Jenni Ahtiainen on porilainen helsinkiläinen, joka pyörittää omaa merkkiä nimeltä gTIE ja jonka on vaikea olla tekemättä ja sanomatta mitä ajattelee. Backline kertoo omien unelmien toteuttamisesta. Se kannustaa ja vastustaa. Se saa ajattelemaan boksin ulkopuolelta ja pyrkii osoittamaan, että kaikki on mahdollista kun lopettaa haaveilun ja alkaa tekemään.

5.12.2016

HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ

Poikani Urho
Kansallinen identiteettimme on rakentunut pitkälti Sibeliuksen säveltämän musiikin maisemiin, jossa asuu vaatimaton, ujo ja hiljainen metsäläiskansa. Tunnettu osa omakuvaamme on Karjala ja se, että meille on aina maistunut viina. Näiden piirteiden lisäksi suomalainen on väritetty Seitsemän veljeksen ja Kalevalan sivuille.

Meillä on taipumus ajatella, että olemme olleet koko ajan samanlaisia suomalaisia. Sen sijaan että keskittyisimme miettimään millaisia suomalaiset todella ovat tänään ja tekisimme tulevaisuuteemme vaikuttavia päätöksiä, keskitymme aivan liikaa menneisyyteen. Vertailemme itseämme siihen, mitä emme enää ole. Siihen, kun Ruotsi–Suomi-maaottelu oli niin vahva kansallisen identiteetin ilmentymä, että Suomen yleisurheiluliiton puheenjohtaja Urho Kekkonen joutui hetkeksi katkaisemaan maaotteluperinteen, koska kansalliskiihkoinen tunnelma alkoi ryöstäytyä käsistä. Mitä ihmettä tapahtui sitten?

Totuus on se, että suomalaiset ovat muuttuneet. ”Me ollaan hävitty tää peli” -asenteella ei haikailla menneisyyteen. Jokainen meistä tietää, että voisimme itse olla rohkeampia ja kompata muitakin enemmän. Nyt pitää keskittyä tulevaisuuteen ja rakentaa uusi identiteetti.

Mitä tapahtui kansalliselle rohkeudelle ja kollektiiviselle yhteenkuuluvuuden tunteelle, mitä tapahtui sisulle? Kirjoitamme tänään tulevaisuuden minäkuvaa. Juuri nyt se näyttäytyy meille muun muassa menestyksennälän puutteena ja urheilutappioina, Saara Aallon haukkumisena ja naapurikateutena, konkurssihäpeänä ja keskustelukulttuurin olemattomuutena, solidaarisuudettomuutena ja yleisenä negatiivisuutena.

Mutta mitä enemmän vertaamme nykypäivän suomalaista entiseen, sitä enemmän masentaa, koska näin huonolla itsetunnolla emme edes pysty käsittelemään häpeää. Mieluummin lyömme hanskat tiskiin ja etsimme syyllistä muualta. Yhteiskunnasta, kasvatuksesta, mutta emme peilistä.
Riippumatta sisun ja kansallisen itsetunnon katoamisesta, yksi asia on kuten aina: Me suomalaiset olemme edelleen humalahakuista kansaa. Uskomme siihen itsekin.

Mietitäänpä hetki ryyppäämistä. Metsäläisten juomamyytti ei ollut aikoinaan kansalaisten keksimä piirre, vaan sen tuotti raittiusliike. Mitään tutkimusta ei juoppoudesta ollut, vaan taustalla oli pääosin raittiusliikkeen johtohenkilöiden puheet ja kirjoitukset. Sitten onkin oltu sitä mieltä, että me suomalaiset olemme kovia juomaan ja jopa oikeuttaneet napanderien kittaamisen osana kansallista identiteettiä. Puhumme alkoholikulttuurista osana suomalaisuutta. Meillä on viinapää.

Mitä jos lopettaisimme huonosta itsetunnosta ja sisuttomuudesta puhumisen, nostaisimme pään ja päättäisimme, ettemme ole epäonnistumisen peloltamme humalahakuisia ja kasvukipuisia metsäläisiä. Että olemme pieni ja erikoinen, mutta rohkea kansa joka on ylpeä itsestään.

”Kauniina välkkyy muisto urhojemme,
kuolossa mekin vasta kalpenemme.
Eespäin rohkeasti vaan,
ei kunniaansa myö sun poikas milloinkaan!
Uljaana taistolippu liehu,
voitosta voittohon sä vielä meitä viet!
Eespäin nyt kaikki, taisto alkakaa,
saa sankareita vielä nähdä Suomenmaa!”
Porilaisten marssi, san. J. L. Runeberg.

(Kolumni on julkaistu Satakunnan Kansan Porilaine-liitteessä 27.10. nimellä Suomimyytin farssi.)