Jenni Ahtiainen on porilainen helsinkiläinen, joka pyörittää omaa merkkiä nimeltä gTIE ja jonka on vaikea olla tekemättä ja sanomatta mitä ajattelee. Backline kertoo omien unelmien toteuttamisesta. Se kannustaa ja vastustaa. Se saa ajattelemaan boksin ulkopuolelta ja pyrkii osoittamaan, että kaikki on mahdollista kun lopettaa haaveilun ja alkaa tekemään.

29.4.2013

AMERIKANTUOTTAJA


Torstai alkoi epätodellisen tuntuisena. Tänään tapahtuisi se, minkä takia tänne tulin. Olin hukassa. Henkisesti ja fyysisesti. Halusin samaan aikaan haukata keuhkot täyteen ilmaa ja maalailla tulevaisuuskuvia mielessäni, mutta pääni piteli omia jalkoja maassa kiinni. Olisin halunnut huutaa jännityksestä ja odotuksesta. Täällä tapaamani ystävä Daniela kysyi kuulumisia, vastasin I feel weird.

Puolitoista viikkoa Losissa oli täynnä valoja, mutta myös varjoja. Kaikki tapaamiset eivät onnistuneet. Yksi niistä siirrettiin kuin yhteisestä sopimuksesta, osa meni yksinkertaisesti päin persettä. Yksi peruttiin kokonaan, ilman kunnon syytä ja kaksi artistitapaamista meni mönkään. Mutta. Olin asennoitunut matkaan niin, että syy kahden viikon reissulle oli torstai. Lähdin reissulle tapaamaan ensisijaisesti amerikantuottajaa, jonka tapasin tammikuisena iltana.

Amerikantuottaja on mies, joka tuotti tammikuun Golden Globesit. Ja tuottaa myös mm. Miss Universumin ja American Music Awardsit. Tammikuun jälkeen oli selvää oli että näemme uudelleen. Mutta tammikuun tapahtumat vaikuttivat päivä päivältä kaukaisemmalta. Ei mennyt päivää etten miestä ajatellut. Meni viikkoja, jolloin emme olleet yhteydessä. Toki ymmärsin, että mies on yksi kiireisimmistä. Mutta hitto miten piinaavia kuvia oma mielikuvitus maalaa. Ajattelin usein, että olin lukenut miestä kuitenkin väärin. Että tapaamishetken sydämenmuotoinen asento ja yhteys oli omaa mielikuvitusta tammikuussa. Kun miehestä ei kuulunut, olin varma että se on headhantattu toiseen firmaan. Että se on joutunut liikenneonnettomuuteen. Ettei mistään tule mitään. 

Päätin ottaa toisen näkökulman: Sen sijaan että ajattelisin miehen tarvitsevan vähemmän gTIEta kuin mitä gTIE tarvitsee miestä, päätin että mies tarvitsee mun apua enemmän kuin mä sen. Päätin, että mies on hullu jos ei tajua miten siistejä asioita me saadaan yhdessä aikaan. Sitten se tapahtui maaliskuussa. Sovittiin tapaamisaika ja paikka. Ja yhtäkkiä tärskyt oli lentolipun päässä. Keitin kahvit, varasin liput ja päästin tarzan-huudon.

Tavattiin illalla West Hollywoodilaisessa ravintolassa, jossa asiakaskunnan lisäksi henkilökunta oli helvetin kaunista porukkaa sillä erotuksella, ettei ihmiset olleet beverlyhillsbeibejä ja vandammeja vaan persoonallisella tavalla kauniin näköisiä ihmisiä. Olin tasan 8.45 paikalla. 8.49 kirjoitin ystävälle: "Jännittää. Istun nahat päällä yksin baaritiskillä. Se on nyt 4min myöhässä. Tekis mieli kiljua kauhusta ja samalla bilettää, mut". Sitten se tuli.

Meillä oli pöytä varattuna. Mies toi mukanaan yllätyksen. Naisen, joka vastaa firman tuottamiin tapahtumiin palkattavista ihmisistä, kuten artisteista. Talent Producer luki käyntikortissa. Kun pöperöt oltiin tilattu, kaivoin koneen esille ja aloitin showni. Tuottaja sanoi, ettei ole kiire. We have time.

Tässä pöydässä istuminen näiden ihmisten kanssa on kuusi vuotta kestäneen työn tulos. Pari vuotta sitten tajusin, että pienellä erikoisemmalla asustemerkilläni on vain yksi ongelma. Se on Suomi. Suomi on liian pieni markkina-alueekseni. Miesten kravattikorvike-mallistolle ostajia riittäisi vuosiksi eteenpäin ulkomailta. Ja koska naisten malliston erikoisemmat nahka-ketju -kokeilut jakavat naisten mielipiteet jyrkästi jo Suomessa, en ole voinut olla kelaamatta kuinka moni esimerkiksi amerikkalaisista ei pitäisikään niitä omituisina, vaan must have -asusteina. Tilanteesta riippumatta osaan olla rento ja tilanneviisas. Tai luulin niin. Pöydässä istuvan itsevarman ja kunnianhimoisen suunnittelijanaisen sisällä  kiemurteli torstai-iltana pikkutyttö, joka jännitti ja mietti jokaista sanaa. Pöytäkin tuntui olevan normaalia korkeammalla.

Otin kaljan. Sanoin, että tammikuun tapaamisesta on aikaa ja että oon mielessäni maalaillut hienoja yhteistyökuvioita ja samaan aikaan miettinyt voiko tämä olla edes totta. Kerroin, että haluan suunnitella artisteille ja juontajille jotain uniikkia. Että tarjoan olemassa olevien asusteideni lisäksi itseäni suunnittelijana. Näytin erikoisimmat artistimallini naisten ja miesten mallistojeni lisäksi. Nainen kopeloi puhelintaan alati, mumisi amerikkalaisesti jotain, mistä en saanut selvää. Pettymys alkoi hiipiä sisääni. Moon hävinny tän pelin, ajattelin.

Kävi ilmi että amerikatuottajan kolleega - jota tituleeraan tästä lähin amerikanihmenaiseksi - oli showni aikana ottanu valokuvia koneeni näytöstä ja lähetellyt niitä kontakteilleen. He heittelivät nimiä, kuten Rachel Zoe, Brad Goreski, Jeannie MaiJeannie Mai on suosittu amerikkalainen stailaaja, joka juontaa suomessakin käsittääkseni esitettävää How do I look -stailausohjelmaa. Sitä, jossa muotitiedoton ystävä pakotetaan luopumaan rievuistaan ja tonnin budjetilla ystävä stailataan paremman näköiseksi. Sarja on suosittu Amerikassa ja Jeannie Mai on yksi muotipuolen tunnetuimmista hahmoista ohjelmansa ansiosta. Brad Goreski pyörittää myös omaa It's a Brad Brad world -tv-ohjelmaa. Mies tuli tunnetuksi julkkis-stailaaja Rachel Zoen assistenttina. Tämä mies itse on kuin kiveen hakattu Kenneth-mallistoni patsas puhumattakaan siitä, että äijä pukee muita työkseen. Sain myös pari muusikkotäkyä, joista en taas uskalla kirjoittaa mitään ennen kuin on kuvia nähtävillä. Toisella heistä on Twitterissä 7,5 miljoonaa seuraajaa. Tytöstä tulee ihana malli naisten erikoisimmille asusteille. 

Talent Producerilta tuli myös toinen yllätys. Hän ehdotti, että voisimme käydä seuraavana päivänä tapaamassa kahta muuta kontaktia. Toinen on valokuvaaja, joka nähtyään amerikanihmenaisen illalliselta lähettämät valokuvat, olisi halunnut tavata samantien. Toinen kontakteista pyörittää high end -putiikkia, eli supertrendikkäitä merkkejä myyvää liikettä West Hollywoodissa. Sen omistaja stailaa tunnettuja elokuvatähtiä ja bändejä. Liike on ei pidä itsestään melua. Ihmiset, jotka kuulevat paikasta ystäviltään, käyvät siellä. Tätä samaa soitinta nimeltä viidakkorumpu oon käyttänyt omassa markkinoinnissani. Mutta itsellä viidakkorummun käyttö on johtunut enemmänkin markkinointibudjetin puutteesta kuin markkinointistrategiasta. Ennen illan päättymistä amerikanihmenainen sanoi laittavansa aamulla meiliä perjantain aikataulusta. 

Kun sitä vähiten odottaa, se tapahtuu. Rakkaus kävelee vastaan, pulu kakkaa päähän, kengästä lähtee korko tai sulle kerrotaan että saat sun härpättimet lavalle yhteen Amerikan suurimmista musiikkigaaloista. American Music Awards on sovittu. Tuntuu ihanalta kirjoittaa naama vinossa hymyssä, että nyt se on selvää. Olen härpättimieni kanssa siellä takahuoneessa solmimassa ja mongertamassa amerikkaa länsisuomalaisella murteella. Palaverin jälkeen taksikuski kysyi Hey how u doin? Kerroin sille kaiken. Mitäs kysyi.

Aamulla meiliä ei ollut tullut. Mietin varoituksia amerikkalaisesta ystävällisyydestä, puheista, jotka saattavat osoittautua vain sanahelinäksi. Sydän sanoi, ettei aihetta epäilyyn ollut, mutta järki hankasi taas vastaan. Päätin luottaa sydämeen. Tänään aion tavata kaupanpitäjän ja valokuvaajan.

Amerikanihmenainen näytti mulle edellisenä iltana valokuvaajamiehen ottamia kuvia mm. Jean Paul Gaultierin haarniskasta ja strassein koristelluista kaasunaamareista, joten olin aika varma että liikutaan miehen kanssa samalla nitisevällä materiaalikentällä. Pakatessani matkalaukkua Suomessa ennen reissua, otin mukaani kasan nahkaa, pihdit, liimat, hopeaa ja sakset. En edes miettinyt miksi pakkaan ne mukaan. Mutta selvää oli, että työkalut ja materiaalit lähtee mukaan. Jollain kummalla tasolla oli sellainen fiilis, että tulen tarvitsemaan suomalaisia nahkoja Losissa.

Sinä aamuna ymmärsin miksi olin roudannut nahkoja perässäni. Sen sijaan että olisin alkanut piehtaroimaan epävarmuuden sisällä ja miettimään pistääkö amerikanihmenainen meiliä aikataulusta, aloin leikkaamaan miehen nahkaista tuliaista. Klo 10 aamulla sydän voitti. Aikataulu tuli meilissä. Klo 12 nahkamalli oli valmis ja soitin auton. Jota ajoi muuten tosi kiva armenialaismies nimeltään Samuel.

Amerikanihmenainen halusi tutustuttaa mut ensin putiikin pitäjään. Voi jumaleissön mikä paikka se oli. Omistaja oli yönmusta mies, joka tuli assareineen halaamaan naista. Mulla oli kaikki mahdolliset vermeet, portfoliot ja koneet mukana. Puhuttiin liikkeessä olevista merkeistä, mallistoista ja kundin stailaamista asiakkaista, artisteista ja näyttelijöistä. Jo parin viikon kuluttua olisi kuulemma tarvetta vetimilleni, Cannesin elokuvajuhliin. No problem, sanoin. Mies innostui myös sijoittamaan erään ison bändin kiertuevaatteisiin mallejani. No problem. Mies näki mallistoni myymälässään. Absolutely no problem what so ever. JIIHAA!

West Hollywoodista lähdettiin Beverly Hillsin puolelle tapaamaan valokuvaajaa, joka kuvaa paljon mainoksia eri lehtiin, mutta ottaa myös Playboyn kuvat. Mies toimii Playboylla jonkinlaisena Art Direktorina, hän on myös suunnitellut Losin konttorin ilmeen. Amerikanihmenainen sanoi miehen tykkäävän nahasta, joten otin kaikki mielestäni hienoimmat nahkalärpättimeni uunituoreen aamulla syntyneen mallin lisäksi mukaan. Levitin kamat jätkän työpöydälle, pistin portfolion nokan eteen ja avasin tietokoneelta kuvakansiot uusista malleista. Jos mä olen nahkamuija, on tämä mies nahkamies. Emme jakaneet pelkästään innostusta Gigeriin ja nahkaan, vaan puhuimme samaa muotokieltä paremmin kuin englantia. Se laittoi avustuksellani aamulla tekemäni poronnahkamallin kaulaansa ja kysyi sitten, olisko mahdollista toimittaa malleja kuvauslainaan Playboylle, olin että siis what. Kuvaaja ihastui pöydällä oleviin uniikkimalleihin. Juuri niihin, joista on vaikea luopua, tunnesyistä. Mietin sekunnin ja annoin hänelle kaikki. Mies kysyi voisiko antaa yhden niistä syntymäpäivälahjaksi NYkin muotiviikkoja järjestävälle naiselle. Oolrait, jees, absolutely. Eikä piru vie tässä vielä kaikki. Se tilas multa itselleen nahkahenksut, nahkaisen DeVillen ja nahkaisen olkapäämallin. Mulla ei ollut mittaa mukana, joten otin olkamitat kundilta puhelimeni kuulokkeilla. This is how I work. I don't need any centimeters.

Oon niin tyytyväinen. Jännitin torstain tapaamista niin, että pelkäsin tippuvani baarijakkaralta lattialle. Perjantaina jännitin Playboylla, että liukastun ja housut repee ja pylly näkyy. Ja nyt jännitän, että korttitalo hajoaa ja jotain hirveää tapahtuu. Lento-onnettomuus, rutto, vedenpaisumus. Omituisen ristiriitaiset fiilikset. Toinen mieli sisällä huutaa hiljaa mäessä nainen ja toinen mieli huutaa jipii ja kaahaa siihen mäkeen trumpalla silmät kiinni, ilman käsiä. Luterilainen kasvatus, suomalainen nöyryys ja perusvaatimattomuus pakottaa tuntemaan etten ansaitse tätä, vaikken koskaan kaikista nöyrin tai vaatimattomin ollutkaan. Kiitos äitini, muistutan itseäni aika ajoin, että oon perkele tehny töitä tän eteen. Mietin palaveria seuraavana päivänä, onko härskiä sanoa ääneen jos yhtäkkiä menee hyvin. Vai pitäiskö vaan olla hiljaa. Vai osaako ihmiset olla vilpittömästi iloisia toisten onnenkantamoisista.

Kirjoitan tätä blogia, koska kuvittelen asiakkaitteni ja muiden merkkini tuntevien olevan kiinnostuneita siitä, mitä tapahtuu pienen merkin pinnan alla ja verhon takana. Kuvittelen ihmisiä kiinnostavan, miten tavallinen porilaismuija alkaa tekemään niinkin tylsiä ja yksinkertaisia asusteita kuin ravaatteja, sitten homma karkaa käsistä ja yhtäkkiä ollaan menossa jo maailmalle. Oon lukenut vain vähän aiheesta miten valloittaa maailma. Lähes kaikki mitä teen ja miten teen on toteutettu strategialla, jota kutsutaan maalaisjärjeksi. Länsisuomalaiseksi maalaisjärjeksi. Sen maailmanvalloituskirjan voi lukea joku toinen, joka osaa sitä seurata. Mä en osaa. Osaan tehdä asiat omalla tavallani. Hyvässä ja pahassa. Ja sen kuvittelen kiinnostavan muita. Blogiin haluan avata myös asioita ja tapahtumia, jotka eivät mene putkeen. Mutta keskityn piehtaroimaan positiivisten asioiden ympärillä, koska niistä tulee paremmalle mielelle. Ja mitä tämän reissun aikaansaannoksiin tulee, voi perkele miten ylpeä olen. Mulla on maailman parhaimmat asiakkaat ja ystävät, jotka komppaa ja tukee. Mulla on ollu onnea. Ja mulla on matkassa sellanen omituinen ääni, joka on kuin sydämen sivuääni, joka ajaa mua paikasta toiseen, auttaa tekemään päätöksiä ja kertoo keneen kannattaa tutustua. Sanon sitä orbsiksi. Ja se orbsi on ollu ihan helevetin hyvällä tuulella jo monta kuukautta. Ihan hippiä, tiedän, mutta ihan sairaan siistiä.

Kuten amerikantuottaja sanoi, kaikki on ihmisestä kiinni. Mies ei tarkoittanut ainoastaan sitä, että eteenpäin päästäkseen tarvitsee oikeat ihmissuhteet. Vaan sitä, että parhaimmat diilit tehdään kasvokkain. We had the connection, we were both there, se sanoi tammikuun tapaamisesta. Ei tarvitse kuin pysähtyä, oikeasti pysähtyä päästäkseen eteenpäin.


23.4.2013

PATA, SYDÄN JA NAINEN

I'm an Ace -farkkuhuivi. Kuva: Juuso Westerlund

Olin jääkiekkomatsissa Isomäen jäähallissa vuonna 1990, tai jotain. Kaikki porilaispojat ei onnekseni pelanneet jääkiekkoa, joten seisoin suurimman osan pelistä lauteilla vääristä syistä ja väärinpäin. Naama katsomon suuntaan. Poikaystävää ei koskaan hallista tarttunut käteen, muistoja tarttui kyllä. Pori on urheilukaupunki. Kilpailun haluinen hyvässä ja pahassa. Oon seisonut vieressä kun Lukkolaisten bussi on pistetty Porissa pelin aikana kiemuraan. Ja liikuttunut kyyneliin toisella puolella maapalloa kun Porin kaupungintalon lipputankoon on nostettu Ässien lippu.

En ole suuri jääkiekkofani, mutta olin jääkiekkofanin hyvinkoulutettu avovaimo. Nainen, joka opetettiin tykkäämään jääkiekosta. Kiitos entisen mieheni. Joka kerta kun ukko halusi katsoa telkkarista matsia, se osti mulle karkkipussin. Ja antoi vähintään yhden erän kestävän niskahieronnan sillä seurauksella, että aloin itse vahtaamaan lehdestä peliaikatauluja. Vaikka mies fanitti Pelicansseja, oli sanomattakin selvää että tuuletin kotisohvalla Ässien vetojen mukana, sen mitä hierontanautinnolta kykenin. Nykyään matsin aikana olohuoneessa ei enää huuda mies eikä karkkipussi, mutta vieläkin jääkiekon ympärillä leijuu positiivisia mielikuvia.

Laitoin pojan isälleen Ässien huivi kaulassa. Vaikka nassikka tuli takaisin Pelicanssien huivi kaulassa, joka joulu luukut avataan Ässien joulukalenterista. Asiakastapaamisessa juotin raumalaisasiakkaalle kahvit patakupista, kevätkenkinä toimii ässäreinot ja vaikka vintiö kutsuu isänsä opettamana ässien huivia räkäliinaksi, on pelikorttien maat risti, ruutu, hertta ja ässie loko. Kun jätkät pelaa, on meillä Helsingissä kisastudio. Mulla on Ässien paita päällä ja sen selässä lukee Ahtiainen.

Vaikka en jääkiekosta paljon ymmärrä, se antaa paljon. Se niputtaa kaverit livestudioon Helsinkiin. Se jumittaa perseen työtuoliin, kotikommentaattoriksi facebookkiin tai jakelemaan pata-merkkejä ympäri interwebsiä. Ässien fanittaminen antaa kaupungista riippumattoman yhteenkuuluvuuden tunteen porilaisten kanssa, niidenkin jotka asuvat muualla kuin Porissa. Se on ilmiö. Se on suuri osa porilaisuutta. Helsingissä asuvana porilaisena kenellekään ei jää epäselväksi mitä jääkiekkojoukkuetta kannatan. Samalla kun luukutan porilaisjuurien ilosanomaa Helsingissä, on musta jollain käsittämättömällä tavalla tullut Ässien helsinkiläinen etämaskotti, jonka kannatusjoukkueen värit myös asiakkaat tietävät.

Koitin pari vuotta sitten hoitaa ässille mun vermeet kaulaan, mutta idea litistyi jonkun kommunikointitason väliin. Päätin, että tälle sydämenmuotoiselle missiolle on aikansa ja paikkansa. Olisko se tässä? Hoidettaisko porilaisille oma Ässät-verme? Vaikka tuhatpadallinen musta taskuliina, jolla ei ehdi pyyhkiä hikipisaroita keskiviikkona kotikatsomossa, mutta jolla ehtii pyyhkiä kesäisiä oluthikipisaroita mestarimaisessa asennossa tamperelaisellakin olutterassilla. Meidän oma Ässäliina, jonka toimitus hoituu vain porilaisosoitteeseen. Ässäliina, jota on turha lähteä muualta tilaamaan. Nyt sana kiertämään ja ässäkontaktit kehiin!


♠ ♠ ♠ ♠ ♠,
jenni


21.4.2013

NIGHT TIME TRAFFIC

Perjantain suunnitelmiin tuli muutos. Ystäväni herra Vuorensola ehdotti elokuviin menoa, joten siirsin valokuvaajana Losissa työskentelevän Flaminia Fanalen kanssa sovitun tapaamisen sunnuntaiksi. Elokuva oli Errors, joka on kuvattu jo pari vuotta sitten. Se on kiertänyt jo elokuvafestareilla, mutta perjantainen esitys oli jonkin sortin ensi-ilta, pienellä punaisen maton pätkällä koristeltuna. Mukana oli myös herra Kaukomaa joka on Vuorensolan tuottaja, Liisa Evastiina, joka elää näyttelijän elämää Losissa sekä ihana matkakumppanini Siru. Siru Tuomisto on sisustusarkkitehti, joka on asunut aikoinaan Losissa kymmenen vuotta, tietää mestojen lisäksi paikalliset maneerit sekä ajaa autoa paremmin kuin yksikään tuntemani mies. On ihan erilaista pyöriä täällä ihmisen kanssa, joka tuntee kaupungin ja paljon ihmisiä siellä. Me ollaan yhtä vietävissä molemmat. Suunnitelmat saattaa muuttua hippimäisellä fiiliksellä hetkenä minä hyvänsä, mutta niistä ei koidu minkäänlaisia ongelmia. Hotelli buukattiin autonratista. Lähdettiin hortoilemaan Hollywoodiin autolla ja ennen risteyksiä päätettiin jollain mielipuolisella logiikalla kumpaan suuntaan käännytään. Me ollaan kuin kaksi kulkukoiraa. Ja mä olen se joka jolkottelee koko ajan pari askelta Sirun perässä.

Katsottiin leffa sen tekijöiden kanssa. Mulla oli ongelmia pysyä hereillä. Elokuva käsitteli geenimanipulaatiota ja vaikeita englanninkielisiä lääketieteellisiä sanoja sisältävät dialogit vaikutti vireystasoon. Nukahdin kolme kertaa. Kun leffa päättyi, hoiperreltuani ulos ohjaaja kysyi "what did you think of it, you can be honest.". Ihmisenä, joka toistuvasti oksentaa vastaukset ulos olin hävettävällä tavalla ylpeä vastauksestani. Olin kerrankin hiljaa, enkä kertonut salatirsoista. Lähdettiin jatkobileisiin, jossa tunsin velvollisuudekseni käydä juttelemassa ohjaajalle. Laitoin hiljaisen vastaukseni biolääketieteen sanaston puuttumisen piikkiin. Bileissä oli myös Errorssin pääosanesittäjä, Michael Eklund. Kiitin miestä hyvästä näyttelijäntyöstä, se oli selvää heti elokuvan alussa. Kuulin myöhemmin, että mies näyttelee sarjamurhaajaa Halle Berryn kanssa The Call -elokuvassa. Elokuva on nyt elokuvateattereissa.

Jatkobileistä äidyttiin Mad Men -sarjan wrappibileisiin Korea Towniin. Sisäänpääsyyn oikeuttava salasana kuiskattiin isolle mustalle ovimiehelle ulko-ovessa olevan pienen reiän kautta, ihan kuin elokuvissa. Baarissa soitti joku indiebändi, jonka nimeä en tiedä, mutta tuntui kotoisalta nähdä asialliset ja selkärankaiset jenkit laulamassa bändin mukana, pikku kekkulissa. Meno oli kuin Suomessa. Juttelin pisimpään sarjan kalustovastaavan kanssa. Hänen duuniinsa ei kuulu hoitaa esimerkiksi oikean näköistä autoa elokuvaan, vaan hänen spesialiteettiään ovat sen auton avaimet. Jos jollain on ase, sytkäri, tai vaikka henkari kädessään, tämä mies hoitaa ne. En tiennyt tämän ammattikunnan olemassaolosta, tosin rekvisitöörin tehtävät lienee aika lähellä työnkuvaa.

Ravintolat menee virallisesti Losissa kiinni klo 2, mikä tuntuu suomiperspektiivistä katsottuna epäreilulta. Tällä kertaa oli onni nimeltä Timo matkassa. Vaikka baari tyhjennettiin, jäimme pienen ryhmän kanssa vielä ravintolaan kikkailemaan. Epäviralliset jatkot muuttuivat tunti tunnilta epävirallisemmiksi ja kotiinlähteminen alkoi tuntua mahdottomalta. Logistisista syistä. Losin taksijärjestelmä on lähes olematon. Autoa ei kuulunut. Lopulta joku henkilökunnasta sai hoidettua meille ison hummerinoloisen valkoisen jättiläisen, jolla päästiin kotiin. Lopultakin. Muistoksi sain baarimikon päältä paidan ja aamuksi käsinkosketeltavan, rehellisen, suomalaisen kankkusen.

Huomasin jo tammikuussa, että oudolla tavalla tää kaupunki tuntuu kotoisalta, vaikka aasinsiltana vaikuttaakin toimivan tässä yhteydessä kankkunen. Musta tuntuu, että mun kuuluu olla just täällä. Pienen pojan äitinä täsmennettäköön, että mun kuuluu olla täällä pahvikantisen kalenterin kanssa. Tästä nimenomaisesta illasta siinä ei ollut merkintää, mutta illan seurauksena siihen toivon mukaan tulee pari. Kalenterin kannessa on koivuja ja eilisen illan kohdalla siinä luki Timothy. Siitä lisää heti kun maltan olla tuijottamatta valokuvia.

20.4.2013

SIELUSSA SYMPATIAA

Jebran Jouni
Keskiviikkona heräsin aamuun Hollywoodin kaupunginosasta. Motel kutosesta. Oon buukannut kalenteriin yhden palaverin per päivä, koska aina tapahtuu jotain. Kuten keskiviikkona. Palaveri voi saada jatkopalaverin toiselle päivälle. Tai se saattaa hieman venyä.

Keskiviikon kohdalla kalenterissa luki Jebran Jouni. Tutustuin Jebraniin Jessica Wolffin, suomalaisen artistin kautta. Jessica on asiakkaani, jolle teen stailauksia. Meidän piti Jebranin kanssa nähdä klo 13, mutta törmäsin mieheen jo aamupalalla. Emme ole aiemmin tavanneet, ennen matkaa facessa chätätty kyllä. Mies tunnisti mut tuijottaessani ruokalistaa Hollywood Boulevardilla ja tuli sanomaan morjes. Tapaaminen alkoi muutaman tunnin etuajassa aamupalaa syödessä, eikä se tuntunut päättyvän milloinkaan.

Suurin osa kalenterissani olevista tapaamisista on ennalta tuntemattomien ihmisten kanssa, poikkeuksena amerikantuottaja ja länsirannikon unelma. Ja pari muuta jokeria. Mä en tienny kundista oikeastaan mitään muuta kuin että Jessica toivoi meidän tutustuvan toisiimme, "se tekee superhienoja juttuja nahasta". Jebranin studiotyöhuone sijaitsi kahvilan yläkerrassa. Mies käy auttelemassa kahvilassa kun tarve vaatii.

Jebran Jouni suunnittelee omalle Skkin-merkille vaatteita. Takkeja, housuja, hopeakoruja ja asusteita, kuten vöitä ja laukkuja. Hänellä on omintakeinen tyyli: mies suunnittelee vain itsensä näköistä vaatetta. Koin suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jopa musiikin läsnäolo duuneissa oli yhtä olennainen osa suunnittelutilanteesta asiakaskuntaan kuin mitä mulla. Jebran kysyi mikä on mun lempibändi, mikä inspiroi. Kuuntelen monenlaista, mutta vastasin Danzig, koska se on sisälle niin syvälle hakattu monessa eri muodossa. "Yes, I made leather pants to Glenn" se vastasi. "No you didn't" vastasin.

Jebran on 51-vuotias. Hän on Libanonista kotoisin ja pyörinyt omien sanojensa mukaan samoissa kortteleissa Hollywoodissa vuosikymmeniä. Mies on suunnitellut koruja Gaborille ja myynyt mallistojaan Losin huippuputiikeissa, kuten Maxfieldillä ja Trafficillä. Hän on tehnyt yhteistyötä video-ohjaajien, kuten Dean Carrin ja Samuel Bayerin kanssa. Jebranin asiakaskuntaan on kuulunut mm. Aerosmith, Guns'n'Roses, Def Leppard, Ozzy Osbourne, Godsmack, Slash ja Metallica. Kun suunnittelee erikoisempia malleja, on asiakkaatkin hieman erikoisempia. Mun on vaikea ymmärtää amerikkalaisia annoskokoja. Autojen lisäksi asiakkaatkin on täällä vähän isompia.

Kun duunit on upeita, asiakkaat maailmanbändejä ja kontaktit vertaistaan vailla, mikä muka voisi mennä pieleen. Vastaus on kaikki. Kun menestys sekoittaa pään aineella tai aineettomalla, voi kaikki mennä pieleen. Jebran puhui avoimesti elämästään. Mies on on nykyään realisti, hyväksyy menneen ja on samalla mieletön visionääri vieläkin. Tiedän että äijä hakkaa lahjoillaan itsensä takaisin markkinoille, vahvampana. Ja viisaampana.

Keskiyöllä, kotimatkalla oli paljon mietittävää. Ja mielessä pidettävää. Kuin itse kullakin. Onnea ja menestystä. Ja sitä kaikkea siinä edessä ja takana. Matkalla.

It's a long way to the top if you wanna rock'n'roll.





19.4.2013

HAAVEILIJA

Olin hereillä lähes koko lennon ajan. Katsoin tylsyyksissäni elokuvan. Sain idean. Oon kova haaveilemaan missä tahansa, mutta täällä haaveetkin tuntuu todellisemmilta: Noissa lopputeksteissä olis kiva nähdä oma nimi. Seuraavaa elokuvaa valmistellaan jo. Se tulee ulos 2014. Saas nähdä miten käy.


Los Angeles, ensimmäinen päivä. Herätys seiskalta. Tapaaminen klo 11 tutun suomalaisen - Hollywoodilaisen sisäpiiriläisen - Kirpi Uimosen kanssa. Sitten asioiden hoitoa helpottavan paikallisen puhelinnumeron hankinta. Käsityöläisen kynsien elvytys, niin ettei tarvii hävetä silmiä päästään tapaamisissa. Maanantaina hajonneet kengät suutarille. Päiväunet. Iltapala. Yöunet. Ja kas, välttämättömyydet tuli hoidettua. Osa jopa ilman kenkiä, kun ei tullut otettua suutarille toisia kenkiä mukaan. Kerrankos sitä. Sukkasillaan keskellä Losia.

Kuuden kuukauden säävitsauksen jälkeen on pakko mainita, että on ilmoja pidellyt. Tänään on yksiköitä mittarissa +26. Aurinko näkyy ihmisissä päivettyneenä ihona ja hymynä, joka saa hyvälle tuulelle. Tuntuu taas, että kaikki on mahdollista. Lopputekstitkin. Täällä kuukin on väärinpäin.



On paljon kerrottavaa, mutta myös paljon tehtävää. Palaan eetteriin viimeistään huomenna. Moro!


18.4.2013

BLACK CRUCIFIXION vol. 2


Butoh-tanssija Ken Mai. Kuva:Vesa Salmi



Tässä vihdoin taidetta maaliskuulta. Black Cricufixionin video, jossa toimin visualistina, puvustajana, nahkamuijana on valmis. Tähän videoon pitäis hakea ikärajasuositus. Siellä kiemurtelee siimoitettuja ja palavia ihmisiä. Mutta älkää hyvät ihmiset minua siitä syyttäkö. Tein työtäni. Tällä kertaa työnkuva oli vain normaalia värikkäämpi. Saatiin yhdessä aivan helkkarin hianoa jälkeä aikaan: https://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=gleNGBRlLQQ

Kuvausten taustoista voit lukea täältä.

Still Ken Mai. Vieläkin Vesa Salmi


CREDITS
Pete Veijalainen – ohjaaja
Jukka Rouhuvirta – kuvaaja
Vesa Salmi – tuottaja
Jenni Ahtiainen – puvustus, siimoitus ja pahkat
Maukka Syren – valaistus
Irina Niemelä -maskeeraus, haavat
Ken Mai - Butoh-tanssija
Jarno Malinen – näyttelijä
Ilona Hiltunen – näyttelijä
T.E.H.D.A.S ry – Jussi Matilainen (siimamies), Atti P, Herrat "palavat päät"




16.4.2013

THE GIRL WITH THE G TATTOO


Eräs arvostamani ystävä kommentoi taannoista Olkapää-postaustani; "onnistut hyvin kytkemään toisiinsa henkilökohtaisen ja bisneksen". Toinen kaveri kysyi muutama päivä sitten voisiko käyttää merkkiäni esimerkkinä kouluttaessaan porilaisia yrittäjänalkuja, aiheena yritys- ja henkilöbrändäys markkinoinnissa. Kolmas ystäväni suositteli autoni myymistä luomani henkilöbrändin avulla. Kyllä. gTIE on vahvasti henkilöitynyt muhun, eikä vain suunnittelijana. Mutta suunniteltua se ei kuitenkaan ollut. Toki miettiessäni merkin alkuaikoina mitä oon tekemässä ja avatessani sen arvoja ja missiota itselleni, ajattelin faktoja enemmän järjellä kuin tunteella. Nyt kuusi vuotta myöhemmin huomaan, että olen tehnyt merkistäni täysin näköiseni ja että isoimmat päätökset olen tehnyt kaupallisen taktikoinnin sijaan puhtaalla tunteella.

Kuusi vuotta sitten toimin graafisena suunnittelijana. Suunnittelin kirjankansia, julisteita ja yritysten visuaalisia yksityiskohtia kuten logoja sekä verkkosivuja. Jälkikäteen ajateltuna siirtyminen tietokonetyöskentelijästä ihmisten yksityiskohtia miettiväksi visualistiksi oli täysin odotettavissa. Ompelin itselleni ja ystävilleni vaatteita ja mummon perintörahoilla ostettu ensimmäinen PC söi käsillätekemisen ilon lisäksi tilan ompelukoneelta. Aina siihen päivään asti kunnes PC alkoi sapettamaan. Silloin aloin uudelleen ompelemaan. Mitä enemmän vietin aikaa ompelukoneella, sitä enemmän sain ideoita erilaisista malleista. Ja pian oli selvää että virtapiuhat ja Freehand muuttuisivat ompelulangoiksi ja mallinukeksi.

Merkin alkuaikoina suunnittelin vain miesten malleja, koska gTIE syntyi yhdestä kravatista. Siihen aikaan olin poikatyttö, ja käytin skragoja kauluspaidan kanssa. Aika pian aloin miettimään kravatin muita mahdollisuuksia; antikravatteja, kaulavaatteita, vermeitä, härpäkkeitä, mitä niitä nyt on. Kaulassa käytettäviä mielenkiintoisemman näköisiä ja yksilöllisempiä asusteita. Mietin paljon erilaisia miestyyppejä ja tyylejä. Sitten pato alkoi murtua ja uusia malleja syntyi sitä mukaa mitä ihmisiä käveli vastaan. Miestenmallisto alkoi saamaan uusia muotoja.

Naisten oma mallisto syntyi myös hyvin itsekeskeisesti: Tyttöjen jutut alkoi yhtäkkiä kiinnostamaan. Ensin käytin salaa muilta mustan kauluspaidan ja pillifarkkujen alla pinkkejä alusvaatteita. Oman tyylini minimalistisuus, koruttomuus alkoi tuntua liian jätkämäiseltä ja aloin tehdä itselleni koruja. Muistan yhden alkuaikojen mallin jota en suostunut myymään kenellekään. Siinä oli niin paljon ketjua, että joku olisi voinut painonsa puolesta käyttää sitä kuntoiluvälineenä. Yhtenä iltana Fredrikinkadun ikkunan takaa soitti ikkunaostoksilla ollut nainen: "En vain halua sitä. Tarvitsen sen".  Tietenkin myin ketjut naiselle ja pian gTIE sai naistenmalliston.

gTIE on henkilöitynyt omien tarpeiden kautta muhun ja omaan tyyliin aivan alkuajoista, poikatyttö-skragamuija-ajoista alkaen. Kun oma tyyli muuttuu, alkaa tuotteetkin saada uutta muotoa. gTIEn tapauksessa tämä tarkoittaa absoluuttista uskollisuutta itselle ja omalle luomistarpeelle. Luojan kiitos mulla on mittatilausasiakkaita, joilla on omia tarpeita. Mittatilaustyöt kun päätyvät usein jossain muodossa kaupallisempaan, tehdasvalmisteiseen mallistoon, enkä esimerkiksi suunnittele despoottimaisesti asusteita vain ja ainoastaan tämän hetken hittituotteesta, nahasta. 

Rokahtavan näköinen nainen punaruutuisissa punk-housuissa silkki- ja huivisolmioiden suunnittelijana aiheutti joskus huvittavia tilanteita liikeessä. Ja aiheuttaa vieläkin. Mä en ole saanut alan koulutusta, eikä alkuaikoina villevaloa suurempia kannuksia pahemmin ollut. Oli vain oma usko, toivo ja rakkaus tekemiseen. Kaiken lisäksi Ville edusti sitä rock-osastoa, johon vanhempien perinnesolmiomiesten oli hyvin vaikea luiskahtaa edes vahingossa. Muistan mustassa pompassa liikkeeseen hortoilemaan tulleen keski-ikäisen miesasiakkaan, joka kyttäsi solmiohuivimallejani. Tarjouduin pariinkin otteeseen kertomaan niistä, mutta mies heilautti kättään kieltävästi. Ennen poistumistaan, hän avasi oven lisäksi vihdoin suunsa ja ilmoitti ettei minulla tule olemaan minkäänlaista tulevaisuutta merkkini kanssa. Jäin suu auki seisomaan, pää tyhjänä. Ravistelin minuutteja poskiani ja soitin ystävälleni Kuuselan Kallelle. Vitutti. Mitä ihmettä mies sai siitä että pilasi päiväni. Kalle on vaatesuunnittelija, tietää miltä tuntuu kun hengentuotetta loukataan. Teki mieli itkeä. Sen sijaan päätin, että iha vitu sama mitä muut ajattelee. gTIE on mun juttu, eikä kaikkien huonokäytöksisten äijien todellakaan tarvitse ymmärtää sitä. Vuosi tapauksen jälkeen sama epäkohtelias ukko käveli liikkeeseen ja halusi ostaa huivisolmion. Olisin periaatteesta halunnut olla myymättä ja viitata kintaalla, mutta sen sijaan sovitin sitä äijälle ja pistin purkkiin. Kiitin ja miehen poistuessa silloisesta kiskastani pompin tasajalkaa. Oliko mies vuoden päivät miettinyt huivin hankkimisen sijaan huonoa käytöstään ja päättänyt ostamalla hankkia paremman omatunnon, ihan sama. Uskoni keski-ikäisiä vaikeita miehiä kohtaan heräsi jälleen.

Ymmärrän hyvin, että johtopäätöksiä tehdään usein pelkän ulkonäön perusteella. Vilauskin tatuoinnista talouslehden haastattelussa saattaa olla silkkisolmiomiehelle väärä merkki. Haluan olla oma itseni, mutta aiheeton provosointi ei osoita hyvää pelisilmää. Käytän asiakastapaamisissa huultenrajauskynää, mikä tekee musta mielestäni kauniimman. Ihan sama juttu! Ja juuri siksi tuntuu erityisen hyvältä toimia kaulavaatesuunnittelijana Matexille ja saada tietynlaista uskottavuutta talon historian kautta. Turkulainen kravattitehdas on valmistanut perinteisiä silkkisolmiota 60 vuotta. Taloon suunnittelee solmioita toinenkin porilainen, Jukka Rintala. 

Naistenmallisto on täysin eri juttu. Olen itse naistenmalliston paras malli. Käytän kaikkia suunnittelemiani asusteita, hyvin usein myös kuvautan mallit päälläni. En siksi että rakentaisin henkilöbrändiä tai katsoisin olevani ainoa oikea henkilö kuvaan. Mallaan niissä usein itse, koska olen niin fiiliksissä uudesta mallista, että kuva pitää saada otettua heti ja tuupattua eetteriin asiakkaiden arvioitavaksi ja kommentoitavaksi. Kaiken huipuksi - sen lisäksi että pölhöilen itse kuvassa - otan itse kuvan. Voitte kuvitella montako kymmentä kuvaa pitää ottaa että syntyy edes yksi etäisesti hyvä fiiliskuva ilman että näytän kuvassa vanhalta, väsyneeltä, hölmöltä, levinneeltä tai kulahtaneelta. Edellämainitut attribuutit kun kuvaavat aika usein kuvaushetken fiilistä. Aamuyöllä klo 2.

En miellä itseäni fashion designeriksi, en seuraa trendejä, en edes pyri luomaan niitä. Toki on hienoa jos jostain suunnittelemastani tulee trendi, mutta se ei ole missioni. Haluan suunnitella vaihtehtoja, uida vastavirtaan, ajatella laatikon ulkopuolelle. Avata ypäjäläisen idealistin silmät käsiä sitomatta ja solmimatta skragaa sen kaulaan. Olen visualisti, joka suunnittelee gTIElle asusteita ja Matexille asusteita siinä kuin teatteriin puvustuksia, artisteille staileja tai Porispereen jotain mistä voidaan puhua. Mut tekee onnelliseksi se, että saan tehdä mitä haluan. Ei se, mistä saan parhaimman katteen.

gTIE syntyi puolivahingossa omasta tarpeesta. Kun jengi alkoi nähdä juttujani ja halusi niitä, en tarvinnut laajaa matematiikkaa tajutakseni että luomuksilleni löytyisi itseni lisäksi myös muita tilaajia. Syy miksi merkkini nimi on gTIE, eikä esimerkiksi Katri/n tai Antti Asplund johtuu yksinkertaisesti siitä, että merkin syntyaikana tein graafisen suunnittelijan hommia freelancerina. Mulle oli graafikkona loogista tehdä logo, verkkosivut ja käyntikortti pienyritysten liiketoimintakonseptien lainalaisuuksien mukaisesti. Ville Valo laittoi varoittamatta Linnan juhliin hänelle lähettämäni vermeen vuonna 2006. Merkkiäni ei ollut silloin vielä rekisteröity, mutta kun media kirjoitti siitä, alkoivat gTIEn ensimmäiset verkkosivut luonnollisesti olemaan jo valmiina. gTIEn logo löytyi graafikon pöytälaatikosta ensimmäisenä.

Naisten uniikkia MAYHEM-mallistoani Helsingissä myyvän urbanstoryn omistaja Tarja Castel antoi mulle viime viikolla paljon ajateltavaa muutamalla kysymyksellä, kun mainitsin että gTIE visuaalisuus tulee verkkosivuja myöten saamaan uutta ilmettä kesän jälkeen. Miltä sun asiakkaat näyttää? Mitä sä haluat? Missä sä näät itses? Mieti sitä ja sit tee just se.

Henkilökohtainen elämä hahmottuu tietynlaisina asenteina, arvoina, tekoina. Musiikkina. Ja koska nämä asiat ovat mulle ominaisia, välitän ne myös asiakkailleni. Eikä se ole mielestäni yhtään huono juttu. Luon tällä tavalla omalle merkilleni enemmän historiaa ja sisältöä suunnittelijan muodossa. Ihan puhtaasti koska se on mun oma merkki. 

Toi visupuoli on sielunelämän sijaan vaikeampi hahmottaa siksi, että miestenmallisto on niin erilainen kuin miltä naistenmallisto näyttää. Ainoa mallistoja yhdistävä tekijä on suunnittelija ja suunnittelijan omat edesottamukset, asenteet, haaveet ja piirtopöytä. Mun on luultavasti pakko mennä visun suunnittelussa jälleen perstuntumalla. Kelata sitä mikä tuntuu omalta ilman kummallisia, epäkäytännöllisiä ja pelottavia trendikoukeroita. Visussa tulee auttamaan ulkopuolinen taho, Tino, jonka silmään luotan. Mutta se mistä mä henkilökohtaisesti pidän huolta on, että sä oot just mitä sä oot. Et enempää, et vähempää. Ihan kuin mitä mä haluan olla.




13.4.2013

REHELLISYYS

Mikään, ei mikään ole niin kova juttu kuin rehellisyys.

Totuus perkele.

Tästä aiheesta on aivan stnan vaikeaa kirjoittaa ilman kirosanoja, kun ottaa päähän jo valmiiksi ettei yksikään lukija, joka ei ole koskaan kusettanut tule ymmärtämään lukemiensa sanojen väkevyyttä. Rehellisyyden merkityksen tajuaminen on yhtä vaikeaa kuin savuttoman keuhkosyövättömät ohjeet lopettamiseen.

Jokainen pystyy kusettamaan. Jokainen pystyy vastaamaan puolihuolimattomasti mulle kuuluu hyvää. Jokainen pystyy luomaan ihmeellisiä kafkamaisia käänteitä ja sivujuonteita ettei vain loukkaisi toista. Jokainen voi olla hiljaa. Jokainen voi sulkea oven. Jokainen. Mutta kuinka moni katsoo silmiin, tai edes kysyjää sameasti kohti ja puhuu totta. Siis oikeasti totta. Mä tiedän, etten ole ainoa. Ystäväni Elina kertoo mulle onko mulla liian läskit kädet vai ei. Ja että olenko huomioinut naisen muuttunutta elämäntilannetta. Me ollaan Ellun kanssa silti harvinaisia. Hyvässä ja pahassa. Mulla meni monta vuotta kusettaessa. Monta valkoista valhetta, joita ilman en olisi mää.

Annukan kammatessa niskavillojani selväksi tajusin olevani ihmisenä hyvin epäselvä, vaikeasti luettavissa. Mutta hitto kun kaveri kysyy mielipidettä, kerron sen. Toistan edellisen: tarkoitan, että mä vittu kerron sen mielipiteeni. Oman mielipiteeni. Kun kaveri pyytää kuuntelemaan sydänääniä, kuuntelen - mussuttaen toisinaan puhelimessa salaa ruokaa samaan aikaan - mutta kerron sen. Kun kaveri kysyy onko lihonnut tai että näytänkö näissä halvalta houralta, annan tulla. Ja kaveri kuulee totuuden. Toisinaan oksennan asian niskaan täysin odottamatta, kuten asiakkaille. Ja siinäkin vissi totuus ei ole se mitä pääsee suusta, vaan että sen jälkeen se pertti ja parhaimmillaan myös pertin vaimo luottaa muhun. Kerron mikä sopii ja mikä ei. Saatan luonnollisesti jättää myymättä kokonaan jos malli ei mielestäni sovi.

Uudet ihmissuhteet on haaste, varmasti myös uusille tuttavuuksille. Puolituntematon saattaa nopeastikin vetäytyä keskustelusta, mikä on henkilökohtainen tappio jos se puolituntematon jollain tasolla kiehtoo. Kyse on huumorintajusta. Täysin merkityksetöntä on se, mikä mua henkilökohtaisesti naurattaa, mutta avaan vähän. Mä käsitän huumorintajun niin, että terve kollektiivinen röhönauru tarvitsee vähintään kaksi ihmistä, joilla on sama huumorintaju. Yes? Ja oon huomannut, että mua naurattaa vitsit, jotka ovat lähes totta mutta niissä on jokin pieni koukku, kuten sarkasmi; huumorin kohde on esimerkiksi lyhyt henkilö jolla ei omien sanojensa mukaan ole pituus- vaan lyhyysongelma. En kestä yhtään pintaa. Sitä pintaa, jolloin pitäisi nauraa, mutta ei vaan naurata. Sitä pintaa, kun ei ole edes mitään sanottavaa. Kuka kestää?  Uskon, että huumorintaju erottaa myös epärehelliset rehellisistä, kusettajat ja ei-kusettajista.  Mitä lähemmäs pieruhuumoritasolla mennään ihmisen peruselementtejä, myös yksilötasolla, sitä enemmän naurattaa.

En ole periaatteesta vastaan tai eri mieltä, oon vaan niin kyllästynyt paskanjauhamiseen. Se ei omasta pespektiivistä katsottuna johda mihinkään. Ja ottaen työni huomioon, ei paskanjauhamiselle ole varaa. Kaikki se mitä teen, teen muille tai itselle näkyväksi. Kaduilla käytettäväksi. Ilman kommunikaatiomahdollisuutta, ilman huumoria, ilman hymiöitä. Tämä ei silti tarkoita sitä, että maailma olis mielestäni parempi paikka jos kaikki puhuisivat totta. Ei. Mä en vaan henkilökohtaisesti kestä epärehellisyyttä. Ja odotan saavani lähipiiristä samaa kohtelua. Pam pam.

Sätin tänään viisivuotiaalle pojalleni ihmisiä, jotka kehuu, vaikka kaikki tietää ettei oo mitään kehumista. Mun soturi vastasi, että "sil o se oma mielipide. Se voi tykät vaiks sää et tykkää". Mä rakastan sitä. Sil on tää sama tauti. Rehellisyys.

Chardonnay. Kippis!

9.4.2013

OLKAPÄÄ

Heräsin ja katsoin sängyn alle. Sinä aamuna siellä ei ollut mitään. Nostin katseen, huone oli hämärä. Poika oli siinä, nukkui vielä. Käännyin selälleni, pistin käden tyynyn alle niskaan ja katselin ympärilleni. Siinä se oli. Parin metrin päässä. Noormarkun Koiton viiri. Se roikkui seinässä pienestä naulasta, jossa oli kiiltävä nuppi. Isä on sen varmaan seinään hakannut. Ihana vapaapäivä, tänään en tee mitään. Tuijottelin kattoa, se on männystä tehty. Sama katto, jonka oksankohtia olen pienempänä parvisängystä läheltä tuijotellut ja sormilla kosketellut. Siellä ne röpeliäiset kohdat edelleen on, vähän eri värisenä, mutta ihan omilla paikoillaan.

Lumi sulaa ja ulkona lentää hiekka. Siitä varoiteltiin. Se voisi tuntua ikävältä. Pistin uudet aurinkolasini päähän ja lähdin kuljeksimaan. Kaupan pihassa oli autoja. Niissä jokaisessa rekisterilaatta. Tämä yksinkertainen havainto oli pakko kirjoittaa tekstiviestinä ystävälle. Havaintoherkkyys oli samaa luokkaa kuin arkiset asiat pojan syntymän jälkeen: hampaiden pesu tai lehden lukeminen tuntuivat hyvin erikoisilta toiminnoilta. Kotona oli jotain uutta, joka varasi vireystilasta ja ajattelukapasiteetista melkein sata prosenttia. Perspektiivi oli muuttunut. Ympäristö oli lähes yliluonnollinen rekisterilaattahavainnon lisäksi. Runoherkkää jokaiseen näkemääni kivenpalaseen ja oksantynkään. Olisin voinut kirjoittaa kokonaisen kirjan ensimmäisen päivän havainnoista. Kaikki oli niin erilaista. Vaikka kaikki oli aivan kuten ennen.

Kävelin kotiin. Jämähdin eteisen peilin eteen. Silmissä oli rähmää. Pesin ne ja katsoin uudelleen. Päätin ottaa ripsenpidennykset. Nenän vasemmalla puolella oli nyppy. Se punersi vähän. Hymyilytti. Nojauduin eteenpäin ja katsoin silmiä. Oliko ne vähän vaaleammat kuin ennen. Otin askeleen taaksepäin. Siinä mä nyt oon. En mä mikään ihan paskan näkönen muija ole. Katsoin alaspäin. Siellä oli mun jalat. Nostelin varpaita lämmintä kaakelilattiaa vasten. Otin peilin ja katsoin kasvojani sivusta. Tukka sojotti joka suuntaan, sivut oli kuin linnun likaiset alushöyhenet. Muuten profiili näytti tutulta, ihan ookoolta. Katse harhautui peilistä alas omalle olkapäälle. Käänsin pääni tiukasti oikealle, katsoin olkapään yli selän puolelle. Löysin luomen, jota en ollut ennen huomannut.

Havainto kotitalon kulmasta.

Elämäni muuttui kaksi viikkoa sitten. Silmät on nyt leikattu ja tarkennuspisteet laajentuneet ylös, ulos ja lenkille. Ja olkapäiden taakse, jonne laseilla ei ennen yltänyt näkemään. Näen rekisterilaattojen lisäksi itseni eri silmin. Nää on ne mun silmät. Ja muutkin näkee ne ja sen mitä leikkaus tekee mulle. Elämänlaatu on parantunut valtavasti. JIPII!

Otin tänään käyttämättömistä piilolinsseistäni kuvan ystävilleni ja pistin sen facebookkiin. "Tälläsii sais mult kasan jos osuu arvot kohilleen! En tarvii niitä enää ja noi on ihan voimissaan!". Kaveri kysyi olinko käynyt silmäleikkauksessa, toinen missä ja kolmas menikö hyvin. Meni hyvin. Joku kysyi ennen leikkausta, että menenkö leikattavaksi Tallinnaan. Nauratti kun vastasin, että en, vaan Poriin. Mun silmät on Porissa tehty ja Porissa korjattu. Made in Pori.

2.4.2013

ANATEEMAT

Palasin juuri Porista. Olin viikon kotona hengittämässä. Hoidin mielenrauhan lisäksi muutaman työasian, asiakastapaamisen, kävin Kinossa Klamydian keikalla, sain idean kolmesta uudesta mallista, toteutin yhden pitkäaikaisen unelmani josta avaudun huolella myöhemmin ja keksin asiakastapahtuman: pistän toukokuussa Poriin pop up -myymälän pystyyn.

Oon pitkään miettinyt mitä teen mallieni prototyypeillä, mallikappaleilla ja muutamalla sekoboltsilla kokeilulla. Luon aina ensimmäisiin piisseihin oudon tunnesiteen ja pelkkä ajatuskin niiden myymisestä on tähän asti tuntunut väärältä. Mutta niitä alkaa olla jo kymmenittäin ja ne vie tilaa uusilta mallikappaleilta. Oikea paikka päästää irti on Pori. Eli luovutan kasan ensimalleja porilaisten haltuun lauantaina 18.5. Kinossa. Mallikappaleille on pakko kelata joku hinta, mutta koska tunneside on vahva, on hintoja vaikea määritellä. Päätin, että myyn ne perstuntumalla: Jos malli sopii asiakkaalle kuin nyrkki silmään, saattaa se lähteä matkaan pelkällä hymyllä. Jos malli ei sovi, voin kieltäytyä myymästä. Näen mallikappaleiden pop up -myynnissä myös jatkumon. Ei liene yllätys, että tulevaisuudessa järjestäisin mallikappalemyyntejä vain Porissa. Kaikki asiakkaat ovat tietenkin tervetulleita - myös Satakunnan ulkopuolelta! Luopumisen tuska saattaa vaikuttaa oudolta, mutta mulle se ei ole kovin helppoa. Ne mallit on mulle muutakin kuin kangaspaloja ja metrikaupalla lankaa. Niihin jokaiseen liittyy tarina, jonka voin kertoa uudelle omistajalle.

Päivää ennen tätä pelottavan hyvää pop up -keksintöä, lähetti ystäväni Stella mulle biisilinkin Anathema-nimiseltä bändiltä. Jouduin jälleen musaluuppiin. En välttämättä olisi innostunut niin helposti, ellei tämä bändi olisi niin vaikea. Kundit teki kummallisen täyskäännöksen omasta death metal -genrestään. Stella kuvaili pumppua "biisi hämmentävältä yhtyeeltä joka soitti death metallia kunnes löysi kutsumuksensa leirinuotiorämpytyksestä". Kuuntelin kappaleen, toisen ja muutaman kymmenen siihen päälle. Yritin etsiä jokaisesta biisistä jäänteitä doom ja death metallista. Ainoa logiikka liittyi bändin nimeen. Anathema, joka antaa vihjeen kirouksesta, häväistyksestä, mielipiteiden muuttumisesta, pannaan asettamisesta. Pojat päätti lopettaa metalliristiretken ja alkaa hempeilemään. Kokonaisen ja järjellisen totuuden etsiminen alkoi saamaan hyvin kummallisia mielenkäänteitä päässäni, joten päätin lopettaa analysoimisen ja yksinkertaisesti jatkaa bändin kuuntelemista. Joten, tässä Anathema, Fragile Dreams.



Uskon, että yksi asia johtaa toiseen, joka johtaa kolmanteen, eikä kolmanteen pääse ilman toista. Tämän bändin syntyhistorian ylianalysoiminen, terminologisellakin tasolla, vaikutti taatusti alitajunnan tasolla pop up -putiikin syntyyn. Yksi kummallinen ajatus aiheutti toisen kummallisen ajatuksen ja sieltä se sitten putkahti kolmantena kummallisena ajatuksena seuraavana aamuna, hyvin nukutun yön jälkeen kotisohvalla: Jotta pääsen eteenpäin uusien mallien suunnittelussa, on aika erottaa vanhat. Jakoon vaan ja uutta sisään. Myyn pyhimmät, kirouksen uhallakin. Mutta vain hyvään kotiin! Ettäs tiedätte.