AMERIKANTUOTTAJA

Torstai alkoi epätodellisen tuntuisena. Tänään tapahtuisi se, minkä takia tänne tulin. Olin hukassa. Henkisesti ja fyysisesti. Halusin samaan aikaan haukata keuhkot täyteen ilmaa ja maalailla tulevaisuuskuvia mielessäni, mutta pääni piteli omia jalkoja maassa kiinni. Olisin halunnut huutaa jännityksestä ja odotuksesta. Täällä tapaamani ystävä Daniela kysyi kuulumisia, vastasin I feel weird.

Puolitoista viikkoa Losissa oli täynnä valoja, mutta myös varjoja. Kaikki tapaamiset eivät onnistuneet. Yksi niistä siirrettiin kuin yhteisestä sopimuksesta, osa meni yksinkertaisesti päin persettä. Yksi peruttiin kokonaan, ilman kunnon syytä ja kaksi artistitapaamista meni mönkään. Mutta. Olin asennoitunut matkaan niin, että syy kahden viikon reissulle oli torstai. Lähdin reissulle tapaamaan ensisijaisesti amerikantuottajaa, jonka tapasin tammikuisena iltana.

Amerikantuottaja on mies, joka tuotti tammikuun Golden Globesit. Ja tuottaa myös mm. Miss Universumin ja American Music Awardsit. Tammikuun jälkeen oli selvää oli että näemme uudelleen. Mutta tammikuun tapahtumat vaikuttivat päivä päivältä kaukaisemmalta. Ei mennyt päivää etten miestä ajatellut. Meni viikkoja, jolloin emme olleet yhteydessä. Toki ymmärsin, että mies on yksi kiireisimmistä. Mutta hitto miten piinaavia kuvia oma mielikuvitus maalaa. Ajattelin usein, että olin lukenut miestä kuitenkin väärin. Että tapaamishetken sydämenmuotoinen asento ja yhteys oli omaa mielikuvitusta tammikuussa. Kun miehestä ei kuulunut, olin varma että se on headhantattu toiseen firmaan. Että se on joutunut liikenneonnettomuuteen. Ettei mistään tule mitään. 

Päätin ottaa toisen näkökulman: Sen sijaan että ajattelisin miehen tarvitsevan vähemmän gTIEta kuin mitä gTIE tarvitsee miestä, päätin että mies tarvitsee mun apua enemmän kuin mä sen. Päätin, että mies on hullu jos ei tajua miten siistejä asioita me saadaan yhdessä aikaan. Sitten se tapahtui maaliskuussa. Sovittiin tapaamisaika ja paikka. Ja yhtäkkiä tärskyt oli lentolipun päässä. Keitin kahvit, varasin liput ja päästin tarzan-huudon.

Tavattiin illalla West Hollywoodilaisessa ravintolassa, jossa asiakaskunnan lisäksi henkilökunta oli helvetin kaunista porukkaa sillä erotuksella, ettei ihmiset olleet beverlyhillsbeibejä ja vandammeja vaan persoonallisella tavalla kauniin näköisiä ihmisiä. Olin tasan 8.45 paikalla. 8.49 kirjoitin ystävälle: "Jännittää. Istun nahat päällä yksin baaritiskillä. Se on nyt 4min myöhässä. Tekis mieli kiljua kauhusta ja samalla bilettää, mut". Sitten se tuli.

Meillä oli pöytä varattuna. Mies toi mukanaan yllätyksen. Naisen, joka vastaa firman tuottamiin tapahtumiin palkattavista ihmisistä, kuten artisteista. Talent Producer luki käyntikortissa. Kun pöperöt oltiin tilattu, kaivoin koneen esille ja aloitin showni. Tuottaja sanoi, ettei ole kiire. We have time.

Tässä pöydässä istuminen näiden ihmisten kanssa on kuusi vuotta kestäneen työn tulos. Pari vuotta sitten tajusin, että pienellä erikoisemmalla asustemerkilläni on vain yksi ongelma. Se on Suomi. Suomi on liian pieni markkina-alueekseni. Miesten kravattikorvike-mallistolle ostajia riittäisi vuosiksi eteenpäin ulkomailta. Ja koska naisten malliston erikoisemmat nahka-ketju -kokeilut jakavat naisten mielipiteet jyrkästi jo Suomessa, en ole voinut olla kelaamatta kuinka moni esimerkiksi amerikkalaisista ei pitäisikään niitä omituisina, vaan must have -asusteina. Tilanteesta riippumatta osaan olla rento ja tilanneviisas. Tai luulin niin. Pöydässä istuvan itsevarman ja kunnianhimoisen suunnittelijanaisen sisällä  kiemurteli torstai-iltana pikkutyttö, joka jännitti ja mietti jokaista sanaa. Pöytäkin tuntui olevan normaalia korkeammalla.

Otin kaljan. Sanoin, että tammikuun tapaamisesta on aikaa ja että oon mielessäni maalaillut hienoja yhteistyökuvioita ja samaan aikaan miettinyt voiko tämä olla edes totta. Kerroin, että haluan suunnitella artisteille ja juontajille jotain uniikkia. Että tarjoan olemassa olevien asusteideni lisäksi itseäni suunnittelijana. Näytin erikoisimmat artistimallini naisten ja miesten mallistojeni lisäksi. Nainen kopeloi puhelintaan alati, mumisi amerikkalaisesti jotain, mistä en saanut selvää. Pettymys alkoi hiipiä sisääni. Moon hävinny tän pelin, ajattelin.

Kävi ilmi että amerikatuottajan kolleega - jota tituleeraan tästä lähin amerikanihmenaiseksi - oli showni aikana ottanu valokuvia koneeni näytöstä ja lähetellyt niitä kontakteilleen. He heittelivät nimiä, kuten Rachel Zoe, Brad Goreski, Jeannie Mai. Jeannie Mai on suosittu amerikkalainen stailaaja, joka juontaa suomessakin käsittääkseni esitettävää How do I look -stailausohjelmaa. Sitä, jossa muotitiedoton ystävä pakotetaan luopumaan rievuistaan ja tonnin budjetilla ystävä stailataan paremman näköiseksi. Sarja on suosittu Amerikassa ja Jeannie Mai on yksi muotipuolen tunnetuimmista hahmoista ohjelmansa ansiosta. Brad Goreski pyörittää myös omaa It's a Brad Brad world -tv-ohjelmaa. Mies tuli tunnetuksi julkkis-stailaaja Rachel Zoen assistenttina. Tämä mies itse on kuin kiveen hakattu Kenneth-mallistoni patsas puhumattakaan siitä, että äijä pukee muita työkseen. Sain myös pari muusikkotäkyä, joista en taas uskalla kirjoittaa mitään ennen kuin on kuvia nähtävillä. Toisella heistä on Twitterissä 7,5 miljoonaa seuraajaa. Tytöstä tulee ihana malli naisten erikoisimmille asusteille. 

Talent Producerilta tuli myös toinen yllätys. Hän ehdotti, että voisimme käydä seuraavana päivänä tapaamassa kahta muuta kontaktia. Toinen on valokuvaaja, joka nähtyään amerikanihmenaisen illalliselta lähettämät valokuvat, olisi halunnut tavata samantien. Toinen kontakteista pyörittää high end -putiikkia, eli supertrendikkäitä merkkejä myyvää liikettä West Hollywoodissa. Sen omistaja stailaa tunnettuja elokuvatähtiä ja bändejä. Liike on ei pidä itsestään melua. Ihmiset, jotka kuulevat paikasta ystäviltään, käyvät siellä. Tätä samaa soitinta nimeltä viidakkorumpu oon käyttänyt omassa markkinoinnissani. Mutta itsellä viidakkorummun käyttö on johtunut enemmänkin markkinointibudjetin puutteesta kuin markkinointistrategiasta. Ennen illan päättymistä amerikanihmenainen sanoi laittavansa aamulla meiliä perjantain aikataulusta. 

Kun sitä vähiten odottaa, se tapahtuu. Rakkaus kävelee vastaan, pulu kakkaa päähän, kengästä lähtee korko tai sulle kerrotaan että saat sun härpättimet lavalle yhteen Amerikan suurimmista musiikkigaaloista. American Music Awards on sovittu. Tuntuu ihanalta kirjoittaa naama vinossa hymyssä, että nyt se on selvää. Olen härpättimieni kanssa siellä takahuoneessa solmimassa ja mongertamassa amerikkaa länsisuomalaisella murteella. Palaverin jälkeen taksikuski kysyi Hey how u doin? Kerroin sille kaiken. Mitäs kysyi.

Aamulla meiliä ei ollut tullut. Mietin varoituksia amerikkalaisesta ystävällisyydestä, puheista, jotka saattavat osoittautua vain sanahelinäksi. Sydän sanoi, ettei aihetta epäilyyn ollut, mutta järki hankasi taas vastaan. Päätin luottaa sydämeen. Tänään aion tavata kaupanpitäjän ja valokuvaajan.

Amerikanihmenainen näytti mulle edellisenä iltana valokuvaajamiehen ottamia kuvia mm. Jean Paul Gaultierin haarniskasta ja strassein koristelluista kaasunaamareista, joten olin aika varma että liikutaan miehen kanssa samalla nitisevällä materiaalikentällä. Pakatessani matkalaukkua Suomessa ennen reissua, otin mukaani kasan nahkaa, pihdit, liimat, hopeaa ja sakset. En edes miettinyt miksi pakkaan ne mukaan. Mutta selvää oli, että työkalut ja materiaalit lähtee mukaan. Jollain kummalla tasolla oli sellainen fiilis, että tulen tarvitsemaan suomalaisia nahkoja Losissa.

Sinä aamuna ymmärsin miksi olin roudannut nahkoja perässäni. Sen sijaan että olisin alkanut piehtaroimaan epävarmuuden sisällä ja miettimään pistääkö amerikanihmenainen meiliä aikataulusta, aloin leikkaamaan miehen nahkaista tuliaista. Klo 10 aamulla sydän voitti. Aikataulu tuli meilissä. Klo 12 nahkamalli oli valmis ja soitin auton. Jota ajoi muuten tosi kiva armenialaismies nimeltään Samuel.

Amerikanihmenainen halusi tutustuttaa mut ensin putiikin pitäjään. Voi jumaleissön mikä paikka se oli. Omistaja oli yönmusta mies, joka tuli assareineen halaamaan naista. Mulla oli kaikki mahdolliset vermeet, portfoliot ja koneet mukana. Puhuttiin liikkeessä olevista merkeistä, mallistoista ja kundin stailaamista asiakkaista, artisteista ja näyttelijöistä. Jo parin viikon kuluttua olisi kuulemma tarvetta vetimilleni, Cannesin elokuvajuhliin. No problem, sanoin. Mies innostui myös sijoittamaan erään ison bändin kiertuevaatteisiin mallejani. No problem. Mies näki mallistoni myymälässään. Absolutely no problem what so ever. JIIHAA!

West Hollywoodista lähdettiin Beverly Hillsin puolelle tapaamaan valokuvaajaa, joka kuvaa paljon mainoksia eri lehtiin, mutta ottaa myös Playboyn kuvat. Mies toimii Playboylla jonkinlaisena Art Direktorina, hän on myös suunnitellut Losin konttorin ilmeen. Amerikanihmenainen sanoi miehen tykkäävän nahasta, joten otin kaikki mielestäni hienoimmat nahkalärpättimeni uunituoreen aamulla syntyneen mallin lisäksi mukaan. Levitin kamat jätkän työpöydälle, pistin portfolion nokan eteen ja avasin tietokoneelta kuvakansiot uusista malleista. Jos mä olen nahkamuija, on tämä mies nahkamies. Emme jakaneet pelkästään innostusta Gigeriin ja nahkaan, vaan puhuimme samaa muotokieltä paremmin kuin englantia. Se laittoi avustuksellani aamulla tekemäni poronnahkamallin kaulaansa ja kysyi sitten, olisko mahdollista toimittaa malleja kuvauslainaan Playboylle, olin että siis what. Kuvaaja ihastui pöydällä oleviin uniikkimalleihin. Juuri niihin, joista on vaikea luopua, tunnesyistä. Mietin sekunnin ja annoin hänelle kaikki. Mies kysyi voisiko antaa yhden niistä syntymäpäivälahjaksi NYkin muotiviikkoja järjestävälle naiselle. Oolrait, jees, absolutely. Eikä piru vie tässä vielä kaikki. Se tilas multa itselleen nahkahenksut, nahkaisen DeVillen ja nahkaisen olkapäämallin. Mulla ei ollut mittaa mukana, joten otin olkamitat kundilta puhelimeni kuulokkeilla. This is how I work. I don't need any centimeters.

Oon niin tyytyväinen. Jännitin torstain tapaamista niin, että pelkäsin tippuvani baarijakkaralta lattialle. Perjantaina jännitin Playboylla, että liukastun ja housut repee ja pylly näkyy. Ja nyt jännitän, että korttitalo hajoaa ja jotain hirveää tapahtuu. Lento-onnettomuus, rutto, vedenpaisumus. Omituisen ristiriitaiset fiilikset. Toinen mieli sisällä huutaa hiljaa mäessä nainen ja toinen mieli huutaa jipii ja kaahaa siihen mäkeen trumpalla silmät kiinni, ilman käsiä. Luterilainen kasvatus, suomalainen nöyryys ja perusvaatimattomuus pakottaa tuntemaan etten ansaitse tätä, vaikken koskaan kaikista nöyrin tai vaatimattomin ollutkaan. Kiitos äitini, muistutan itseäni aika ajoin, että oon perkele tehny töitä tän eteen. Mietin palaveria seuraavana päivänä, onko härskiä sanoa ääneen jos yhtäkkiä menee hyvin. Vai pitäiskö vaan olla hiljaa. Vai osaako ihmiset olla vilpittömästi iloisia toisten onnenkantamoisista.

Kirjoitan tätä blogia, koska kuvittelen asiakkaitteni ja muiden merkkini tuntevien olevan kiinnostuneita siitä, mitä tapahtuu pienen merkin pinnan alla ja verhon takana. Kuvittelen ihmisiä kiinnostavan, miten tavallinen porilaismuija alkaa tekemään niinkin tylsiä ja yksinkertaisia asusteita kuin ravaatteja, sitten homma karkaa käsistä ja yhtäkkiä ollaan menossa jo maailmalle. Oon lukenut vain vähän aiheesta miten valloittaa maailma. Lähes kaikki mitä teen ja miten teen on toteutettu strategialla, jota kutsutaan maalaisjärjeksi. Länsisuomalaiseksi maalaisjärjeksi. Sen maailmanvalloituskirjan voi lukea joku toinen, joka osaa sitä seurata. Mä en osaa. Osaan tehdä asiat omalla tavallani. Hyvässä ja pahassa. Ja sen kuvittelen kiinnostavan muita. Blogiin haluan avata myös asioita ja tapahtumia, jotka eivät mene putkeen. Mutta keskityn piehtaroimaan positiivisten asioiden ympärillä, koska niistä tulee paremmalle mielelle. Ja mitä tämän reissun aikaansaannoksiin tulee, voi perkele miten ylpeä olen. Mulla on maailman parhaimmat asiakkaat ja ystävät, jotka komppaa ja tukee. Mulla on ollu onnea. Ja mulla on matkassa sellanen omituinen ääni, joka on kuin sydämen sivuääni, joka ajaa mua paikasta toiseen, auttaa tekemään päätöksiä ja kertoo keneen kannattaa tutustua. Sanon sitä orbsiksi. Ja se orbsi on ollu ihan helevetin hyvällä tuulella jo monta kuukautta. Ihan hippiä, tiedän, mutta ihan sairaan siistiä.

Kuten amerikantuottaja sanoi, kaikki on ihmisestä kiinni. Mies ei tarkoittanut ainoastaan sitä, että eteenpäin päästäkseen tarvitsee oikeat ihmissuhteet. Vaan sitä, että parhaimmat diilit tehdään kasvokkain. We had the connection, we were both there, se sanoi tammikuun tapaamisesta. Ei tarvitse kuin pysähtyä, oikeasti pysähtyä päästäkseen eteenpäin.