THE GIRL WITH THE G TATTOO

Eräs arvostamani ystävä kommentoi taannoista Olkapää-postaustani; "onnistut hyvin kytkemään toisiinsa henkilökohtaisen ja bisneksen". Toinen kaveri kysyi muutama päivä sitten voisiko käyttää merkkiäni esimerkkinä kouluttaessaan porilaisia yrittäjänalkuja, aiheena yritys- ja henkilöbrändäys markkinoinnissa. Kolmas ystäväni suositteli autoni myymistä luomani henkilöbrändin avulla. Kyllä. gTIE on vahvasti henkilöitynyt muhun, eikä vain suunnittelijana. Mutta suunniteltua se ei kuitenkaan ollut. Toki miettiessäni merkin alkuaikoina mitä oon tekemässä ja avatessani sen arvoja ja missiota itselleni, ajattelin faktoja enemmän järjellä kuin tunteella. Nyt kuusi vuotta myöhemmin huomaan, että olen tehnyt merkistäni täysin näköiseni ja että isoimmat päätökset olen tehnyt kaupallisen taktikoinnin sijaan puhtaalla tunteella.

Kuusi vuotta sitten toimin graafisena suunnittelijana. Suunnittelin kirjankansia, julisteita ja yritysten visuaalisia yksityiskohtia kuten logoja sekä verkkosivuja. Jälkikäteen ajateltuna siirtyminen tietokonetyöskentelijästä ihmisten yksityiskohtia miettiväksi visualistiksi oli täysin odotettavissa. Ompelin itselleni ja ystävilleni vaatteita ja mummon perintörahoilla ostettu ensimmäinen PC söi käsillätekemisen ilon lisäksi tilan ompelukoneelta. Aina siihen päivään asti kunnes PC alkoi sapettamaan. Silloin aloin uudelleen ompelemaan. Mitä enemmän vietin aikaa ompelukoneella, sitä enemmän sain ideoita erilaisista malleista. Ja pian oli selvää että virtapiuhat ja Freehand muuttuisivat ompelulangoiksi ja mallinukeksi.

Merkin alkuaikoina suunnittelin vain miesten malleja, koska gTIE syntyi yhdestä kravatista. Siihen aikaan olin poikatyttö, ja käytin skragoja kauluspaidan kanssa. Aika pian aloin miettimään kravatin muita mahdollisuuksia; antikravatteja, kaulavaatteita, vermeitä, härpäkkeitä, mitä niitä nyt on. Kaulassa käytettäviä mielenkiintoisemman näköisiä ja yksilöllisempiä asusteita. Mietin paljon erilaisia miestyyppejä ja tyylejä. Sitten pato alkoi murtua ja uusia malleja syntyi sitä mukaa mitä ihmisiä käveli vastaan. Miestenmallisto alkoi saamaan uusia muotoja.

Naisten oma mallisto syntyi myös hyvin itsekeskeisesti: Tyttöjen jutut alkoi yhtäkkiä kiinnostamaan. Ensin käytin salaa muilta mustan kauluspaidan ja pillifarkkujen alla pinkkejä alusvaatteita. Oman tyylini minimalistisuus, koruttomuus alkoi tuntua liian jätkämäiseltä ja aloin tehdä itselleni koruja. Muistan yhden alkuaikojen mallin jota en suostunut myymään kenellekään. Siinä oli niin paljon ketjua, että joku olisi voinut painonsa puolesta käyttää sitä kuntoiluvälineenä. Yhtenä iltana Fredrikinkadun ikkunan takaa soitti ikkunaostoksilla ollut nainen: "En vain halua sitä. Tarvitsen sen".  Tietenkin myin ketjut naiselle ja pian gTIE sai naistenmalliston.

gTIE on henkilöitynyt omien tarpeiden kautta muhun ja omaan tyyliin aivan alkuajoista, poikatyttö-skragamuija-ajoista alkaen. Kun oma tyyli muuttuu, alkaa tuotteetkin saada uutta muotoa. gTIEn tapauksessa tämä tarkoittaa absoluuttista uskollisuutta itselle ja omalle luomistarpeelle. Luojan kiitos mulla on mittatilausasiakkaita, joilla on omia tarpeita. Mittatilaustyöt kun päätyvät usein jossain muodossa kaupallisempaan, tehdasvalmisteiseen mallistoon, enkä esimerkiksi suunnittele despoottimaisesti asusteita vain ja ainoastaan tämän hetken hittituotteesta, nahasta. 

Rokahtavan näköinen nainen punaruutuisissa punk-housuissa silkki- ja huivisolmioiden suunnittelijana aiheutti joskus huvittavia tilanteita liikeessä. Ja aiheuttaa vieläkin. Mä en ole saanut alan koulutusta, eikä alkuaikoina villevaloa suurempia kannuksia pahemmin ollut. Oli vain oma usko, toivo ja rakkaus tekemiseen. Kaiken lisäksi Ville edusti sitä rock-osastoa, johon vanhempien perinnesolmiomiesten oli hyvin vaikea luiskahtaa edes vahingossa. Muistan mustassa pompassa liikkeeseen hortoilemaan tulleen keski-ikäisen miesasiakkaan, joka kyttäsi solmiohuivimallejani. Tarjouduin pariinkin otteeseen kertomaan niistä, mutta mies heilautti kättään kieltävästi. Ennen poistumistaan, hän avasi oven lisäksi vihdoin suunsa ja ilmoitti ettei minulla tule olemaan minkäänlaista tulevaisuutta merkkini kanssa. Jäin suu auki seisomaan, pää tyhjänä. Ravistelin minuutteja poskiani ja soitin ystävälleni Kuuselan Kallelle. Vitutti. Mitä ihmettä mies sai siitä että pilasi päiväni. Kalle on vaatesuunnittelija, tietää miltä tuntuu kun hengentuotetta loukataan. Teki mieli itkeä. Sen sijaan päätin, että iha vitu sama mitä muut ajattelee. gTIE on mun juttu, eikä kaikkien huonokäytöksisten äijien todellakaan tarvitse ymmärtää sitä. Vuosi tapauksen jälkeen sama epäkohtelias ukko käveli liikkeeseen ja halusi ostaa huivisolmion. Olisin periaatteesta halunnut olla myymättä ja viitata kintaalla, mutta sen sijaan sovitin sitä äijälle ja pistin purkkiin. Kiitin ja miehen poistuessa silloisesta kiskastani pompin tasajalkaa. Oliko mies vuoden päivät miettinyt huivin hankkimisen sijaan huonoa käytöstään ja päättänyt ostamalla hankkia paremman omatunnon, ihan sama. Uskoni keski-ikäisiä vaikeita miehiä kohtaan heräsi jälleen.

Ymmärrän hyvin, että johtopäätöksiä tehdään usein pelkän ulkonäön perusteella. Vilauskin tatuoinnista talouslehden haastattelussa saattaa olla silkkisolmiomiehelle väärä merkki. Haluan olla oma itseni, mutta aiheeton provosointi ei osoita hyvää pelisilmää. Käytän asiakastapaamisissa huultenrajauskynää, mikä tekee musta mielestäni kauniimman. Ihan sama juttu! Ja juuri siksi tuntuu erityisen hyvältä toimia kaulavaatesuunnittelijana Matexille ja saada tietynlaista uskottavuutta talon historian kautta. Turkulainen kravattitehdas on valmistanut perinteisiä silkkisolmiota 60 vuotta. Taloon suunnittelee solmioita toinenkin porilainen, Jukka Rintala. 

Naistenmallisto on täysin eri juttu. Olen itse naistenmalliston paras malli. Käytän kaikkia suunnittelemiani asusteita, hyvin usein myös kuvautan mallit päälläni. En siksi että rakentaisin henkilöbrändiä tai katsoisin olevani ainoa oikea henkilö kuvaan. Mallaan niissä usein itse, koska olen niin fiiliksissä uudesta mallista, että kuva pitää saada otettua heti ja tuupattua eetteriin asiakkaiden arvioitavaksi ja kommentoitavaksi. Kaiken huipuksi - sen lisäksi että pölhöilen itse kuvassa - otan itse kuvan. Voitte kuvitella montako kymmentä kuvaa pitää ottaa että syntyy edes yksi etäisesti hyvä fiiliskuva ilman että näytän kuvassa vanhalta, väsyneeltä, hölmöltä, levinneeltä tai kulahtaneelta. Edellämainitut attribuutit kun kuvaavat aika usein kuvaushetken fiilistä. Aamuyöllä klo 2.

En miellä itseäni fashion designeriksi, en seuraa trendejä, en edes pyri luomaan niitä. Toki on hienoa jos jostain suunnittelemastani tulee trendi, mutta se ei ole missioni. Haluan suunnitella vaihtehtoja, uida vastavirtaan, ajatella laatikon ulkopuolelle. Avata ypäjäläisen idealistin silmät käsiä sitomatta ja solmimatta skragaa sen kaulaan. Olen visualisti, joka suunnittelee gTIElle asusteita ja Matexille asusteita siinä kuin teatteriin puvustuksia, artisteille staileja tai Porispereen jotain mistä voidaan puhua. Mut tekee onnelliseksi se, että saan tehdä mitä haluan. Ei se, mistä saan parhaimman katteen.

gTIE syntyi puolivahingossa omasta tarpeesta. Kun jengi alkoi nähdä juttujani ja halusi niitä, en tarvinnut laajaa matematiikkaa tajutakseni että luomuksilleni löytyisi itseni lisäksi myös muita tilaajia. Syy miksi merkkini nimi on gTIE, eikä esimerkiksi Katri/n tai Antti Asplund johtuu yksinkertaisesti siitä, että merkin syntyaikana tein graafisen suunnittelijan hommia freelancerina. Mulle oli graafikkona loogista tehdä logo, verkkosivut ja käyntikortti pienyritysten liiketoimintakonseptien lainalaisuuksien mukaisesti. Ville Valo laittoi varoittamatta Linnan juhliin hänelle lähettämäni vermeen vuonna 2006. Merkkiäni ei ollut silloin vielä rekisteröity, mutta kun media kirjoitti siitä, alkoivat gTIEn ensimmäiset verkkosivut luonnollisesti olemaan jo valmiina. gTIEn logo löytyi graafikon pöytälaatikosta ensimmäisenä.

Naisten uniikkia MAYHEM-mallistoani Helsingissä myyvän urbanstoryn omistaja Tarja Castel antoi mulle viime viikolla paljon ajateltavaa muutamalla kysymyksellä, kun mainitsin että gTIE visuaalisuus tulee verkkosivuja myöten saamaan uutta ilmettä kesän jälkeen. Miltä sun asiakkaat näyttää? Mitä sä haluat? Missä sä näät itses? Mieti sitä ja sit tee just se.

Henkilökohtainen elämä hahmottuu tietynlaisina asenteina, arvoina, tekoina. Musiikkina. Ja koska nämä asiat ovat mulle ominaisia, välitän ne myös asiakkailleni. Eikä se ole mielestäni yhtään huono juttu. Luon tällä tavalla omalle merkilleni enemmän historiaa ja sisältöä suunnittelijan muodossa. Ihan puhtaasti koska se on mun oma merkki. 

Toi visupuoli on sielunelämän sijaan vaikeampi hahmottaa siksi, että miestenmallisto on niin erilainen kuin miltä naistenmallisto näyttää. Ainoa mallistoja yhdistävä tekijä on suunnittelija ja suunnittelijan omat edesottamukset, asenteet, haaveet ja piirtopöytä. Mun on luultavasti pakko mennä visun suunnittelussa jälleen perstuntumalla. Kelata sitä mikä tuntuu omalta ilman kummallisia, epäkäytännöllisiä ja pelottavia trendikoukeroita. Visussa tulee auttamaan ulkopuolinen taho, Tino, jonka silmään luotan. Mutta se mistä mä henkilökohtaisesti pidän huolta on, että sä oot just mitä sä oot. Et enempää, et vähempää. Ihan kuin mitä mä haluan olla.