.

Kun perustin gTIEn päätin sitä rahoittaakseni myydä asuntoni ja sijoittaa siitä saadut rahat omaan tulevaisuuteen pääoman muodossa. Muistan kuinka äiti oli kauhuissaan päätöksestäni. Ei asuntoa myydä ja rahoja laiteta muuhun kuin seuraavaan asuntoon. Kun huhtikuussa kävin tulli- ja pakkahuoneella pitchaamassa ja rahoituskuviot olivat vielä haaveen tasolla, pyysin ensimmäistä kertaa äitiäni pitchaustilaisuuteen mukaan. En vain siksi, että tilaisuus jännitti, vaan siksi että halusin näyttää mihin muutamaa vuotta aiemmin tuhlatut asuntosäästörahat olivat johtaneet.

Alkavana suunnittelijana tarvitsee kaiken tuen ja avun. Vaikka maine ja mammona ei todellakaan mene läheskään aina käsi kädessä, on sanomattakin selvää ettei rahaa yksinkertaisesti ole joten paljon joutuu työtä tekemään ihan itse, jos ja kun jotain haluaa saada aikaan. Itse ymmärsin verkostoitumisen ja yhteistyön merkityksen hyvin merkin alkuaikoina lähinnä rahattomuuden myötä. Oli siihen muitakin syitä, kuten yhteistyöprojektit mm. näytösten muodossa. Otin yhteyttä tosi moneen eri alan suunnittelijaan ja yllätyin miten harva oli halukas tekemään mitään yhdessä. Ja katsottiinpa toisinaan nenän varttakin pitkin. Anssi ei katsonut. Merkin alkuaikoina soitin hänelle ja kysyin olisiko mahdollisuutta saada omaan liikkeeseen asiakkaille sovituspukuja. Mahdollisuus oli ja siitä meidän polkumme alkoi. Yhteistyö Red Labelin kanssa on jatkunut kuusi vuotta. Viimeisimmät fiiliskuvamme uusilla verkkosivuilla on kuvattu myös Anssin pukujen kanssa (sivut aukeavat hetkenä minä hyvänsä, viimeistään 22.11).

Illalla kotiin päästyäni sain puhelun kahdelta ystävältä ja Facebookin kautta ihania viestejä, onnentoivotuksia useammaltakin ystävältä. Niitä lukiessa tuntui niin vitun hyvältä, että pisti ihan poruttamaan. Yksi ilmoittaa seisovansa rinnalla loppuun asti, tapahtui mitä hyvänsä. Toinen tietää että pärjään. Kolmas haluaa että näytän niille närhen munat ja neljäs että tulen kotiin. Viides pyytää valloittamaan koko maailman ja niin uskomattoman moni ystävä ja asiakas on niin mukana tässä seikkailussa, että vaikka päässä leikkaa tällä hetkellä tyhjää ja amerikan puhuminen ihan lentoemäntötasolla tuntuu vaikeelta, ei todellakaan ole olo, että olisin tässä hankkeessa millään tapaa yksin.

NadiPhotography & gTIE 2013 
Henkilökohtaisessa elämässä tiimi tunnetaan paremmin sanalla perhe. Perhe on tärkeä yksikkö, kotipesä jossa jaetaan surut ja ilot. Aikaisemmat reissut Losiin oon lentänyt pääasiassa yksin, mutta tällä kertaa meitä on isompi poppoo. On mahtavaa saada jännittävälle reissulle tueksi tyyppejä, jotka uskoo suhun ja haluaa olla mukana. Täällä mun kanssa on muun muassa oma veli ja sisko.

Oon käynyt syksyn aikana parissakin tilaisuudessa puhumassa miten gTIEn rahoituskuvio järjestyi käytännössä. Kuuntelijoina on ollut luovan alan yrittäjiä, suunnittelijoita ja toteuttajia. Keväällä tapahtuneen yksinyrittäjyyteen havahtumisen jälkeen vasta tajusin mikä merkitys tiimillä, muilla ihmisillä on. Mikään näistä kesän aikana tapahtuneista rahoituskierroksista tai Tekes-päätöksistä ei olisi tapahtunut ilman tiimiä. Ja alkavalle suunnittelijalle ja/tai yrittäjälle on täysin luonnollista, että ensimmäinen tiimi on oma perhe. Omat ystävät, vanhat kolleegat. Siinä ei ole mitään hävettävää myöntää että oma äiti vastaa markkinoinnista, paras ystävä kirjanpidosta ja miesystävä toteutuksesta, jos se kerran on niin. Se on luonnollinen tapa jakaa tehtäviä. Ja kun halutaan saada jotain oikeasti aikaan, se ei vaan mee niin, että suunnittelija hoitaa kaiken itse suunnittelusta hinnoitteluun ja tuotannosta markkinointiin. Eikä yksikään sijoittaja tai rahoittaja lähde edes miettimään sijoittamista yritykseen, jossa ei ole kasvumahdollisuuksia. Yhden ihmisen kapasiteetti ei vaan riitä kaikkeen.

Kun tehdään yhdessä saadaan enemmän aikaan. Samalla loogisella tavalla syntyy perheeseen lapsia. Ja jos siirrytään näistä rakkauden hedelmistä vähän kylmempään, korporatiivisempaan maailmaan, en ymmärrä edes kaupallisuuden nimissä mitä järkeä on painaa yksin kun saa enemmän kontaktipintaa kaikkeen yhteistyökumppaneiden kautta.

Pakkasin eilen laukkuun erinäisen määrän vanhempia ja uudempia käyntikortteja ja esitteitä omasta mielestäni kiinnostavista suomalaisista suunnittelijoista, palveluista, esineistä ja jopa yhdestä talosta. Voi olla, että tapaan täällä jonkun jolle niistä kannattaa puhua. Ja se hetki kun voi puhua ja kertoa, menee nopeasti. Tällä kertaa mulla on kättä pidempää mukana ja toivotaan että siitä on jollekin hyötyä. Anssin ennakkoluulottomuus muutama vuosi sitten on yksi syy miksi teen niin. Ei yhdessä tekeminen sen vaikeampaa ole.


6.11.2013

TO TIE FOR

Kuvattiin gTIEn uusia solmintavideoita tällä viikolla. Mietittiin kuvaajana toimivan Kirjalaisen Kallen kanssa kuukauden päivät putkimaisen oloisia solminta-alustoja ja gTIEn kaulevarmeet alkoivatkin pian pyöriä mammuttien nilkkojen ja Suomenlinnan tykkien ympärillä. Ajatuksen tasolla. Jos jotain, niin oon oppinut laittamaan mutkia suoraksi. Yksinkertaistamaan. 

Kuva: J.A.

Pari viikkoa sitten saatiin tehtaalta uuden malliston sämplet pöydälle ja tiimipalaverissa aloin solmimaan niitä kuten satoja kertoja aikaisemminkin: oman reiden ympärille. Naispuolinen kolleega totesi vierestä että hei mäkin haluun alkaa tekeen noin. Siitä se oivallus sitten tuli. Ihan normaaliksi tulleesta solmintatavasta, jota en enää itse tunnistanut epänormaaliksi saati mielenkiintoisen näköiseksi tavaksi, tuli meidän solmintavideon kantava teema. Eikä me tarvittu sitä varten mammutin jalkoja eikä tykkejä. Riitti kun otin housut pois.

Kuvattiin kolme videota, kolmen eri gTIE-mallin ohjeet. Ja kyllä me skeneen vähän muutakin kuin reittä saatiin: Lemmy Kilmister, Johnny Cash ja Don Fanucci, mitä niitä nyt on.


Kuva: Kalle Kirjalainen

Kuva: Kalle Kirjalainen

Kuva: Kalle Kirjalainen

Monesti ideointi lähtee käsistä ja olennainen jää huomaamatta. Oli kyse sitten uuden mallin tai markkinointistrategian luomisesta. Mieleni tulee hauska stailaustarina parin vuoden takaa. Neljästä ihanasta tytöstä muodostuva Wrecking Queens asteli liikkeeseen toivoen tuleviin kuvauksiinsa jotain siistejä sulkapäähineitä ja inkkarijuttuja. Olivat hankkineet jostain hevosenkin kuvauksia varten. Tein kuvauksiin vermettä, tytöt kuvasivat ja toivat asusteet takaisin kuumana kesäpäivänä. Sivulauseessa kirosivat, että kun pitää mennä hikiselle treenikämpälle soittamaan ja kertoivat miten heidän pitää vähentää siellä vaatteita, koska siel ei oo ees ilmastointii. Olin ihan että daa...aa!!? Ai että miten sekä visuaalisesti kauniita että tarinaltaan autenttisia kuvia bändi voikaan levynkansiensa väliin saada, kun niissä soittaa neljä upeeta gimmaa rokkia vähissä kuteissa. Ja hiki lentää. Olis jääny hevoset vuokraamatta, jos oltais vähän juteltu siitä millaista wrekkareiden elämä ihan oikeasti on.

Kuva: J.A.

SUOMALAINEN MAKUASIA

Olin eilen puhumassa Suomalaisen Työn Liiton joulukampanjan lanseeraustilaisuudessa. Tarkoitukseni paikan päällä oli kertoa suomalaisesta luksuskulttuurista ajankohtaan eli jouluun liittyen. Mitä etsivät ihmiset joilla on jo kaikkea. Päädyin miettimään aihetta suppeammin. En kelannut vain mitä on luksus yleensä tai mitä on suomalainen luksus, vaan sitä, mitä luksus mulle on. Ja mitä arvoja se mun elämään luo ja tuo. Onko luksusta ylihintaiset merkkifarkut vai eettisesti kierrätysmateriaalista valmistavan merkin normaalia kalliimpi laukku. Liitänkö millaisia arvoja luksukseen. 

En ole merkkiuskovainen. Teini-ikäisenä halusin isän ostavan mulle Levikset koska muillakin oli. Sitten kasvoin vähän ja huomasin etten ole se joka katsoo mitä muut ostaa ja ostaa omansa perässä. Aloin ompelemaan, lukiossa ompelin jo kavereillekin. Mieleeni tulee erityisesti Riikalle ompelemani räikeän vihreä iltapuku. Huh huh.

Heti gTIE-merkkini alkuräjähdyksen jälkeen määrittelin merkilleni kolme arvoa: yksilöllisyys, kotimaisuus ja laatu. Niillä kaikilla on tarkoitus, ne eivät ole vain sanoja. Pyrin suunnittelemaan yksilöllisiä asusteita, teettämään kaiken Suomessa ja hankkimaan kotimaisena kaiken materiaalin minkä kotimaisena saa. Arvoistani kolmas eli laatu on tietenkin tärkeä arvo.

Arvojeni ylläpitämisessä on ollut haastetta. Yksilöllisiä asusteita voi hyvin verrata vaikkapa indie-bändiin, jolle tarjotaan isosta levy-yhtiöstä superdiiliä ja tulee se valinnan paikka. Jossain vaiheessa punkistakin tuli mainstreamiä, trendi. Myöskään arvo, joka kertoo halusta valmistaa kotimaassa, ei ole laadun tae. Kotimaassa valmistaminen on hyvä arvo, mutta vain mikäli laatu on hyvää. Ja mikäli tarpeeksi moni suomalainen yritys ei ole samaa mieltä suomalaisen työn tärkeydestä, alkaa tuotanto vaivihkaa siirtyä ulkomaille ja sitä mukaa kotimaiset luotettavat ja hyvät valmistajat tippua pois postin jakelualueelta. Yksi kaunis päivä edellinen nahkavalmistajani ilmoitti lähettävänsä kaikki nahkastanssinsa meille, koska tuotanto oli pakko laittaa alas. Se oli surullinen puhelu ja monen kauniin päivän loppu. Materiaalejakaan ei ihan kokonaan suomesta saa. Suomalaiset silkin valmistajat kun ovat ison kiven alla, kiven nimeltä maapallo. 

Vaikka keskustelua on ollut kansainvälistymisen partaalla tuotannon siirtämisestä ulkomaille kustannustehokkuuden maksimoimikseksi, pyrin pitämään kiinni siitä mikä on tärkeää, kuitenkin olematta tyhmä. Jos firma alkaa myydä pelkästä myymisen ilosta, on mulla muutama kymmenen tyytymätöntä sijoittajaa perseessä eikä silloin ole mukavaa enää kenelläkään.

Otetaan esimerkkinä uusi naistenmalliston nahkahuivini. Materiaali on ostettu suomalaisesta Ahlskogin nahkatehtaasta ja tämä nimenomainen huivi valmistetaan kierrätysperiaatteella muiden mallien kaavoituksen ja leikkuun jälkeen ylijäävistä jämäpaloista. Ahlskogilla on teurastamojen kanssa tehty sopimus nahantoimittamisesta. Tehdas palkittiin tammikuussa 2012 Vuoden suomalainen muotiteko -palkinnolla eettisestä nahanvalmistuksesta. Ja nyt kun kansainvälistymisen myötä gTIEn markkinat laajentuu jenkkimarkkinoiksi, meidän pitää pystyä vastaamaan kysyntään. Sen myötä gTIEn g-tiimissä on heitelty ajatuksia Intian tehtaista ja ulkomaisista nahoista. Ilmoitin tänään, että jos nahkatuotteiden valmistajaa ei Suomesta tai lähialuelta löydy, pitää tuotteet valmistaa muualla, mutta suomalaisesta nahasta en luovu. En, vaikka se tarkoittaisi nahan lähettämistä toiselle puolelle maailmaa.

Kuva: Mikko Rasila/gTIE

Luksus on tuote, palvelu tai vaikka ihmisen kohtaaminen, jota ilman olisi hyvin voinut elää kuten ennenkin, mutta jonka olemassaolo muistuttaa elämisen ilosta. Se voi olla leivos, jonka syö nälän sijaan puhtaasta syömisen ilosta. Se voi olla kasvohieronta, jota ei välttämättä tarvitse, mutta joka tuntuu niin hyvältä että se saa nukahtamaan. Luksus on on lisäarvo, mikä tuottaa lisää iloa. Asia, mikä kauneusarvon lisäksi edustaa itselle ominaista, tärkeää, oikeamielistä ja puhdasta. On se sitten pokiin liimattu timantti, mudassa mädätetty Wrangler, Kiinasta tuotu laukku tai Suomessa kasvatettu nahkahuivi, on lähes merkityksetöntä. Se on makuasia ja niistä ei voi kiistellä. Mutta niistä voi olla eri mieltä ja käyttäytyä sen mukaan.

Ja loppuun anteeksipyyntö Louis Vuittonilta. He teettävät eilisen harhakäsitykseni sijaan tuotteensa pääasiassa Pariisissa, kuten ovat tehneet viimeiset 25 vuotta ja osa tuotteista valmistetaan Italiassa, Saksassa, Espanjassa ja USAssa. Anteeksi.