OODI RAKKAUDELLE

Sä tiedät mitä rakkaus on.

Tämä rakkauspostaus on vienyt päiviä. Kirjoitin noita viittä sanaa yhteensä melkein viikon. Lisäsin sanoja. Lisäsin pisteitä. Poistin. Kirjoitin lisää. Poistin taas. Jäljelle jäi yksi piste. Rakkaus liikkuu niin henkilökohtaisella tasolla, että siihen on hyvin vaikea saada näkökulmaa, joka kiteyttää sen yhdellä-kahdella yksityiskohdalla, sähköisellä hipaisulla elokuvateatterissa tai epävarmalla katseella pöydän yli. Rakkaudesta on kirjoitettu, laulettu, filmattu, runoiltu, tapettu, kasvatettu, kivitetty, rakasteltu, tapeltu, oltu hiljaa. Sitä on monta eri sorttia äidinrakkaudesta platoniseen rakkauteen, turvallisesta intohimoiseen. Jokainen kyllä tietää mitä se on. Kun se on. Rakkautta.

Hävytön käyttäytyminen on vahva merkki rakkaudesta. Rakkaus on tunteena yhtä vahva kuin viha. Kaikki tietää mitä viha saa aikaan. Osa on tuntenut sen nahoissaan. Se ei ole millään tapaa yleispätevä. Se ei katso aikaa, ei paikkaa, ei paikalla olijoita. Se ei muistuta seurauksista, ei äidistä, isästä eikä lapsista. Se sumentaa pään eläimen tasolle ja pistää käyttäytymään hävyttömästi. En suinkaan tarkoita nyt vihaa. Vaan rakkautta. Kuvailu kun sopii molempiin ääritunteisiin. Se ei katso asemaa, ei pituutta tai kuppikokoa, ei kieltä, uskontoa, rotua, tai sukupuolta. Siihen ei voi vaikuttaa, se tulee niin sisältä, että se on pelottavaa. Se vaan saatana tulee, eikä kysy lupaa.

Kun ihmissuhteesta poistaa romantisoidut mielikuvat parisuhteesta, amerikkalaisen elokuvan rakastelukohtaukset, harlekiini-kirjojen kilometrin mittaiset katseiden kohtaamista kuvailevat adjektiivit ja luterilaisen kasvatuksen, aletaan olla asian äärellä. Rakkaus on puhdas, subjektiivinen kokemus. Sen pystyy maistamaan kuten lempiruoan, haistamaan kuten unohdetun muiston ja aistimaan kuten värin, jota ei ole ennen nähnyt. Sen tuntemiseen pystyy vain itse. Ihminen on kopioinut rakkautta, yrittänyt jäljitellä ja kuvailla, muttei se tule todeksi kenellekään, joka ei ole sitä tuntenut. Siksi vain sä tiedät mitä rakkaus on.

Tuntuu turhalta, jopa vastenmieliseltä alkaa perustelemaan uuden häämallistoni kuvia. Mä en ota yhteiskunnallisesti kantaa koskaan. Mutta piru vie tiedän mikä on oikein ja mikä väärin. Kävin epätasa-arvoisesta avioliittolaista kuumana. Kyllä. Käyn vieläkin. Mutta on kyse sen sortin idiotismista, että lakialoitteeseen liittyvä keskustelu, kommentointi ja kannan ottaminen tuntuu jeesustelulta. Sen verran itsestäänselvästä asiasta on kyse. Tuntuu pahalta toimia jonain hiton maailmanparantajana aiheessa, minkä ei edes kuuluis olla mikään aihe. Häämallistollani haluan vain kertoa tiedostavani vääryyden. Ja kysyä eri mieltä olevilta yksinkertaisen kysymyksen: Ketä sä rakastat?

Loppujeesusteluna jaan Marko Ahosen Homot aviohelvettiin -blogikirjoituksen, jossa koko paska perustellaan paremmin kuin missään.

Loppukaneettina sen sijaan muutama kuva mallistosta, joka tulee kauppoihin huhtikuun lopussa. Kauppojen sijainneista tietoa sitten gTIEn Feissarin puolella.

Häämallistoni kuvasi kokonaisuudessaan Mikko Rasila.

Sanomattakin lienee selvää että rakkauden ilosanomaa saa jakaa. Täällä, kotona ja baarissa.