OUTSIDE MY LIFE

Kaksi viikkoa sitten.

Lomapäivä. Tasapainoilu pääni sisä- ja ulkopuolella on ihan helvettiä. Balanssi työn ja olemisen rajapinnassa. Luovan alan tekijänä olet yhtä kuin sun työ. Ei niitä voi erottaa. Työ on elämäntapa, ei jotain minkä jätät toimistolle klo 16. Kaikki kulkee mukana. Ainoa millä ajatukset pystyy ravistelemaan pois muutamaksi tunniksi on fyysinen kipu, känni tai seksi.

Otin eilen kolmet päiväunet. Niiden lomassa kävin suihkussa ja kaupassa sekä ajattelin koko päivän jääkaapin yläpuolella olevia suklaita, joulun viimeisiä perkeleitä. Söin ne klo 19.00. Sätin itseäni kontrollin menettämisestä tunnin, kunnes muistin jääkapissa olevan viinin ja join sen häiritsemästä. Kaadoin teatraalisesti suuhuni hienosta lasista kynttilän valossa. Aivan kuin viimeistelläkseni itsekontrollin menettämisen, joka piinaa joka hiton loma, ja joka johtaa lähes joka kerta itsetuhoisuuteen. Näiden konkreettisten suoritusteni lisäksi puhuin työpuhelun Ranskaan, mietin miten lähestyn kolmeakymmentä maailman suosituinta miestenvaateliikettä ja kelasin joululomani ensimmäisenä iltana suunnittelemani malliston yksityiskohtia. Ajatellakseni näitä selälläni sängyssä, en tarvinnut yhteenkään niistä kynää. Ja suklaita syödessäni todella kuvittelin, että olen onnistunut olemaan koko päivän tekemättä töitä.

Ystäväni laittoi eilen viestin, on julkaissut ensimmäisen kirjansa. Ukko kirjoitti miten jännää tää aika on. Kun kirjan menestys, tai menestymättömyys määrittelee luojaansa. Hienoimmillaan luominen on juuri tuota. Kun kaikki mitä sä teet "kietoutuu" sun ympärille ja palat halusta tehdä enemmän, kokonaisvaltaisemmin, isommin. Miten ihmeessä sitä voi pysäyttää. Ei mitenkään. Luovuuden hallitseminen on vaikeinta mitä tiedän. Yksi idea johtaa toiseen niin helposti.

Vaikka vielä vajaa kaks viikkoa sitten haaveilin tyhjistä tunneista, on tosi vaikeeta rauhuttua. On tosi vaikeeta jättää ideoita toteuttamatta ja asioita tekemättä, vaikka ymmärtää että nyt pitää huilata ja pöytää pitää puhdistaa jotta sitä voi taas täyttää, sekoittaa ja luoda uutta.

Aamulla heräsin klo 7 ja maksoin ensi töikseni laskut. Se tuntui saatanan hyvältä, sain arjesta kiinni. Nyt kuuntelen Leonard Cohenia ja teen ensimmäistä kertaa elämässäni hirvipaistia, mutta tajusin juuri juoneeni siihen tarkoitetun viinin.

Lomapäivä. Ajatuskielto. Hirvi. Onko enää parempia syitä lähteä alkoon?

Nyt.

NEVER TOO LATE

Oon miettinyt, että miten aloittaisin uudelleen. Mikä vuorokaudenaika se olisi, kun istuisin tähän alas. Mitä juuri sitä ennen olisi tapahtunut, mitä sellaista josta saisin näin alasistuttavan ja pysäyttävän inspiraation. Näin ison, että se aika jonka kirjoittaminen veisi, tuntuis merkityksettömältä. Että ainoa millä olis merkitystä tällä hetkellä olisi tässä. Tämä hetki nyt, että kirjoitan.

Toiset sanoo että lukisivat enemmän jos vain olis aikaa. Liikkuisivat enemmän, jos vain olis aikaa. Toisilla oma aika menee jopa lasten kanssa vietettävän ajan yli. Mä väitän ettei saamattomuudessa toteuttaa itseä kiinnostavia harrastuksia ole kyse ajasta. Kyse on puhtaasti saamisesta. Sitä arvottaa aikansa niin, miten kokee sen hyödyllisimmäksi tavaksi saada itselleen jotain tyydytystä. Ja kyllä, se tyydytys voi olla äärimmäisen egokeskeistä ja huomionhakuista tyydytystä, mutta se voi olla myös urheilun tuottamaa adrenaliinikärkeä tai vapaaehtoistyön antamaa epäitsekästä antamisenpaloa mikä tyydyttää sut niin täysin, että muuhun ei ole aikaa. Ei vaikka niistä haaveilisi - kuten mä tän blogin herättämisestä.

Katsoin edellisiä kirjoituksiani täällä Backlinessa, siitä on 11 kuukautta. Ja varsinaisista toistuvista postauksista on aikaa melkein 2 vuotta.

Mä oon tehny töitä ja teen töitä. Ja oon äiti. Ja käyn kuntoilemassa. Ja kirjoitan kahta kirjaa - äärimmäisen hitaasti mutta varmasti. Toinen kirjoista käsittelee luovan alan yrittäjyyttä, kansainvälistymisen vaikeuksia ja koko sitä bisnis-bullshit -terminologian käsittävää tapahtumatietoa mistä excel-kammoinen taiteilija voi olla kiinnostunut. Ja toinen kirja kertoo vähän henkilökohtaisemmista vuoristoradoista. Mä mietin julkaistaanko niitä koskaan. Tai jos, niin julkaistaanko ne erikseen vai yhdessä. Jää nähtäväksi. Ketä nyt ei seksillä maustettu kansainvälistymisopus kiinnostaisi. Njaa.

Oon vihannut tietokoneita niin monta vuotta, että aktiivisen blogin lopettaminen lähes kaksi vuotta sitten vei mut fyysisesti loitommas koneesta iltaisin, mutta samaan aikaan se sai mut vihaamaan konetta vielä enemmän. Kirjoittamisen vähentyminen vei viimeisetkin yhteiset lämpimät hetkemme pois.

Sitten äidyin lukemaan vanhoja kirjoituksiani. Puoli vahingossa Googleen kirjoittamani hakusanat ohjasi mut omaan blogiini. Huomasin, että suurin osa sinne kirjoittamistani haaveista ja fantasioista gTIEn suhteen oli toteutuneet. Kirjoittamisen jälkeen olin autopilottina tiedostamattani pyrkinyt niitä kohden ja saatana toteuttanut ne.

Kun sulta kysytään "Mitä kuuluu?", sä vastaat. Mutta mietitkö ikinä tai edes joskus ennen kuin vastaat? Tää kysymys on oikeasti hyvä kysymys ja hyvä yksinkertainen esimerkki. Ja tää samalla se kysymys, jota mun pitäis gTIEn toimeenpanevana voimana esittää itselleni joka päivä. Ja johon vastasin pari vuotta sitten melkein joka päivä. Ja se sai mut ajattelemaan. Ihan joka päivä.

Mä toivon että pääsen tähän taas kiinni. Sen lisäksi että tämä toimii terapiana mulle, uskon kokemuksistani olevan hyötyä myös lukijoille, jotka painivat samankaltaisten vaikeuksien ja voittojen äärellä. Pidetään peukkuja.

Hyvää joulua!