BLACK CRUCIFIXION

Taide on yksilötason kieli. Sillä kommunikoidaan. Sillä voi puhua, sillä voi koskettaa, sillä voi itkeä, huutaa, rauhoitella ja sillä voi tanssia. Taidetta voi kuunnella, sitä voi haistaa, sen voi nähdä, sen voi maistaa ja tuntea, mutta ennen kaikkea, sen voi aistia. Näin mä käsitän taiteen.

Popagendan tuottaja, porilaissyntyinen Vesa Salmi pisti mulle viikko sitten perjantaina meiliä Black Crucifixion -nimisen metallibändin musavideokuvauksista. Musavideon ajatuksensa oli rikkoa rajoja ja luoda täysin uuden tyyppistä kerrontaa hevimetallivideolle. Luin liitteenä olevan treatmentin, jossa oli visuaalisen maailman luonnostelmaa, miten video yhdistää metallimusiikin ja japanilaisen butoh-tanssin. "Video tavoittelee katsomiskokemukseksi tunnetilaa 'en ymmärtänyt mitään'. Silti videon tulisi tarjota tunteikas kokemus tai mielikuva. Oli se sitten ahdistus, viha, raivo, vapauttava tai puhdistava. Video nostaa ennemmin kysymyksiä, kuin antaa valmiita vastauksia ja jakaa mielipiteet" kirjoitti videon ohjaaja Pete Veijalainen. Vastasin Vesalle: "Tää kiinnostaa mua ihan vitusti".

Tapasin Vesan Frankfurtin lentokenttähotellissa kaksi vuotta sitten. Lontoon lumisade aiheutti koneen jos toisenkin myöhästymisiä niissä määrin, että jatkoyhteys Helsinkiin jätti meidät maahan hajasijoitettavaksi pariin eri lentokenttähotelliin yöpymään. Kavereiden kanssa ollaan monta kertaa naureskeltu miten tapaan porilaisia mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Eräänä päivänä puhelinmyyjänkin kanssa tuli turistua virka-asioista ja vähän niiden vierestäkin oudolla intensiteetillä, kunnes oli hyvin selvää, että langan toisessa päässä puhui porilainen. Kyllä koira koiran tunnistaa.

Bändistä: Black Crucifixion on rovaniemeläissyntyinen black metal -ryhmä, joka on perustettu vuonna 1991 ja toimii nykyään Helsingistä käsin. "Black Crucifixionin metalli on eittämättä ideologisesti mustaa, mutta genren stereotyyppisiin äänellisiin tunnusmerkkeihin kuten kirskuviin sahauksiin ja repiviin soundeihin sillä ei paneuduta. Näiden sijaan peruskivi hakataan luomukkaan tarttuvasta, tarvittaessa painostavan raskaasta riffivallista, joka groovaa kierteellä ja kutsunee yöllisiin tansseihin myös niitä yksilöitä, joille black metal ei ole uskonto. " Näin kirjoitti Matti Riekki Inferno-lehden blogissa bändistä, jonka kolmas Coronation Of King Darkness -niminen pitkäsoitto tulee ulos 8.3. Itselleni Black Crucifixion ei ollut aiemmin tuttu. Tehdessäni taustatyötä bändistä, oli luonnollista tutustua bändiin muullakin kuin visuaalisella tasolla. Kuuntelemisen lisäksi luin monta haastattelua. Bändi hahmottuu mulle enemmän taide- ja älymetallibändinä, kuin pelottavana ja väkivaltaisena mättöbändinä. Visuaalinen materiaali on hienoa ja muusikot vaikuttaa fiksuilta jätkiltä. Aion ostaa äijien levyn - varsinkin kun pikkulinnut laulaa BC:n vokalistin Fornin kuulostavan uuden levyn Threefold-kappaleessa paikoittain Glenn Danzigilta. Tässä esimakua levyltä, jossa pikkulinnut laulaa vähän muuta.

Siinä missä black metalli on musiikin alakulttuuria, on butoh-tanssi tanssitaiteen alakulttuuria. Asiasta vain vähän tietävänä, voisin kuvailla sitä tanssin vääristymäksi. Siinä valkoiseksi maalattu ihmisvartalo vääntyy epäinhimillisiin asentoihin, rikkoo fyysisyyden ja estetiikan rajoja. Liike on hidasta, joka toisinaan rikotaan nopeilla liikesarjoilla. Esteettisyyden rikkoo rumuus. Kaikki asennot ja liikesarjat ovat epätäydellisiä, lihallisia, groteskeja, pelottaviakin. Butoh-tanssi on makaaberia. Ja aika dadaa, kuten Veijalainen asian ilmaisi. Tanssija näyttää ihmisrauniolta. Ken Mai on butoh-tanssija.

Helsinki
Alettiin kuvaamaan musavideota viikko sitten sunnuntaina. Helsingissä. Pakkasin kuvausrekvisiittaa intuitiivisesti. Koska tarkoitus oli rikkoa metallimusiikkiin yhdistettävää visuaalista maailmaa, jätin tarkoituksella kaikki mustat nahat kaappiin. Sen sijaan otin jostain syystä mukaan valkoisen happokäsitellyn nahkapalan. Se muistutti pahkaa. Näytin sitä Veijalaiselle, joka innostui siitä heti.

Pienikokoinen Ken Mai saapui Suvilahdessa sijaitsevalle Magito-studiolle ja kalkitsi itsensä valkoiseksi. Pahka johdatteli meidät viiteen kuvaussettiin. Petellä oli ohjaajana visio videosta. Vision kirkkautta kuvasti pahvinpalanen, jossa luki "birth", "awakening", "the forest is not what it seems" ja "death". Meillä ei ollut yhteistä kirjoitettua brieffiä siitä mitä tuon sunnuntaipäivän aikana tullaan tekemään. Mutta meillä oli biisi, taidesuuntaus ja viisi eri alan ihmistä joista jokainen teki sen mitä parhaiten osasi: Ken Mai tanssi. Veijalainen loi ohjaajana tilanteet, sanoi kyllä tai ei ja antoi ohjeita kun tuli sellainen fiilis. Jukka Rouhuvirta on järjettömän hyvä kuvaaja, joka nuoli Ken Main ihoa kameralla niin läheltä, että sitä voisi kutsua rakastelemiseksi. Vesa on tuottaja, joka piti suuret linjat kunnossa, syötti ihmiset ja välillä piteli stroboa ja sääti savukonetta tai videotykkiä. Mä pitelin omaa mielikuvitustani muun työryhmän ulottuvissa niin, että jätkien oli helppoa poimia sieltä tematiikkaan sopivat ideat käyttöönsä.

Ensimmäisessä setissä mies valkoisessa tanssi mustaa taustaa vasten valkoisesta kurttuisesta nahasta tehdyissä silmissä. Toisessa setissä tein valkoisesta lampaannahasta naamion, jossa oli kaksi nuppineulanpään kokoista reikää silmien kohdalla. Kolmosessa Kenin vartaloon heijastettiin videotykillä Peten tekemää materiaalia bändin biisin teemaan sopivalla kuvilla, kuten puilla. Neljännessä setissä mies tanssi pitkässä mustassa pitsihameessa nahkaruusun kanssa, jonka assistenttini Elli teki mulle lahjaksi edellisestä mallistosta. Tässä vaiheessa iltaa alkoi homma olla jo niin kollektiivista yhteenkuuluvuudentunnetta taiteen tähden, että Ken Mai äityi täysin varoittamatta kesken kuvauksen laulamaan Black Crucifixionin biisin päälle. Kaikki pysähtyi hetkeksi. Kukaan kuvausryhmästä ei odottanut, että niin pienestä miehestä voi lähteä niin korkea ja jumalainen ääni. Ääni, joka sopi biisiin ja tilanteeseen täydellisesti. Viimeinen setti ei enää vain haissut dadalle, vaan oli sitä. Tein nahkapahkasta Maille naamarin, joka päässä hän sätki punaisen paperitakin sisällä. Haju oli hyvä ja antoi selkeitä vihjeitä tulevasta keitoksesta. Kuvaussessiosta Porissa.

Pori
Kuten tuottaja Salmi asian ilmaisi, alkoi projektin sisäänajo kuvausta edeltävänä perjantai-iltana porilaisessa irkkubaarissa. Tarkoitus oli tutustuttaa ihmiset toisiinsa, ottaa löysät pois. Perustuotantoryhmän ja mun lisäksi paikalla oli näyttelijät Ilona ja Jarno, performanssitaiteilija tuli Kankaanpäästä suoraan kuvauspaikalle lauantaina. Illan agenda oli sisäänajaa moottori niin, että seuraavana päivänä voidaan alkaa tekemään videota ilman tutustumisretriittiä. Tuottajan idea oli täydellinen. Se toimi kuin junan vessa.

Lauantaina keräännyttiin hitaasti mutta varmasti kuvauspaikalle Tehdas Ry:n tiloihin Porin vanhalle radiotalolle. Uskomaton paikka. Paikalla oli lopulta iso sakki, joista osa oli avustajia, Tehdas Ry:n ihmisiä, valomies Maukka ja joku Philip, saksalainen. Tuottajan puhelin soi lauantaina ja mies rautatieasemalta soitti olevansa perillä, että saisko kyydin tehtaalle. Vesa ei tiennyt yhtään kuka mies on, mutta haki ukon paikan päälle. Mutkatonta kun ei kysele liikaa. Lisäksi paikalla oli maskeeraaja Irina Niemelä, joka osasi tehdä hyvin uskottavan näköisiä haavoja. Niin uskottavan, että ällöttivät.

Valmistettiin etukäteen viime viikolla Ellin kanssa nahkapahkan innoittamia polyuretaanimalleja. Lisäksi mukanani oli kaksipuoleista teippiä, valkoista erkkaria, siimaa 40 metriä, vähän valkoista nahkaa, verkkokangasta ja spraymaalia, vauvantalkkia kaksi pulloa, neljät miesten lyhyet kalsarit ja kuohuviinipullo. Puvustajan perus tarvikkeet.

Jarno sai valkoisen maalin lisäksi 40 senttiä pitkän avohaavan selkäänsä, jonka jälkeen mies puettiin pahkavaikutteisiin uretaanihousuihin. Irinalta teippasin kaikki nivelet valkoisella eristysteipillä. Jussi castattiin mukaan esiintyjäksi vasta paikan päällä: sain idean johon tarvittiin yksi henkilö lisää ja Tehdas Ry:n työntekijä suostui avuksi, vaikka mun idea ei kuulostanut mukavalta. Piti saada siimaa kiedottua iholle niin, että iho pingottui. Jussi katsoi mua hetken, ja sanoi että "mikäs siinä". Jäsen kerrallaan siimoitin miehen ja se toimi.

Sitten oli yksi setti vielä: Tulimies, performanssitaitelija, jonka pää sytytettiin tuleen. Hänen päänsä ja kasvonsa peitettiin kipsi-vesi-sideharsolla ja päähän höylättiin puulastuja, jotka sitten sytytettiin tuleen. Pään palaminen oli kuin vapaapudotus. Kun puupalaset raksahtelivat tuleen ja liekki oli metrinen, syntyi tehtaaseen sekunneiksi ilmatila, jossa oli vaikea hengittää. Kukaan ei puhunut. Hommaa ei voinut enää peruuttaa, mutta laskuvarjo avautui. Jätkä pysyi järjissään ja temppu oli ohi kun äijä tiputti hiiltyneen kruunun tehtaan lattialle ja se viimeisteltiin vedellä. Se oli hulluutta, puhdasta hulluutta. Kysyin kaiffarilta jälkikäteen, miltä se tuntuu. Se sanoi, että tunteeseen jää nalkkiin. Siitä tulee riippuvaiseksi. Niinpä. Tiedän. Mulle tatuoinnit tekee saman, pelkään neuloja mutta leimaa on saatava. Ihminen on himojensa orja.

Taide on viestintää. Mutta kuten mitä tahansa kieltä, pitää sitäkin ymmärtää. Ja kuten missä tahansa kielessä, on siinäkin kielioppi, lainalaisuudet joita pitää kunnioittaa. Yksi ja tärkein niistä on rehellisyys. Paskanpuhumiselle ei ole varaa, jos haluaa saada mitä haluaa. Kun yhdessä tehdään, on se välttämätöntä. Katsotaan silmiin, luetaan ihmistä. Kun eri alan toimijat laitetaan samaan koppiin ja jokaisella on oma kunnianhimo ja tavoitteet jotka pitää saada toimimaan koko ryhmän kanssa, ei epäselvyyksille ole varaa. Pitää sanoa heti jos joku kohta menee niin, ettei se sovi omaan päänsisäiseen maailmaan. Kommunikointi on herkkää. Fiilispohjaista. Mutta meidän kombossa kaikki meni järjettömän hyvin yhteen - painottaen sanaa järjettömän. Kirjoitin pojille sunnuntaina kun kaikki oli ohi: "Moro jätkät. Kiitos vielä. Mielestäni meil meni kyl kaikki ihan nappiin. Asiat kolahti paikoilleen kummallisen rauhallisesti ja harkitun oloisesti, vaikka periaatteessa ois voinu olla ihan pihalla. Siimamies kysyi multa käsikirjoituksesta, että mitäs me kuvattais, sanoin sille että en tiedä kun teippi-ideakin tavallaan tuli vasta, että katsotaan, kyllä se hahmottuu. Missään vaiheessa mikään ei ollut kuitenkaan epäselvää."

Tämä oli oudoin puvustuskeikka ikinä. Voiko puvustamisesta edes puhua, kun taiteilijat Ken Maista tulimieheen olivat suurimmaksi osaksi alasti. Mun duuni oli olla enemmänkin visualisti. Ihmisten yksityiskohtien luoja. Enkä halua ylianalysoidakaan, koska kaikkea ei pidä järkeistää. Varsinkin kun lopputulema eli video on vielä näkemättä. Mutta me tehtiin kaunista ja rumaa. Kuivaa ja märkää. Pelottavaa ja kesyä. Herkkää ja kovaa. Helsingissä ja Porissa.