Jenni Ahtiainen on porilainen helsinkiläinen, joka pyörittää omaa merkkiä nimeltä gTIE ja jonka on vaikea olla tekemättä ja sanomatta mitä ajattelee. Backline kertoo omien unelmien toteuttamisesta. Se kannustaa ja vastustaa. Se saa ajattelemaan boksin ulkopuolelta ja pyrkii osoittamaan, että kaikki on mahdollista kun lopettaa haaveilun ja alkaa tekemään.

11.3.2016

MAKKARAA VAI MAINETTA

   

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansan Porilaine-viikkoliitteessä 10.3.2016.)

Viime viikolla satoja makkaroita vähävaraisille grillannut hyväntekijä on aiheuttanut vinksahtanutta keskustelua. Hyvä teko, eli leipäjonoon lahjoitetut grillimakkarat käännettiin markkinointitempaukseksi; makkaratehtaan hyödyksi ja ala-arvoiseksi tavaksi saada mediahuomiota vähävaraisten kustannuksella.

Ilmaisten makkaroiden jakamisessa oli kyse oli Brother Christmas -nimisen hyväntekijän ja Helsingin Makkaratehtaan yhteistyöstä. Yksi piti makkaroiden jakoa vähävaraisille hyvänä ideana ja lahjoitti makkarat. Toinen oli samaa mieltä joten hän grillasi ja jakoi makkarat. Ja sitten kolmas piti tapahtunutta makkaratehtaan halpamaisena markkinointitemppuna.

Miksi?

Kun hyvää tehdään, sitä tehdään yleensä apua tarvitseville. Apua tarvitsevat useimmiten erityisryhmät kuten vähäosaiset ja sairaat ja siksi kyynisimmät sivustakatsojat ovat herkkänä asian suhteen. Ei ole keneltäkään pois, vaikka hesari kirjoittaa jutun tempauksesta ja makkaratehdas saa siitä vähän huomiota. Päinvastoin.

Yritykseni tekee yhteistyötä erityisryhmien kanssa. Porin päihde- ja mielenterveyskuntoutujat eli jopilaiset tekevät osan asusteistani, siivoojatyttömme on autismisäätiöstä ja lähettinämme toimii osa-aikaeläkkeellä oleva syöpäpotilas. Teetän töitä erityisryhmillä, koska pidän yhteistyömme tuomasta lisäarvosta, inhimillisyydestä. Autismia sairastava neiti I. saa lisää rohkeutta ihmiskontaktien luomiseen ja lähettimme herra B. ei halua jäädä kotisohvalle miettimään sairautensa vakavoittamaa elämää. Ja vaikka firman tilat jää välillä siivoamatta, koska neiti I. ei uskallakaan lähteä kotoaan tai paketit toimittamatta, koska herra B. on sädehoidosta johtuen normaalia huonommassa kunnossa, haluan teettää töitä erityisryhmillä. Se on heille tärkeää. Minun tehtäväni ei ole ajatella heidän puolestaan, vaan tarjota mahdollisuuksia.

Ei kyynikko pahoita mieltään auttamisesta, vaan siitä kun siihen yhdistetään liiketoimintaa: Erityisryhmät ovat usein osa kuntien omia kuntouttamisohjelmia, joten yrittäjän sijaan pääosan palkasta maksaa kunta. Ja tässä kohtaa alkaa ottamaan päähän. On väärin, että yritys hyötyy erityisryhmistä. Yritys, joka työllistää myös muita ihmisiä ja maksaa veroja. Makkaratehdas, joka syöttää vähävaraisia ja saa siitä näkyvyyttä.

Firmoilla on yksityistä ihmistä parempi mahdollisuus tehdä hyvää, tässä tapauksessa lahjoittaa 450 ihanan makuista grillimakkaraa. Tehdas olisi myös voinut jättää makkarat koneeseen, leipäjonolaiset olisivat jääneet lihoitta eikä tätäkään keskustelua olisi koskaan käyty.

Vaikka kyseessä olisi ollut puhdas markkinointitempaus, jäi asianosaisille ja monelle muullekin hyvä mieli. Media kiinnostui kertomaan tempauksesta ja tehdas sai huomiota osakseen. Mitä sitten? Ehkä jutun lukeneet muut yritysjohtajat innostuvat itsekin sen luettuaan tekemään jotain hyvää. Hyötynäkökulma-urpoilun sijaan toivonkin, että kaikki hyväntekoon osallistuvat todella hyötyisivät auttamistempauksista. Sitäkin, sanotaan hyvän kierroksi.

10.3.2016

YSTÄVYYS, VELJEYS JA VÄLITTÄMINEN

Kuva valokuvaaja Mikko Rasilan ottamasta kuvasta (www.mikko-rasila.com).


(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansan Porilaine-viikkoliitteessä 25.2.2016.)

Nelisenkymmentä ystävystä katsoo kun iso mies itkee. ”Olenko mää tehnyt jotain oikein?”, kaveri kysyy ja työntää samalla sormiaan silmiinsä kyyneliä vasten. Olet, joku sanoo. Yksi ystävistä kävelee ukon viereen, ottaa hartioista kiinni, halaa ja kertoo miksi kaikki ovat kaverin yllätykseksi paikalle tulleet.

Ukot ovat kaikki porilaisia vanhoja kavereita. Osa asuu edelleen Porissa, mutta suurin osa huitelee Helsingissä ja muissa maailmoissa, omissa elämissään. He ovat opettajia, putkimiehiä, ravintolanpitäjiä, mainostoimiston johtajia, peltiseppiä. Kovia jätkiä, joiden yhdessäoloa ei määrittele työ tai se mitä teet, vaan se millainen olet.

Kaikilla kundeilla on tatuointi jalkapöydässä, siinä lukee Kirwatsi. Se on 20 vuotta sitten perustettu kaverikerho, jossa pelataan pokeria, jalkapalloa, golffia – harrastetaan yhdessä, urheilusta alkoholikulttuuriin. Koska kerholla alkaa olla iän mukanaan tuomia lieveilmiöitä kuten lapsia, perustettiin Kirwatsille 6 vuotta sitten allokaatio nimeltään Kirwatsi Kids. Jokavuotisessa tapahtumassa pakataan lapset autoon ja vietetään koko arsenaalin voimin viikonloppua yhdessä. Viime vuonna Kirwatsi Kidsissä touhusi 27 isää ja 45 lasta.

Oma työni yrittäjänä on määritellyt elämääni hyvässä ja pahassa. Olen reissannut, yksin. Valloittanut maailmaa, yksin. Sanotaan, että kunnianhimoiset ihmiset ovat usein myös maailman yksinäisimpiä. Hinta omien unelmien toteuttamiselle on ero perheestä, vaikeat etäsuhteet ja vieraantuminen normaaliarjesta – ystävät mukaan lukien. Allekirjoitan kaiken.

Kun ystäväni Elina soitti mulle tammikuussa pari päivää ennen messumatkaani Pariisiin, en kiireeltäni vastannut. Kun Ellu soitti seuraavana päivänä uudelleen, vastasin ja pahoittelin työkiireiden aiheuttamaa hiljaisuutta. ”Ei se mitään Jenni. Mä oon tottunut sun kanssa siihen, mut mä rakastan sua silti”. Järkytyin. Päätin, että nyt loppui. Työni voi määritellä minua, mutta ei ystävyyssuhteitani.

Pari vuotta sitten istuttiin Ellun kanssa jazzien aikaan päiväkaljalla Anttonissa. Oltiin heiluttu edellinen ilta kirwatsilaisten kanssa. Yhtäkkiä nainen nosti päänsä sanomalehdestä ja sanoi, että siitä tuntuu kuin olisi ollut edellisessä elämässään porilainen. Ei intiaani, ei seireeni, vaan porilainen. Isompaa kunnianosoitusta ei paljasjalkainen helsinkiläinen voi porilaiselle kaverille antaa.

Kirwatsin poikien toisilleen antama aika ja huomio on saatanan kaunista. Se ei ole teatteria, siinä ollaan ystävyyden ja läsnäolemisen ytimessä. Ystävän perspektiivistä katsottuna olen ylpeä heistä jokaisesta. Naisen perspektiivistä katsottuna Kirwatsi on muokannut mielikuvaani miesten välisestä välittämisestä uudelle tasolle. Pojat on poikia, sanotaan. Mutta Kirwatsin miehet on miehiä, joilla on sydän paikallaan.