Jenni Ahtiainen on porilainen helsinkiläinen, joka pyörittää omaa merkkiä nimeltä gTIE ja jonka on vaikea olla tekemättä ja sanomatta mitä ajattelee. Backline kertoo omien unelmien toteuttamisesta. Se kannustaa ja vastustaa. Se saa ajattelemaan boksin ulkopuolelta ja pyrkii osoittamaan, että kaikki on mahdollista kun lopettaa haaveilun ja alkaa tekemään.

27.10.2013

LEMMY, NO CLASS?

Kun Soundi-lehden Petri Silas kysyi muotoilisinko lokakuun Motörhead-numeroon kainalokarvat Lemmy Kilmisterin tyylistä, tunsin kouraisun vatsanpohjassa ja vastasin, että tänne vaan. Onnistuu! 

Aloin miettimään ensimmäistä totuutta. Onko Lemmy Kilmister räjäyttänyt musiikillaan miljoonien miesten ja naisten tajunnan lisäksi Motörhead-diggareiden vaatekaapit? Voidaanko Lemmystä puhua metallimiesten tyylin luojana? Yksikään metallimörkö ei siitä ääneen puhu, mutta mä väitän, että Lemmy esittää isoa roolia isojen miesten kukkotyylin syntymisessä. Jos olet sitä mieltä, ettei sitä sen enempää kannata analysoida, lupeta lukeminen heti. Mä kuitenkin ajattelen että kaikelle on syynsä: Ensin oli Lemmy, joka aloitti muusikon uraansa. Ja sitten on seuraus: Viisikymmentä vuotta myöhemmin on satoja tuhansia Lemmyn näköisiä moottoripäitä, jotka aloittelevat muusikon uraansa. Lemmy on ilmiö. Ja henkilökohtaisesta perspektiivistä katsottuna kansainvälinen muoti-sellainen. Kun mies jouluaattona 2015 täyttää 70 vuotta on juhlimiselle aihetta. Pistän tonttulakin sijaan päähäni Esa Kuloniemeltä saamani stetsonin ja aloitan jouluaaton kuuntelemalla Motörheadin No Class. Täysillä.

..."Your perfect smile, betrays your lack of style, no class, no class, ah no class, no class"...

Syväluotaavan tyyli-analyysini voi lukea tämän kuun Soundista tai originaaliversiona alta:

Soundi 10/2013



LEMMY KILMISTER - asiallinen jätkä

Vaikka voisi kuvitella, ettei Lemmy Kilmisteriä kiinnostaisi tyyliasiat pätkän vertaa, olen vakuuttunut että oikea staili on ukolle yhtä tärkeä osa olemassaoloa kuin viskipullo ja naiset. Motörheadin Lemmy Kilmisterin tyyli on hyvä esimerkki siitä, miten musiikissa nähty, kuultu ja ääneen sanottu kietoutuvat saumattomasti yhteen. Yhtenä vuosikymmenten kovimpana rokkijätkänä Lemmyn pukeutuminen on sekä jättänyt jälkensä rock- ja heavymetallikansan vaatekaappiin, että toimii loistavana esimerkkinä siitä, miten artisti luo oman tyylinsä ammentamalla sen musiikin historiasta. 

Syy miksi brittimuusikko hurahtaa amerikkalaista lehmipoikakulttuuria ilmentäväksi tyyli-ikoniksi buutseineen, stetsoneineen ja cowboy-paitoineen, on olennainen ja hyvä kysymys. Aloitetaanpas alusta. Jos tarkkoja ollaan, Lemmyn tyyli on yhdistelmä rockabillyä, country-musiikkia ja hevimetallia. Country ja rhythm'n'blues-musiikilla on ollut iso vaikutus rock-musiikin syntyyn. Ja koska musiikkityylit luovat tärkeän pohjan erilaisten nuorisokulttuurien syntymiselle, uskon vuonna 1945 syntyneen Lemmyn olevan hyvä, ellei paras esimerkki tyylipuhtaasta rokkistarasta, joka on lapsuudessaan imenyt kaiken itseensä uudestä ilmiöstä nimeltä rock'n'roll. 

Lemmy Kilmister oli nuori kolli 50-luvulla kun rock-musiikki syntyi. Rock'n'roll synnytti ilmiön, joka synnytti valtakulttuurissa kauhua. Rock oli turmiollista ja agressiivista. Musta on rock- ja metallimusiikille vieläkin tyypillinen väri. Musta väri ja rock-musiikki yhdistettiin 50-luvulla paholaiseen, kuolemaan ja suruun. Tosin Lemmy saattaa käyttää mustaa väriä myös puhtaasti käytännön syistä: paska ei näy. Lemmyn paitavalinnoissa näkyy puhtaat 50-luvun rockabilly-vaikutteet tikkausten ja paitamallien muodossa. Rockabilly yhdistelee vaikutteita countrysta, rhythm'n'bluesista ja rock'n'rollista. Mitä tulee heavymetallimiehen stetsoniin ja buutseihin, voidaan syitä niiden käyttöön kaivaa 40- ja 50 -luvun rhythm'n'blues -kitaristeista, jotka toivat mukaan räkäisemmän ja äänekkäämmän kitarasoundin. Heavymetal syntyi omaksi musagenrekseen USA:ssa ja Briteissä 1960-luvulla. Heviestetiikka on hyvin maskuliinista, uhoavaa ja ylimielistä. Siksi sotilaallinen mauste, kuten Lemmyn panosvyö ja ratsuväen musta hattu sopivat hienosti rokkikukon habitukseen. Fakta, että ukon isä olikin sotilaspastori, on mielestäni täysin merkityksetön Kilmisterin tyylin kannalta. Isä jätti perheensä pojan ollessa vasta muutaman kuukauden ikäinen.

Lemmy Kilmister ei ainoastaan kuulosta aidolta rokkarilta. Hän myös näyttää siltä. Ja vaikka Lemmy-univormu olisikin sivunsa ansainnut erilaisista rokkityyleistä kertovassa stailausoppaassa, on miehen päällä nähty punkahtavaakin vermettä nahkatakin ja t-paidan muodossa. Kun puhutaan pitkän linjan rokkarista, puhutaan myös ajan kuvasta. Kuten tässä Lemmyn kehittyneemmässä nykypäivän cowboy-stailissa, jossa punk-vuodet ovat jo historiaa. Voihan olla, että mikäli ukon viskillä käyvä moottori ei sammu, näemme kymmenen vuoden sisällä vielä yhden kehittyneemmän aikaversion Lemmyn Kilmisterin rokkityylistä. Se ei voi olla mitä tahansa, mutta henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Lemmyn tyylimuutos tarkoittaisi samalla soittamista jossain muussa bändissä kuin Motörheadissa.

Kuka tahansa pystyy kopioimaan Lemmy-tyylin, mutta kuka tahansa ei pysty sitä kantamaan. Kilmisterin tyyli vaatii seurakseen oikean asenteen ja mielellään myös kitaran. Eikä englantilaisesta aksentista ja muutamasta kauniista naisestakaan haittaa ole. Kuten melkein minkä tahansa vaatteen kantamisessa on kyse enimmäkseen asenteesta. Muistan Ankkarockissa vuonna 2002 Motörhead nousi lavalle ja räjäytti vahvistimet ilmaan. Ensimmäisen biisin jälkeen Lemmy kysyi välispiikin omaisesti yleisöltä kohteliaasti yhden kysymyksen: "Hello, we are Motörhead. Can you hear us?". Muistan kun tuijotin miestä lavalla ja tajusin miten asiallinen jätkä se on. Tyyli puhuu saman asian puolesta. Siinä ei ole mitään kikkailua. Peruselementeillä mennään.

Vielä muutama vuosi sitten olisin panostanut enemmän aikaa miettimällä Lemmyn pukemisen sijaan tämän riisumista. Mutta jos ja kun joskus vielä tapaan Lemmyn ja pääsen hänet vaatettamaan, puen ukon päälle kapean, saksalaisen Dandy Of The Grotesquen univormumaisen puvun ja suunnittelemani nahkaisen gTIEn Waits-rentturusetin. Käärmeennahkabuutsit jätän jalkaan, vilkkumaan buutsien alta. Stetsonin hän voisi hetkeksi unohtaa, harjaan Lemmyn hiukset hitain vedoin löysäksi poninhännäksi niskaan. Viiksiin ja partaan laitan vähän viiksivahaa.

Naisperspektiivistä katsottuna diggaan Kilmisteristä, koska se on niin äijä. Kova, kylmä, etäinen ja suorasanainen. Siksi helvetin seksikäs. Kun papan vielä huhutaan naiskennelleen yli 2000 naisen kanssa, ei se vetovoima siitä vähene. Päinvastoin. Kilmister, joka on hankkinut kitaran vain saadakseen enemmän naisia, kertoo miehen intohimoisesta suhtautumisesta naissukupuolta kohtaan. Eikä yksikään nainen voi jättää tuollaista kunnianosoitusta huomioimatta. Kyllä siitä hyvästä kihertäisi yksi jos toinenkin pirkko kokeilemaan miltä tuntuu kun naista oikein kunnolla palvotaan.