REHELLISYYS

Mikään, ei mikään ole niin kova juttu kuin rehellisyys.

Totuus perkele.

Tästä aiheesta on aivan stnan vaikeaa kirjoittaa ilman kirosanoja, kun ottaa päähän jo valmiiksi ettei yksikään lukija, joka ei ole koskaan kusettanut tule ymmärtämään lukemiensa sanojen väkevyyttä. Rehellisyyden merkityksen tajuaminen on yhtä vaikeaa kuin savuttoman keuhkosyövättömät ohjeet lopettamiseen.

Jokainen pystyy kusettamaan. Jokainen pystyy vastaamaan puolihuolimattomasti mulle kuuluu hyvää. Jokainen pystyy luomaan ihmeellisiä kafkamaisia käänteitä ja sivujuonteita ettei vain loukkaisi toista. Jokainen voi olla hiljaa. Jokainen voi sulkea oven. Jokainen. Mutta kuinka moni katsoo silmiin, tai edes kysyjää sameasti kohti ja puhuu totta. Siis oikeasti totta. Mä tiedän, etten ole ainoa. Ystäväni Elina kertoo mulle onko mulla liian läskit kädet vai ei. Ja että olenko huomioinut naisen muuttunutta elämäntilannetta. Me ollaan Ellun kanssa silti harvinaisia. Hyvässä ja pahassa. Mulla meni monta vuotta kusettaessa. Monta valkoista valhetta, joita ilman en olisi mää.

Annukan kammatessa niskavillojani selväksi tajusin olevani ihmisenä hyvin epäselvä, vaikeasti luettavissa. Mutta hitto kun kaveri kysyy mielipidettä, kerron sen. Toistan edellisen: tarkoitan, että mä vittu kerron sen mielipiteeni. Oman mielipiteeni. Kun kaveri pyytää kuuntelemaan sydänääniä, kuuntelen - mussuttaen toisinaan puhelimessa salaa ruokaa samaan aikaan - mutta kerron sen. Kun kaveri kysyy onko lihonnut tai että näytänkö näissä halvalta houralta, annan tulla. Ja kaveri kuulee totuuden. Toisinaan oksennan asian niskaan täysin odottamatta, kuten asiakkaille. Ja siinäkin vissi totuus ei ole se mitä pääsee suusta, vaan että sen jälkeen se pertti ja parhaimmillaan myös pertin vaimo luottaa muhun. Kerron mikä sopii ja mikä ei. Saatan luonnollisesti jättää myymättä kokonaan jos malli ei mielestäni sovi.

Uudet ihmissuhteet on haaste, varmasti myös uusille tuttavuuksille. Puolituntematon saattaa nopeastikin vetäytyä keskustelusta, mikä on henkilökohtainen tappio jos se puolituntematon jollain tasolla kiehtoo. Kyse on huumorintajusta. Täysin merkityksetöntä on se, mikä mua henkilökohtaisesti naurattaa, mutta avaan vähän. Mä käsitän huumorintajun niin, että terve kollektiivinen röhönauru tarvitsee vähintään kaksi ihmistä, joilla on sama huumorintaju. Yes? Ja oon huomannut, että mua naurattaa vitsit, jotka ovat lähes totta mutta niissä on jokin pieni koukku, kuten sarkasmi; huumorin kohde on esimerkiksi lyhyt henkilö jolla ei omien sanojensa mukaan ole pituus- vaan lyhyysongelma. En kestä yhtään pintaa. Sitä pintaa, jolloin pitäisi nauraa, mutta ei vaan naurata. Sitä pintaa, kun ei ole edes mitään sanottavaa. Kuka kestää?  Uskon, että huumorintaju erottaa myös epärehelliset rehellisistä, kusettajat ja ei-kusettajista.  Mitä lähemmäs pieruhuumoritasolla mennään ihmisen peruselementtejä, myös yksilötasolla, sitä enemmän naurattaa.

En ole periaatteesta vastaan tai eri mieltä, oon vaan niin kyllästynyt paskanjauhamiseen. Se ei omasta pespektiivistä katsottuna johda mihinkään. Ja ottaen työni huomioon, ei paskanjauhamiselle ole varaa. Kaikki se mitä teen, teen muille tai itselle näkyväksi. Kaduilla käytettäväksi. Ilman kommunikaatiomahdollisuutta, ilman huumoria, ilman hymiöitä. Tämä ei silti tarkoita sitä, että maailma olis mielestäni parempi paikka jos kaikki puhuisivat totta. Ei. Mä en vaan henkilökohtaisesti kestä epärehellisyyttä. Ja odotan saavani lähipiiristä samaa kohtelua. Pam pam.

Sätin tänään viisivuotiaalle pojalleni ihmisiä, jotka kehuu, vaikka kaikki tietää ettei oo mitään kehumista. Mun soturi vastasi, että "sil o se oma mielipide. Se voi tykät vaiks sää et tykkää". Mä rakastan sitä. Sil on tää sama tauti. Rehellisyys.

Chardonnay. Kippis!