Jenni Ahtiainen on porilainen helsinkiläinen, joka pyörittää omaa merkkiä nimeltä gTIE ja jonka on vaikea olla tekemättä ja sanomatta mitä ajattelee. Backline kertoo omien unelmien toteuttamisesta. Se kannustaa ja vastustaa. Se saa ajattelemaan boksin ulkopuolelta ja pyrkii osoittamaan, että kaikki on mahdollista kun lopettaa haaveilun ja alkaa tekemään.

26.2.2013

SURFACE TENSIONS


Vuonna 2007 soitin Jussi Väänäselle ja onnittelin häntä ja Katja Koukkulaa Eurovision tanssikilpailun voitosta. En tuntenut heitä, nyt tunnen. Siitä se lähti. Olen ollut mukana näiden kahden mahtavan ihmisen tanssiprojekteissa tavalla tai toisella. Puvustushommissa. 

Puvustaminen on mielenkiintoinen homma. Kuten elokuvapuvustamisessa, pitää teatteripuvustamisessa ottaa huomioon teoksen tai kohtauksen luonne. Parhaimmillaan puvustus tukee kohtausta juuri sen kaipaamalla tavalla. Kuten Helsingin Sanomat kirjoitti Koukkulan ja Väänäsen Aftertaste-teoksen kohtauksesta: "Koukkulan läsnäolo oli yhtä pakotonta, ja lisäksi hän muuntui hahmoksi. Soolo oli mustaa huumoria, joka syntyi kilpatanssin konventioista ja avioliittoinstituutiota merkkaavasta raskaasta hääpuvusta". Puvustuksella voidaan myös helposti luoda vaikkapa yllätyksellisiä jännitteitä. Yksinkertaisimpana esimerkkinä vähäpukeisuus. Realistisen, arkea kuvaavan kohtauksen puvustamisessa pitää muistaa säilyttää maltti, mutta näissä "taideprojekteissa", joiksi Jussin ja Katjan teoksia kutsun, pääsee joskus revittelemään enemmänkin. Kaikki riippuu käsikirjoituksesta, aikamatkasta, tarinasta ja tietenkin tanssijoista. Mutta luovaa se on: yleensä haluan ajatella erikoisemmissa projekteissa päästäväni itseni irti, mutta puvustushommissa voin sanoa joka kerta laittavani itseni likoon. Jokainen teos on erilainen. Kaikkia osapuolia miellyttävä lopputulos on monen eri alan ihmisen henkilökohtaisten tavoitteiden, määrätietoisuuden ja kunnianhimoisuuden summa. Kun tekee parhaansa, voi siinä parhaiten onnistua. Kriitikonkin mielestä.

Tanssipuvustuksissa erityishaasteen luo bändi- tai artististailauksiin verrattuna vaatteiden ominaisuudet. Tarkoitan nyt liikkuvuutta. Kun levynkannessa olevan rokkarin nahkatakki voi olla kavennettu jeesusteipillä salaa selkäpuolelta ja naisartistin naaman viimeistelee Photoshop-niminen stailisti, on tanssijoiden puvustuksessa painopiste myös joustavuudessa, mukavuudessa ja vaihtonopeudessa. En voi pakottaa tanssijaa käyttämään tiukkaa kaulakorsettia vaikka haluaisin. Voin vain suunnitella ja toteuttaa ideoita, jotka menee käytettävyydeltään läpi. Kuten oman merkkini sovitustilanteessa sanon lähes aina asiakkaalle, että jos malli tuntuu yhtään epämiellyttävältä tai ahdistavalta, otetaan se heti pois. Tai jos jalkaterät kääntyy yhtään sisäänpäin peiliin katsoessa, ei kannata ostaa. Tärkeintä on mukavuus. Kun se ei tunnu, se tuntuu hyvältä. Kun se ei tunnu hyvältä, pitää sitä nyppiä vatsan kohdalta paikoilleen, korjailla, miettiä. Pitää tuntea olevansa omissaan, ei lainahöyhenissä. Mulla on tapana laulaa aina samat kengät jalassa.

Kaksin käsin
Vuonna 2010 valmistunut ja muun muassa Aleksanterin teatterissa esitetty Kaksin käsin oli isompi projekti, jossa sain vapaammat kädet jopa minimalistisen lavarekvisiitan luomiseen. Helsingin sanomat kirjoitti: "Kilpatanssijoina kansalle tutuksi tulleiden Jussi Väänäsen ja Katja Koukkulan uutuusteos Kaksin käsin on juuri tällainen: valoja, pukuja ja lavastuksia myöten vangitsevan näyttävä. Vaikka koreografiparin tausta onkin glitterin, glamourin ja tekorusketuksen maailmassa, ei niistä ole tässä teoksessa tietoakaan. Tämä tuotos ei ole millään muotoa feikki, vaan vahvan tosi." Silloisesta harjoittelijastani Jenny Selroosista oli suuri apu pukujen toteuttamisessa. Aiemmin gTIEn nurkissa ahkeroinut Pia Lasonen oli myös mukana helppaamassa. Pia toimii nykyään Tyra Thermanin avustajana, on käsittääkseni aika monessakin kanssasiskoni projektissa mukana. Tyra suunnittelee glamorööseja naisten alusvaatteita. Ja on ihana.

Kaksin käsin #1
Kaksin käsin #2
Kaksin käsin #3
Kaksin käsin #4
Kaksin käsin #5







Aftertaste

Aftertaste on Koukkulan ja Väänäsen viime vuonna valmistunut teos. Se  kertoo rakkaudesta ja sen monimuotoisuudesta. Helsingin Sanomien tanssikriitikko Marja Hannula arvioi Aftertasten näin: Kilpatanssimaailman syke, sen spottivalot ja nopeat pukuvaihdokset rakensivat dramaturgiaa. Visuaalinen ilme vaikutti aluksi niin ilmeiseltä ja nykytanssinäyttämölle vieraalta, että alkoi pelätä liikkeen hukkumista. Turha pelko. Näyttämölle rakentui aavemainen tunnelma, jossa nämä kaksi hukassa olevaa ihmistä etsi uusia rytmejä ja reittejä."

Aftertaste #1
Aftertaste #2
Aftertaste #3
Aftertaste #4
Aftertaste #5





Surface Tension

Ja nyt Katja ja Jussi tekevät Surface Tension -tanssielokuvaa. Siinä tutkitaan tanssijan ja eri materiaalien  rajapintaa. Betonilattia, pöly, jää, höyry, vesi, toisen iho. Teos kuvataan kolmena eri vuodenaikana, joista talvikuvaus tehtiin viime perjantaina. Jäällä. Paljaan ihon höyrytessä. Seuraava kuvaus on likaisessa tehdashallissa ja viimeinen illuusiomaisesti veden päällä. Nykyharmonikan virtuoosi Kimmo Pohjonen viimeistelee teokselle musiikin. Ja mun duuni on auttaa puvustamisessa.

Surface tension #1
Surface tension #2
Surface tension #3

Skin
Toteutin vuosi sitten itse oman taidehänksätysprojektin nimellä Skin, jossa tutkin eri materiaalien suhdetta ihoon. Kuvattiin valokuvaaja/sydänystävä/porilainen Mikko Rasilan kanssa lähikuvia ihosta, yhtään sitä kaunistelematta. Kuvista löytyy tatuointia ja sian nahkaa, ihokarvoja ja hopeaa, arpia ja terästä, muotoja ja lampaan nahkaa, kahdeksan upeata valokuvaa, joista yhden tiputin loppumetreillä pois. Näyttely järjestettiin Berliinissä viime kesänä Helsinki FRESH -kollektiivin toimesta.
Skin #1
Skin #2
Skin #3
Skin #4
Skin #5
Skin #6
Skin #7

Seuraava oma taidenäyttelyhänksätykseni tutkii jälleen pintoja. Tällä kertaa vain nahkaa. Mutta se on oma lukunsa se. Pari-kolme kuukautta keskityn vielä Jussin ja Katjan ja muutaman muun ihmisen vaatteisiin. Sen jälkeen voi itse kukin alkaa tiputtelemaan niitä kanssani pois, kesän tieltä.




TIME AFTER TIME

Vuosi alkoi isoilla kierroksilla. Kuin sulava jäätelö, alkoi hyvä flow muutama kuukausi aiemmin. Sen tuloksena syntyi mm. My name is Kenneth. What's your problem? -mallisto, hienoa näkyvyyttä Linnan juhlissa, Golden Globes -askel ja niiden seuraksena muutama mittatilaustyö Oscareihin ja pari ihan muuten vaan -mallia tähtitaivaan alle. Kenneth-mallisto on ottanut hyvin tuulta alleen, sitä saa ostaa Sokokselta ja Stockmannilta. Linnan juhlien alla täysin persetuntumaisella facebook-viestillä lähestymäni Timo Vuorensola lämmittää ja ihmetyttää mua ajatuksineen, ideoineen ja lähipiireineen alati: miten on mahdollista ettei me olla tämän kokoisessa kaupungissa tavattu aiemmin. Myös Laura Birnin korut aukaisivat jonkun lukon päästäni ja pääkorumalleja on tullut muutama tehtyä ja muutama asiakas niitä tälläkin hetkellä odottaa. Etsin viime yön oscareita aamulla, kunnes oli pakko jatkaa sorvin ääressä. Löysin kuvia muista kuin Orcareihin tilanneista asiakkaista ja aion sopivan hetken ääressä nostaa nämä naiset jalustalle. Omar Sy sai rannejuttunsa ja on tässä kaksi superjuttuakin tehty, mutta en vaan yksinkertaisesti voi kertoa kenelle ennen kuin näen kuvia. Lukijana on varmasti hiton turhauttavaa lukea tähtitilauksista ilman nimeä. Käteni ovat sidotut, kunnes se joku menee ja todella laittaa vermeet ylleen. Ja kun toinen tulee kulman takaa ja ottaa sen kuvan. Jonka mä sit löydän täältä jumalan selän takaa lähettääkseni sen eteenpäin. Mutta sen kerron, että omien asiakaspalautteideni lisäksi nämä kaksi "taitelijaa" antavat potkua lisää: toinen heistä vietti jouluaaton Pirate-mallini kaulassaan. Nämä jätkät ovat jo historian kirjoissa. Toinen paremmassa, toinen vähän huonommassa kunnossa.

Koitan keskittyä nykyhetkeen. Koitan olla läsnä ideoissa ja suunnitelmissa, jotka ovat vallanneet kalenterini eri merkityksiä kertovien värikynien muodossa. Vaikeaa on, koska käteni toimivat putkiaivoilla eikä luovaa kautta voi pidätellä. Kalenterin järjestelmällisyydessä tulisi pysyä, mutta kun Luka tulee, menettävät väritkin merkityksensä. Osaan vain tuijottaa eteeni ja näyttää eleettömältä. Möllöttää koivulattian oksankohtia työpöydän vasemmalta puolelta tai hinkata hitaasti Boothillin tuopin reunaa etusormella kuin matemaattista kaavaa miettien.


Tein pari vuotta sitten to do -päätöksen: kun tulee hyvä idea, tartun siihen kiinni. Hoidan tai aikataulutan sen kalenteriin. Heti. Yhteistyökuvioita tulee paljon tällä hetkellä, mutta harvemmin muiden ehdotuksista innostuu ihan niin paljon kuin omista ideoista. Toki on niin käynyt: joku ehdotus saattaa tappaa kalenterista kokonaisen viikon. Paljon projekteja on jäänyt toteuttamatta, moni niistä vaikuttaa kärsineen ajan kanssa luonnollisen kuoleman, mutta on moni niistä toteutunutkin. Uskon, ettei ne luonnolliset kuolematkaan lopullisia ole. Kaikesta jää jotain henkiin, jälki, joka tulee jossain toisessa muodossa ulos.

Tein tänään rannekellon. Kaikki merkit ovat pitkän aikaa viitanneet siihen, että kello on tehtävä. Henkisistä ja fyysisistä syistä. Ensin oli pari asiakastyötä, erilaisia muotoja, rannekkeita, miehiä ja naisia. Sitten tuli tehdastapaaminen Perkkossa, Matexin emoyhtiössä. Perkko tekee Leijona-kelloa, vanhaa suomalaista merkkikelloa. Jo vuoden päivät sitten kirjoitin Matexille haluavani tehdä Leijona-kellon kanssa jotain. Idea henkistyi viime viikolla. Soitin Perkkolle ja sain haluamani kellotaulun. Ja eilen se ruumiillistui. Leijonamieli-kello. Se näyttää mun kellolta, se kuulostaa mun kellolta ja se tuntuu mun kellolta. Se on mun kello. Se sopii siihen mitä olen, mitä teen ja kuinka teen. Se on metallia ja nahkaa ja sen avulla pysyn paremmin kalenterissani sisällä ja Boothillistä ulkona.




Kun kalenteri on täytetty Porin kaupungin matkailuyhtiö Maisan asiakkaille, Radio Rockin kuuntelijoille ja Leijonamielen kantajille suunniteltavilla tuoteideoilla, tarvitaan takasivuiltakin tyhjiä papereita. Kun miesten häämallisto tulee ulos maaliskuun lopussa, naistenmallisto on lähdössä tällä viikolla Urban Storyyn ja huhti-toukokuussa sen isosiskomallistolla valloitetaan Mr. Murphy ja se Losissa sijaitseva luksusliike, täytyy aikataulujen lisäksi pysyä stailina ja kauniina. Ja kun vielä tuohon lisätään oma nahasta revitty, poltettu, tatuoitu, ruostutettu, hapotettu ja ammuttu taidenäyttely, kahden eri metallibändin kuvaukset, kolmena eri vuodenaikana kuvattava tanssielokuva ja Music Awards, alkaa kellolle olla tarvetta. Onneksi taannun toistuvasti 5-vuotiaan tasolle pojan kanssa, joka ei tiedä mitä tai mikä kello on.

Paljon on työtä tehty ja paljon on tehtävänä. Mutta flow jatkuu, eikä edes vielä valu sormille. Mitä tulevaisuuden suunnitelmiin tulee, olen oppinut tilaamaan. Sen saa, mitä tilaa ei ole paskapuhetta. Tulevaisuutta voi analysoida heikkojen signaalien perusteella. Kuuntelemalla itseään ja ottamalla vastaan signaaleita jotka saa ripsen sisällä värähtämään, heittää oikean vaihteen päälle. Mä mietin usein ihmisiä ja asioita, jotka tuntuu hyvältä sydämessä. Ja mietin mitä me voitais tehdä yhdessä. Ja sanon sen. Ääneen itsekseni, virallisesti assarille, tua noi ni joo, vaikka tää kuulostaakin hipiltä. Ja yhtäkkiä huomaan että joku niistä asioista on kehittynyt isommaksi tai on jo melkein itsestäänselvyys, jonka toteutuminen on vain ajan kysymys. Kun uskoo että asiat luistaa, ne alkaa luiskahtelemaan oikeaan suuntaan. Heikkoja signaaleita tulee tällä hetkellä musan lisäksi elokuvamaailman suunnasta. Iso osa projekteista, henkilökohtaisistakin, antaa koordinaateiksi Amerikan yhdysvaltojen - kuin myös Suomen tasavallan - länsirannikon. Molempien rannikkojen valloituksen lisäksi haluan tuoda lisää hulluutta Porispereen, nostaa painoni verran rautaa ja ison kylkitatuoinnin. Ja päästä siihen samaan historian kirjaan niiden jätkien kanssa.

19.2.2013

LAPSELLISTA

En tykkää leikkiä pikkuautoilla. Kun poika vielä jaksoi autoleikkeihin pyytää, koitin perustella kieltäytymistä sillä, että olen tyttö. Ja sillä, että mua kiinnostaa vähän isommat autot. Oon toki miettinyt, pitäisikö leikkiä. Tekeekö niillä pirun pikkuautoilla leikkiminen musta paremman äidin. Ei tee. Jos leikin vasten tahtoani, vintiö huomaa sen. Sen sijaan, että poika ajattelisi mun olevan maailman huonoin pikkuautoillaleikkijä, haluan, että se ajattelee mun olevan maailman paras askartelijapaskartelija. Ja haluan, että se tietää mun kertovan mistä tykkään ja mistä en. Se hyötyy enemmän äidistä, joka sanoo mielipiteensä. Oppii paremmin itse miettimään mikä ero on sillä mistä kuuluu tykätä ja mistä oikeasti tykkää. Meillä on ongelmia teini-iässä. Tiedän.




Me tehdään nappulan kanssa juttuja, joista molemmat tykkää. Mun mielestäni on oikeudenmukaista, että vanhempikin nauttii yhdessätekemisestä. Pitää vain löytää yhteinen kieli. Meillä yhteisymmärrys on löytynyt musiikista, piirtämisestä ja käsitöistä. Musiikkia soitetaan vuorotellen biisi kerrallaan, värikynät on yhteiset ja poika osaa käyttää saksia hyvin. On mahtavaa, miten se availee musiikkiin liittyviä käsityksiään, jotka ovat selkeitä johtopäätelmiä aiemmin käydyistä keskusteluista... tiäksää äiti mitä punkkarit pelkää? Ei mitää. Tai miten se ensin häpesi ihmisenpiirustustaitojaan, kunnes sain perusteltua relististisen ihmishahmon tavoittelun tylsäksi. Että pään, vartalon ja neljä raajaa oppii kyllä jokainen lapsi lopulta piirtämään. Ja nyt jätkä piirtää häpeilemättä upeita mielikuvitusolentoja, joilla voi olla 3 tissiä, ne voi ruiskuttaa räkää jalastaan ja yhtäkkiä joku sai kalterit. Samoin kävi musaharrastuksen kanssa: Joka jätkä soittaa kitaraa tai rumpuja, mutta susta voi tulla maailman paras kanteleensoittaja ja ihmiset lentää amerikoista asti kuuntelemaan ku sää soitat, sanoin. Ja poika soittaa. Poika soittaa edelleen kannelta. Ihmishahmojakin alkaa jo hahmottua paperille.



Me tehdään käsitöitä. Väännettiin sunnuntaina lumihiutaleita. Paperista. Ja nahasta. Mietittiin nahkaisen paperilennokin valmistamista, mutta tehtiin se kuitenkin paperista. Sääli, nahka olisi kestänyt paremmin laskeutumista seuranneen pakettiauton yliajon. Tässä hiutaleiden lisäksi muutama mielikuvituseläin.



On hienoa seurata miten oma innostus ja kiinnostus näkyy jälkikasvussa. Hyvässä ja pahassa. Varmasti kannel lentää jossain vaiheessa seinään ja poika pistää silmäneulalla mieluiten mua, mutta mitä tässä voi vanhempana muuta tehdä kuin jakaa sen jännän, hienon ja kiinnostavan mitä on itselle annettu. Kyllä se näkyy kun se kiinnostuu larppaamisesta, haluaa kemistin vehkeet tai ilmoittaa saavansa päänsärkyä Deep Purplesta. Näillä mennään.











Materiaaleina ollaan näissä käytetty nahkapaloja, jotka on jääneet kaavoista yli. Mukana valmiiksiommeltuja kokeilupaloja "testilaatikosta". Jos haluat kysyä mitä tahansa miten mikäkin on tehty tai vaikka vain että miksi, kysy pois!







15.2.2013

G-VOIMAT

Tehtiin Merin kanssa jouluruuhkaa pois alta. Höpistiin, mietittiin, oltiin hiljaa, soitettiin musiikkia ja juteltiin todennäköisesti jostain elämänhallintaan ja sielunelämään liittyvästä - eli puhuttiin ruoasta ja miehistä. Meri kertoi jostain jätkästä, räppäristä. Että oonko kuullu. Kuulemma suomalainen. Ja kuulemma hyvä. "Njaa, no, laita soimaan", sanoin.

Ennen kun laitat alta kappaleen soimaan, suosittelen vähintään korvakuulokkeita. Tätä biisiä ei kannata raiskata huonoilla vehkeillä. Bassot, kaiut, koko äänimaailman herkkyys on tämä biisi. Joten: jos sulla ei ole tarpeeksi hyviä vehkeitä just nyt, unohda koko juttu. Kuuntele se huomenna. Mä kuuntelin sitä viikon.


Harvoin mutta joskus käy niin, että joutuu luuppiin. Ei pääse pois. Radioiden soittolistoissa ärsyttävintä on soittolistat. Samat biisit joka päivä. Omaan soittolistaani kuului yksi biisi. Minuutista tuntiin. Päivästä yöhön. Räppiä. Viikossa on seitsemän päivää ja tämä piissi kestää 3:57. Se on paljon räppiä.

Tiedän miksi soitin Graciakselle ja pyysin lounaalle. Tykkäsin ja olin lievästi vaikuttunut sen biisistä. Meri teki salaattia, G-mies tuli, kyselin kuka se on, yleisesti rap-skenestä, sen esiintymisestä, tykkääkö se siitä, vaatteista, mikä on kova juttu, mikä ei. Ja sit se lähti. Ja lopputuloksena päässäni alkoi muhimaan räp-aiheiset vermeet. Vaikka lahkeeni eivät ole räpin mukana leventyneet, on tajuntani laajentunut. Innostun biisistä vieläkin. Losissa soitin kipaleen yhdelle hihatonta paitaa ja löysiä housuja käyttävälle, isolle, mustalle, upealle patsaalle, koska olin varma että kaikki sen näköiset siellä tekee - tai ainakin kuuntelee räppiä. Olin oikeassa. Mies ei ollut räppäri, vaan räppiä kuunteleva rugby-pelaaja, joka soitti sen kolme kertaa ja tykkäsi siitä. Ja vähän mustakin.

Mietin tänään mitä kaikkea olen tehnyt ja minkä tahdissa ja muistanko fiiliksen. Olinko hyvällä tuulella, keskityinkö, sujuiko asiat, ärsyttikö mikään missään vaiheessa. Päivä alkoi Black Stone Cherryn biisillä, jota kuunnellessa alkoi olla selvää, että salille on päästävä. Salilla kuuntelin uutukaista Syke-nimistä Spotify-soittolistaa, joka on mitä lupaa. Hymyilin. Nostojen välissä. Mutta varsinkin kotimatkalla kun kuuntelin ystäväni berliiniluuppia, Ellie Gouldingin Lights-biisiä. Päivän kuuntelin radion asiaohjelmia rock-musiikista ja musiikilla. Pojan kanssa keksittiin autossa koreografia Knife Partyn Rage Valley -sekoiluun ja kun sammutin auton kysyin siltä "mikä bändi". "Metallica". Mun poika!

Musiikki on taikavoima. Se saa tekemään asioita ja asioita tekemättömiksi. Se saa hyvälle ja huonolle muudille. Sillä siirretään vielä vuoria, trust me!

10.2.2013

LOVE & DISORDER

Vaikka kaikki ei mennyt Berliinissä suunnitelmien mukaan, sain paljon ajateltavaa. Materiaalia. Enkä varmasti ole tytöistä ainoa. Tällä kertaa ei reissu toteuttanut alkuperäistä matkasuunnitelmaa malliston muodossa. Ei se mitään. Muita ammatillisia tavoitteita täyttyi kyllä. Tammikuussa alkanut hyvä ammatillinen flow jatkuu. Tuntuu tuurilta, että on vuosi 13. Berliinissä järjestetyt elokuvajuhlat liittyvät aiheeseen. Miten, kerron siitä myöhemmin. 

Kun hyppää vahingossa väärään ratikkaan, astuu vahingossa koirankakan päälle tai ottaa tietoisen harha-askeleen ja vaan pistelee menemään, voi tie johtaa seikkailuihin joita ei osaa odottaa. Yllätyksellisyys on mahtavaa, kun sen osaa nähdä niin. Toisille laki ja järjestys, suunnitelmissa ja aikatauluissa pysyminen on elämäntapa. Mä en kuulu siihen joukkoon. Epäonni voi myös olla onni, onni onnettomuudessa. Tai siihen voi suhtautua huumorilla. Vaikka haiseva koirankakka kengänpohjassa on haiseva koirankakka kengänpohjassa, käynnistää se myös kakanpuhdistusoperaation, mikä viihdyttää muita ihmisiä kadulla ja naurattaa jutun muodossa kaikkia paikalla olleita myöhemmin. Mä tulin ryöstetyksi. Rahat lähti käsilaukusta kuin ilmainen viina bileissä. Pörssi löytyi tyhjänä myöhemmin, mutta illan aikana tapahtui niin hienoja muita asioita, että muutaman kympin sijoittaminen jonkun nilkin taskuun tuntuu kohtuulliselta. 

Tää kaupunki on sekoitus täydellisyyttä ja epätäydellisyyttä. Yhteenkuuluvia ja -kuulumattomia asioita. Kun elää viiden naisen kanssa viisi päivää, alkaa päästää ja päästä iholle. Jokaisella on oma pinttynyt tapansa elää. Yksi tiskaa, siivoaa ja järjestää pyytämättä, toinen jättää leivän ja tuorejuuston pöydälle, kolmannella on niin paljon rakkautta että rapsuttelee alati muita, neljännellä ei lopu virta missään vaihessa vuorokautta ja viidennellä on vain suuri suu. Oon pitänyt itseäni yksinäisenä sutena, joka tekee ryhmätyötkin yksin. Oon aina vaatinut tilaa ympärille, käynyt keskenäni hengittelemässä puistoissa, ollut omissa ajatuksissa. Täälläkin mulla on oma huone, muut jakavat huoneet keskenään. Tosin ilmoitin etukäteen että poltan pari paperossia huoneen ikkunasta. Kukaan ei enää pidä tupakansavusta, se onkin suhteellisen helppo tapa merkata reviiri.

Oli mahtava reissu. Ja taas on kiva lähteä kotiin. Friedrichshainin rata-alueella sijaitseva salakapakka, jossa ollaan monesti istuttu, juoruttu, nuokuttu ja kaupungin tuulia haisteltu, on muuttunut. Kaikki muuttuu. Paitsi yksi asia. Haluan tänne taas takaisin.

Salakapakan pöytä. Muistin sen pinnasta etten ole maalannut pitkään aikaan.
Tykkään roiskeista ja valumista.

Löysin kuvan puhelimestani. Se on ottamani. Ja se on onnistunut vahinkolaukaus.
Sen nimi on Berliini iholla.


Haave Berliinissä asumisesta elää. Voisin hyvin olla yksi noista summereista. 

Käytiin korealaisessa. Epätoivoisen huonona kokkina onnistuin tilaamaan ainoan
ruoka-annoksen, jossa lihat paistettiin ja annokset valmistettiin itse.

Stellan ottama kuva. Hieno rajapinta tulomatkalta, sivusuunnasta.

Katutaiteeseen liittyvä mielenkiintoinen juttu Porista pikku-Berliininä.
http://yle.fi/uutiset/pori_korjaa_helsingin_nollatoleranssin_hedelmat/6091793



8.2.2013

ADULT COMMITMENT

Unohtakaa kaikki mitä kirjoitin Berliinistä. Mikään ei mene kuten suunnittelin. Malliston piirtäminen on mahdotonta. Häämallisto on pyörinyt päässä kuukausia, mutta mallien uloshieromiselle varatusta ajasta olen käyttänyt enemmän aikaa ja energiaa piirtämisen aloittamisen ajattelemiseen kuin itse piirtämiseen. Pää on muualla. Turhauttavaa.

Sain tämän onnenkeksistä. Vaikutus alkaa kai pari päivää myöhemmin.
Piirustuslehtiö on kulkenut toiveikkaana käsilaukussa kolme päivää. Aamulla ilmoitin tytöille, etten uskalla lähteä ulos. Kolme päivää ovat olleet pelkkiä harha-askeleita. Kun avaan tietokoneen olen heti facessa tai tubessa. Löysin muuten helvetin hyvän videon, jossa oli kymmenen parhainta bassoriffiä. Mutta jos ehkä kuitenkin mahdollisesti saan malliston paperille, huomaan tarvitsevani sen tekemiseen ihme asioita. Tarviin teippiä. Tarviin kangasta. Tarviin koneen ja kangassakset. Ja mattopuukon. Mitä oikeasti tarvitsen, on drinkki.

Piirtäminen tuntuu yliarvostetulta. Tällä hetkellä ei ole minkäälaista mahdollisuutta saada kuvia aikaan piirtämällä. Toki on loogista, että kankaat, sakset, kone ja nuppinaulat olis tässä samalla pöydällä kynän ja kumin kanssa. Mutta kyse on nyt samasta asiasta kuin mistä onni on tehty. Elän illuusiossa, jossa matalampi ja nopeampi auto, tuhannet yksiköt pankkitilillä, uusi prätkä - tänään vähintään teippi ja mattopuukko - tekee onnelliseksi. Kunpa olis isommat rinnat, olisin täydellinen. Tällaiset selitykset siirtää ongelmia, ei poista niitä.  Nyt on kyse siitä, ettei pää käynnisty. Vaikeeta on.

Istun kämpillä. Seuranani tietokone, lehmän muotoinen kahvimuki, kuoharilasi ja Stella, toimelias kollegani, joka "tekee töitä" viereisessä huoneessa lähes ilkosillaan ja joka täyttää lasini joka kerta liihottaessaan ohitseni. Istuin vielä hetki sitten kuulokkeet korvissa kuunnellen piiskaavaa musiikkia. Sitten Iron Maidenin Trooper loppui ja kuulin taustalta tutun biisin. Dingon Sinä ja Minä. Laskin kuulokkeet pöydälle ja kävin puhtaasta yhteenkuuluvuudentunteesta kaatamassa Stellalle lasillisen. Nainen mainitsi kuin sivuhuomautuksena, "on muuten järjettömiä keskittymisongelmia". Kippis!

Täällä me ollaan. Luovan alan tekijät. Alan hommissa. Berliinissä. Kun homma alkaa kuulostamaan piehtaroinnilta ja näyttämään piehtaroinnilta, ei kannata antaa sen hämätä. Silloin se ei vain vaikuta piehtaroinnilta vaan se on piehtarointia. Silloin kannattaa luovuttaa. Avata se viimeinen prosecco ja alkaa nauttimaan viikonlopusta.

Tämä on Backline. Kello on 17.00. Virka-aika on täynnä. Hyvää viikonloppua. Auf Wiedersehen.

SAVUTUNNELI





























6.2.2013

MUSTELÄISKÄT



Paluu arkeen. Viisi päivää. Ensimmäisenä mietin miten saan koneen kiinni. Toisena päivänä laitoin koneen kiinni. Kolmantena kävin itseltäni salaa palaverissa ja tein radiohaastiksen. Neljäntenä pistin tanssikengät jalkaan ja viidentenä päivänä mietin olenko hyvä vai paha ihminen. Loman lyhyydestä huolimatta olohuoneen takka alkoi vihdoin antamaan muotoja. Ja kotimatkalla löysin pilvistä varaanin ja virtahevon pojan kanssa. Paperi alkoi olla tyhjä.

Tulin eilen Berliiniin. Luova työskenteleminen Helsingissä on vaikeaa. Kuin iltajumppa olohuoneen matolla. Tarvitsen projektille - kuten uuden malliston luomiselle tai treenaamiselle - puitteet. Aikataulun. Tilan. Raamit. Tyhjän paperin. Mentaalisesti tyhjän paperin. Täällä keskityn kuuntelemaan itseäni. Olennaiseen. Yhteen tyhjään paperiin. Kysyin tuttavaltani, joka tekee elokuvia työkseen, miten hän kiteyttää mistä on kiinnostunut. "Elämästä, rakkaudesta, ihmisistä". Niin juuri. Ja siksi mies tekee elämänmakuisia elokuvia. Elämästä, rakkaudesta ja ihmisistä.

Rakastan aitoutta sen kaikessa muodossa. Yksinkertaisina ilonpurskahduksina, itkukohtauksina, sukanreikinä, homeenhajuna, jatkojohtoina vaikka ne on vtn rumia, odottamattomina arrogantteina kommentteina, ilmaisina bussikyyteinä, surullisina vastaantulijoina, kysymyksinä, vastauksina. Olen Berliinissä ja tykkään tästä kaupungista niin, että olo on kotoisan onnellinen. Ja ehkä juuri kotoisuus on saattanut mut välitilaan. Mun on ajettava tää paikkaan sidottu tunnepuolen fiilistely ulos, ennen kuin pääsen kunnolla täällä olemisen tarkoitukseen, ytimeen, ääreen. Paperille.

Kun kiireessä miettii omaa elämäänsä, vaikuttaa se harmillisen usein henkilökohtaiselta ja ammatilliselta sekasorrolta. Ja jos rauhassa miettii omaa elämäänsä, alkaa todennäköisesti downshiftaamaanmid life-kreiseilemään tai up greidaamaan jolloin vaihdetaan duunia, miestä, amerikanrautaa tai amerikanrauta kasvimaaksi. Mutta kun katsoo kaverin elämää vaikuttaa suuret linjat hyvinkin selviltä. On helpompaa korjata rikki oleva ystävä. On helpompaa neuvoa toista, kuin katsoa peiliin ja järjestää oma elämä elettävään kuntoon.

Kaikilla on elämäntilanteita, joissa ei halua olla yksin omien ajatusten kanssa. Mulla on täällä neljä kaveria mukana. Nämä neljä tuntee mut. Ja kun mulla on sekasorto tai fiilistelyn tarve sisällä, voin kysyä mitä tehdä. Tai vain fiilistellä. On todellakin helppoa saada neuvoja, vastauksia vaikeisiinkin asioihin. Mutta on käsittämättömän vaikeata sisäistää ne. Miten monta henkilökohtaista ongelmaa olisikaan ratkaistu lyhyemmässä ajassa, jos olisin vain kuunnellut. Ystävääni, opettajaani, lääkäriäni, terapeuttiani, äitiäni. Syyt - miksi joku pettää, on huolimaton työssään, syö nikotiinipurkkaa ja polttaa tupakkaa samaan aikaan - eivät ole monimutkaisia. Ne on hyvin yksinkertaisia, ymmärrettäviä ja inhimillisiä. Mutta kun elää väkivaltaisessa parisuhteessa, on tyytymätön duuniinsa tai pelkää kuolevansa, on vaikea nähdä, mitä pitäisi tehdä. Puhumattakaan siitä että todella tekisi sen. Ystäväni Kaija sanoi sen hienosti, ettei ihmiset ole kovin monimutkaisia, eikä ihmiset käyttäydy monimutkaisesti. Oma pää tekee ongelmista - ja ihmisistä - monimutkaisempia kuin ne ovatkaan.


Aitous, suoraanpuhuminen, rehellisesti vastaaminen, se että kertoo mihin uskoo tai kysyy mitä haluaa tietää tekee elämisestä helpompaa. Mutta kuuntelemalla ja uskomalla tyyppiä joka susta välittää, voi tehdä elämisestä, elämästä vielä helpompaa. Modifioin kuntosaliohjelmaa maalaisjärjellä yhä kuvitellen saavuttavani samat tulokset, selittelen ystävän vittumaisen käyttäytymisen syitä täysin aiheettomilla motiiveilla. Ei mikään muutu paremmaksi romantisoimalla tai selityksillä. Läiskä paperissa on läiskä paperissa. Se ei väisty. Se ei häivy mihinkään, eikä todellakaan muuta muotoaan. Pitää päästä oman pään ulkopuolelle ja nähdä se läiskä. Ja muiden ihmisten avulla se on täysin mahdollista.

Oon miettinyt voiko ihminen muuttua. Voinko mä muuttua. Muuttaa toimintatapojani itselleni sopivammiksi. Perusluonteen ääripiirteitä, kuten hajamielisyyttä tai puhdasta hölmöyttä tuskin pystyy päivässä muuttamaan, mutta pystyy aika hiton helposti ottamaan itsensä ja ongelmansa vakavammin. Ja miettimään, voisiko sitä oikeasti olla esimerkiksi kärsivällisempi ja epäitsekkäämpi. Voi. Kysy vaikka kavereiltas. Ne tietää miten sen vois tehdä. Hyvin harva meistä tekee mitä haluaa. Vielä harvempi toteuttaa mistä haaveilee. Kaikki meistä silti osaa puhua; ne oman elämän suuret linjat saa ihan vierestä, jos vain haluaa.

On ihanaa olla täällä. Yhdessä.




Surkuhupaisana ja irrelevanttina loppukaneettina mielikuva, joka on naurattanut mua viimeisen vuorokauden: Kaverin lentokala kuoli hypättyään akvaariosta. Minkä sitä ihminenkään perusluonteelleen voi. Nyt siis annan Berliinin täyttää paperin. Liköörillä ja rakkaudella.