Jenni Ahtiainen on porilainen helsinkiläinen, joka pyörittää omaa merkkiä nimeltä gTIE ja jonka on vaikea olla tekemättä ja sanomatta mitä ajattelee. Backline kertoo omien unelmien toteuttamisesta. Se kannustaa ja vastustaa. Se saa ajattelemaan boksin ulkopuolelta ja pyrkii osoittamaan, että kaikki on mahdollista kun lopettaa haaveilun ja alkaa tekemään.

26.5.2013

KASVUN PAIKKA


Olin viikko sitten torstaina paneelikeskustelijana Keksintösäätiön Tuoteväylä-päivässä. Ellei ystäväni olisi siellä töissä, en ehkä olisi uskaltanut lähteä mukaan. Mutta kun kaveri soittaa ja myy sulle jutun Tyra Banksin paneeliprofiililla, on pakko mennä. Ravintola Salven silakkapihvien välissä syntyneen, äärimmäisen monimutkaisen käsikirjoituksen mukaan meidän piti puhua luovasta taloudesta. Siitä, mitä luova talous on. No. Eihän mikään muu kuin kesäloman ensimmäinen tuoppi mene käsikirjoituksen mukaan.

Kaikella on tarkoituksensa. Jännitys oli pian poissa, pääsin puhumaan itsestäni ja taloudestani ja tapasin keksijöiden lisäksi keksijöiden taustajoukkoja. Ja Helsingin Yrittäjien oman tyrabanksin. Ihanan Katariina -nimisen naisen, joka diilasi mut tilaisuuteen, jota en osannut odottaa: olin viikon kuluttua pitchaamassa Helsingin Tulli- ja Pakkahuoneella neljällekymmenelle bisnesenkelille. Mitä? Mikä bitch? Eiku pitch.

Pitchaaminen on myyntipuhe. Sitä voisi verrata tilanteeseen, jossa sun pitää sujuvasti selitellä ideaasi ja saada kuulija kiinnostumaan muutamassa minuutissa siitä niin, että monologin jälkeen sulta tullaan kysymään lisää. Pitchauksen tarkoitus on herättää mielenkiinto. Meilla oli 6 minuuttia aikaa. Kun ajattelee hyvää ja oivaltavaa televisiomainosta, menee riemastumisen, hämmennyksen tai naurahduksen syntymiseen huomattavasti vähemmän aikaa. Otin tavoitteeksi puhua 20 sekunttia.

Fiban (eli enkelisijoittajat) ja Finatex (eli Tekstiili- ja vaateteollisuus ry) olivat järjestäneet yhdessä Boardmanin (eli johtajien kirjallisuuspiirin) kanssa mahtavan iltaman, jossa oli pitchaamassa 6 suomalaista merkkiä: Lumi, Minna Parikka, Renata Club, Samuji ja R/H. Ja mä. Ja mun äiti tukihenkilöpitchas hiljaa ihanasti siinä ihan vieressä.

Olin siellä koska gTIElla rahoitushaku päällä. Haetaan sijoittajaa, jonka rahoilla lähdetään Amerikkaan, jotta saadaan käytettyä kaikki American Music Awardsien ja muiden luotujen mahdollisuuksien tuoma momentum hyväksemme. Rahaa tarvitaan paikallisen jakelijan tai agentin palkkaamiseen, pariin omaan reissuun, Amerikkaan rantautumisesta kertovaan workshoppiin, suomen päädyn markkinointipäällikköön, joka hoitaa asioita mitä mä en osaa ja henkilökohtaisen assistentin palkkaamiseen, joka hoitaa asioita mitä mä en ehdi. Mun merkki on junnannut paikallaan jo monta kuukautta. Mulla ei ole ollut aikaa tehdä edes protoja uusista malleista, kun kaikki aika on mennyt säätämiseen, minkä joku toinen säätäisi nopeammin. Syön oman firman tärkeintä pääomaa tällä hetkellä. Luovaa pääomaa. Ilman sitä asiakkaat menettää kiinnostuksensa ja mikä pahinta, mä itse menetän kiinnostukseni. Tämä on äärimmäisen turhauttava tilanne, josta kärsii ihan jokainen kasvuvaiheessa oleva luovan alan yrittäjä.

Se tuli se piste. Muutama viikko sitten lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, jolloin tajusin, että tämä on viimeinen yö kun teen näitä paskahommia. Se viimeinen piste. Mun lahjat on muualla kuin paperitöissä, postittamisessa, piensarjatyöstössä, katteenlaskemisessa, markkinoinnissa, ruoanlaitossa tai edes ompelussa. Mun lahja on suunnitella ja heittää läppää. Mä nautin jumalattoman paljon ideoinnista, maalarinteipistä ja rautalangasta, visioinnista, keksimisestä, innovoinnista, kirjoittamisesta, hyvän ruoan syömisestä, punttien nostamisesta, asiakaspalvelusta, jutustelusta ja rakastelusta.

Oppia ikä kaikki. Elämäsi mies ei ratsasta valkoisella hevosellaan kuudenteen kerrokseen soittamaan ovikelloa ja pyytämään kaljalle. Eikä sun bisnes kehity ellet sä tajua pyytää apua. Päätin alkaa puhumaan frendeille. Että nyt alkaa paukut olla loppu. Oon jo kuukausia avautunut ystävilleni facebookkiin, kertonut tilanteesta, mitä tässä on tapahtumassa. Ja nyt, muutama viikko sen pisteen jälkeen, mulla on verkosto kasassa, jonka olemassaolon tiedostaminen jo helpottaa olemista ja nukkumista. Yksi exceleitä työkseen hakkaava frendi soitti ja alettiin tekemään laskelmia urakalla. Toinen tuli ilmoittamatta Fibanin tilaisuuteen "enkelinä" ja ilmoitti alkavansa vastaamaan gTIEn brändinrakennuksesta. Kolmas sanoi auttavansa markkinoinnissa. Neljäs on piinkova bisnesnainen... Mulla on nyt kymmenen ihmistä kasassa, jotka jeesaa kaikki omilla saroillaan. Juuri niissä asioissa joissa he ovat omassa elementissään ja joissa mä olen aivan paska. Musta välillä tuntuu etten ole ystäviltäni vuosien aikana mitään muuta pyytänytkään kuin apua, mutta kai olen sitten jollain tasolla takaisin jotain antanutkin, kun pisteen jälkeen homma lähti pyörimään ihan eri tavalla.

Olin tapaillut sijoittajia jo ennen Fibanin tilaisuutta. Optio-lehdessä huhtikuussa julkaistuun juttuun sain sujautettua toimittajalle toiveen rahoitushausta ja juttu ilmestyikin otsikolla "Toisinajattelija rahantarpeessa". Siitä tässä on kysymys. Sain yhteydenottoja ja kävin illallistamassa, päivällistämässä, juomassa ja lounastamassa erilaisten ihmisten kanssa. Ilman papereita ja laskelmia, vain haistelemassa millainen ihminen on kyseessä. Vaikka mukaan lähtisi useampikin sijoittaja, haluan tietää puhummeko samaa kieltä. Kaikki on oikeasta tiimistä kiinni. Hippienergioista.

Bisnesenkelien tilaisuus tuotti paljon hyviä kontakteja, tapaamisia parinkin viikon päähän. Se aktivoi ystäviäni laittamaan sanaa eteenpäin ja se aktivoi myös asiakkaani: Sain aamupäivän aikana kymmenen yhteydenottoa asiakkailta, jotka toivovat voivansa sijoittaa yritykseen. Nämä ihmiset, jotka ovat oman panoksensa jo tilausten muodossa antaneet, uskovat firmaan niin, että toivovat olevansa mukana tekemässä tästä maailmanlaajuisen ilmiön. Se on paras uskontunnustus, mitä pieni yritys voi saada. Päätin lohkota vain ja ainoastaan firman asiakkaille siivun, jonka osakkeet jaetaan ilmoittautumisjärjestyksessä. Ja pistänpä siihen vielä dilutointisuojan: eli osakkeiden kappalemäärä ei tule laskemaan mahdollisilla jatkorahoituskierroksilla, sitten kun vallataan Aasian markkinat. Dilutointisuoja koskettaa ainoastaan tätä asiakaslohkoa. Rahallisen sijoituksen lisäksi heidän jokaisen tulee osoittaa suhteensa gTIE:hin, eli ainoastaan oikeat asiakkaat/hevidiggailijat pääsevät mukaan.

Mä olen määritellyt elämäni tavoitteet aiemmin vain konkreettisina asioina enkä ansaittavana rahasummana, vaikka se aika yleinen maksuväline onkin: Joskus vielä vien pojan ja pojan kaverit sillä Koffin punaisella ratikalla Helsingin ympäri. Ostan uuden prätkän. Pienen mökin keskeltä metsää. Haluan pullantuoksuisen kodinhoitajan, joka käy kerran viikossa tekemässä ihanan makuista ruokaa pakastimeen. Nyt olen tajunnut, että saavuttaakseni nuo tavoitteet, mun pitää ajatella niitä rahana. Määritellä niille yksiköt, joita tavoittelen. Se on ainoa keino saavuttaa mitään noista listani asioista. Raha on ollut käsitteenä vieras, aivan kuten monelle muullekin luovan alan yrittäjälle, osalle se on kirosana. Mutta nyt alan tutustumaan rahaan, koska tiedän kaavan miten sitä tehdään. Ei se kovin vaikeata matematiikkaa ole, mun piti vain istua excel-miehen kanssa alas ja alkaa laskemaan. Markkinointistrategia onkin sitten ihan eri juttu. Mutta meillä on siihenkin suunnitelma. Ja helvetin hyvä tuote. Ja tää hieno hetki.

Mikä parasta, tää rahoitushakuvaihe on sisäänajanut mut itseni ajattelemaan realistisesti sitä oikeaa tavoitetta. Kansainvälistymissuunnitelmaa on ollut mahtava kirjoittaa. Se on omien haaveiden pelikenttä, jossa en ole asettanut mitään rajoitteita. Ainoastaan tavoitteita. Ja kun ne ovat tarpeeksi korkealla, voi vahingossa löytää itsensä vieläkin korkeammalta. Ja tuntuu ihan pöntöltä, että ainoa mahdollisuus päästä siihen tavoitteeseen on löytää oikea ihminen, joka näkee sen saman vision meidän muiden lisäksi ja jolla on tällä hetkellä vähän enemmän takataskussa. Ja sydän paikoillaan.

Mä löydän sen ihan pian. Mulla on sellanen fiilis.

20.5.2013

PORILAINEN MUIA

Sanna Jääskeläinen soitti Satakunnan Viikosta pari viikkoa sitten: "Me ollaan päätetty laittaa sut ehdolle Positiivisin porilainen -kilpailuun ja halusin kysyy sulta onko se ihan ok". "No totta helvetissä". Täähän on suuri kunnia.

Positiivisin porilainen -kilpailu on Satakunnan Viikon, Porin Nuorkauppakamarin ja Radio Porin järjestämä kilpailu, jossa etsitään "henkilöä tai yhteisöä, jonka asenne henkii elämänmyönteisyyttä ja joka on ylpeä kotikaupungistaan. Positiivisimman porilaisen menestys ja draivi tuovat iloa kaupunkilaisten elämään".

Mä halusin postata tiedon kilpailusta tänne, koska tää tuntuu niin hyvältä. Satakunnan Viikon Sanna halusi mun kirjoittavan jotain elämänohjetta tai slogania tuonne kampanjasaitille. Mä mietin ihan älyttömän kauan. Ainoa slogan mikä tuli mieleen oli Ol ny rauhalline.

Lopulta tuntien kuluttua, kaiken työn ja muun elämän kasaannuttua elämänohjevaihtoehtotekstieni alle, sain kirjoitettua: "Ei se vastaantulija ole vanha romu, pelinappula tai kukkanen. Se on ihminen. Vaikket tunne sitä, on silläkin yläkaapissa suklaata, se itkee ja käy vessassa. Aivan kuten sääkin. Koitas pysähtyä. Vaikka liikennevaloissa katsoa sitä silmiin ja hymyillä. Se kyllä huomaa sen. Miettii ja muistelee sitä. Ja sit se huomaa, et se olis halunnu olla se, joka hymyilee ensin. Sulle".

No eihän tuo sinne mahtunut, kun Neumanniltakin mahtui vaan "Hieno homma!", joten jouduin hieman keventämään sanomaa. Mietittyäni jälleen tunteja muutamaa sanaa, päätin, ettei edellä luotua lyriikkaa saa kirjoitettua kahdella sanalla. Eikä yksi itseäni erityisesti viihdyttänyt kuvani alle tuleva tekstivaihtoehto - Vanha romu - välttämättä toisi kovin positiivista katkua kyseiseen kilpailuun, vaikka nauramaan se olisikin saanut. Joten. Päätin unohtaa kokonaan hienon ajatuskaareni ja kirjoittaa sen hetkiset ajatukseni puhtaana. Ilman kikkailua. "Mul on ikävä Elina Wallinia. Ja Välimäen vitsejä. Terveisiä isille". No. Tuokaan ei ihan kokonaan sinne mahtunut. Onneks isi on saanut terveisiä parista muusta paikasta.

Terveiset Helsingistä.
Kuva on otettu 9. maaliskuuta. Oli kylmä. Ei o enää.

Kilpailu löytyy Radio Porin sivuilta ja osallistumalla voit voittaa liput Pori Jazzeihin. Onnea ja nähdään siellä joka tapauksessa.

12.5.2013

POJASTA PORILAINEN PARANEE


Hyvää äitienpäivää. Sain vintiöltä kissakortin, yllätyslasin kuohuvaa Primulassa, kaverilta ruusuja ja ilmaisen jäätelön Kaivopuiston jätskikiskalta. Vaikka kortin kissa oli musta, lasi kuohuvaa kuului äitienpäivälounaaseen, kaveri sai ruusut K-marketin kampanjasta eikä jäätelöä voinut maksaa kortilla, tuntui päivä auringonpaisteen saattelemana taianomaiselta ja mietin mihinköhän se oikein päättyy. Tapaanko puistossa vanhan ystävän kuten eilen, löydänkö sata euroa kadulta vai rakastunko Albertinkadulla vastaantulijaan. Päivä oli mahtava. Rahaa ja rakkautta käveli vastaan juuri sopivissa määrin.

Viimeiset puolitoista viikkoa meni amerikanmatkaa märehtien ja kahden viikon matkan aikana Suomessa syntyneitä solmuja avaten. Eivät ne ole umpisolmuja. Aika löysiä ja pari kiristyneempää, jotka löystyy vielä ja aukee helposti. Huomiointia vaativia sähköposteja ja muutama naisten erikoisempi mittatilausmalli. Losin reissu sekoitti pakkaa monella eri tavalla. Duunia on paljon. Ensimmäinen lähetys lähti jo kohti West Hollywoodin yksikköä.

On ollut kivä herätä aamuisin. Poikani jalanpohja vatsassani ja kymmenen tunnin aikaero Losiin tekee sen. Paluu työorientoituneesta reissunaisesta lehmäviiliä tarjoilevaksi kotiäidiksi on ollut ihanaa. Ja kun natiainen syö aamupalaansa, avaan koneen ja yön aikana jenkeistä tulleet kivat työmeilit. Ne kertoo, että tavaraa odotetaan jo. Ja ne kertoo että Playboylle jättämistäni vermeistä osa on toimitettu muoti-ikoni Jenne Lombardolle. Ja ne meilit potkii niin ihanasti perseelle ja saa suorittamaan sovittua aikataulua nopeammin. Mutta. Vilpitön, kimeä-ääninen kiitos ruoasta, saanko nousta pöydän toiseltä puolelta pistää arvomaailman järjestykseen, jota ilman en ehkä edes olisi herännyt aamulla kotoa työmeileihin vastatakseni.

Pojan mummi lähetti onnitteluviestin tänään. Hän kiitti, että uskalsin tulla äidiksi ihanalle Urholle, joka on avoin, rehellinen, iloinen ja oikeudenmukainen. Vastasin, että poika on tehnyt musta paremman ihmisen. Riippuu tietenkin myös vintiöstä tai riiviöstä, mutta itse väitän olevani parempi ihminen kuin ennen pojan syntymää. Yksi isoimmista vaikutuksista lienee etten ole enää hukassa. En ole hukassa, koska tiedän mitä olen ja miksi olen. Olen äiti. Ja se tekee musta vahvan, päättäväisemmän ja oikeudenmukaisemman. Koska mun pitää suojella, kasvattaa ja puolustaa. Poika on järkevä ja kuuntelee, mä olen järkevä ja kuuntelen ja se tekee meistä yksikön. Ja siks kaikki onnistuu. Amerikanmatkoista äitienpäiviin.

gTIE lanseerattiin maaliskuussa 2007. En silloin tiennyt olevani raskaana. Olin odottaessani täynnä tikkamaista virtaa, silminnähtävää lehmämäistä onnellisuutta ja apinanraivoa, jolla puskin merkkiä eteenpäin. Mulla oli missio saada hommat kuosiin ennen pojan syntymää. Aikaa ei mennyt nukkumiseen, bilettämiseen, krapulointiin eikä yleiseen haihatteluun. Syntymän jälkeen missio jatkui, kun tajusin että poika mahdollistaa sen. Se nukkui takahuoneessa riippukeinussa kun palvelin asiakkaita liikkeessä. Nyt tuo ihana rotta on 5-vuotias. Ja se toimii vieläkin ohjaajana. Tietämättään. Oon monta kertaa miettinyt, missä olisin, mitä tekisin, jos sitä ei olis. Olisin ehkä jättänyt gTIEn harrasteen tasolle. Olisin ehkä jatkanut graafisen suunnittelijan hommia. Olisin ehkä tappanut itseni moottoripyörällä, työllä tai viinalla. En tiedä. Ainakin olisin hukassa.

Ilman poikaa ei olisi mitään. Nassikka pudottaa mut päivittäin, pilvenhattaraa maalailemasta maanpinnalle. En tee töitä kun poika on kotona. Mutta kun on kiire, alkaa usein nukkumatin saavuttua toinen duunipäivä. Ja kun on oikein kiire, käytän kaiken ajan hyödyksi, heti kun sen silmä välttää. Ettei poika näe mun tekevän töitä. Ja kun se on siellä suihkussa, avaan nopeasti koneen, katson tilanteen ja lisään todo-listaan, ja sitten se huutaa, että tuu tänne, ja sanoo jos nyt tuut tänne pesen sun selän, ja kun menen ja istahdan lattialle niin että se ylettyy käsillään selkääni, mua alkaa itkettämään ja taas muistan, että mikä täällä on tärkeintä.

Kiitos Urho, on ihanaa olla sun äiti!


1.5.2013

LOS PICTURES

Veniceläinen kissa asui kanssamme jälkimmäisen viikon. Se tuijotti ja maukui rakkautta. Alati. 



Tom Waits – Jockey Full Of Bourbon




Seuraavan Bondin creditiitteihin haluan oman nimeni.




Church West Hollywoodissa. Tuolit ovat hevosen taljoja.



Churchin solmittu kipsipää.




Installaatio kirkossa.




Ruoho on vihreämpää...




A Drinks.




Fordin Harley Davidson -pickup.




Rakkauden hedelmä.




California Über Alles




Venicen santa.




Kotoisampi santa.




Illallista ennen. Thank you Willie.




Punaiset kirjaimet.




Opin tekemään liimaa vehnäjauhosta ja vedestä.
Ramones – Now I Wanna Sniff Some Glue


Mini ja Maxi.




Led Zeppelin – Whole Lotta Love




Mää ja Siru.




Perjantai.




Tää auto ei ole vielä rekisterissä.




Tässä vaiheessa iltaa alkoi tulla kylmä.




Suite 200.




Bunny Suite.




Ramones – Rockaway Beach




Californian Grass. Täytyy sanoa, että losilaiset on hyvinvoivia ihan syystä.




Samuel.
System Of A Down – NOT Lost In Hollywood



Ihana hilavitkutinkauppa La Brealla.




Jätin rikki menneet kengät suutarille ja kävelin sukkasillani San Vincenttiä.  Ei ollu muuta mahdollisuutta.




Tapasin aidon kalifornialaisen surffarin. Willien. Sama jätkä on tehnyt mm. uuden Batmanin lavasteet.




Bronski Beat – Smalltown Boy




Toi tuliaisina luita.




John The Revelator eiku Timothy V. Murphy ja mun Margarita.




Morjes! Kuva on mustavalkoistettu, koska jalat oli viel ihan valkoiset.




Valoi ja varjoi. Odotin illallista ja napsin kuvia.




Ensimmäisen päivän "ohjelma".




Last day.



Oltii paikallisii junttei Utahi laatoil.



Bob. Viereisen pöydän lisko.