Näin NE tänään. Kävelin Robertson Boulevardia pitkin ja sieltä ne tuli. Kirjaimet HOLLYWOO ja D. Osu silmiin ja ajattelin että "MORJES".
Olen Beverly Hillsissä, Los Angelesissa. Kolmen päivän kuluttua pääsen henkilökohtaisesti esittelemään tuotoksiani, asusteita, huiveja ja skragankorvikkeita Golden Globeseissa ehdolla oleville näyttelijöille ja artisteille. Päivitin viime yönä lentokoneessa kavereille Facebookkiin, että lentopelkoinenkin pystyy hengittämään ongelmitta 11 000 kilometrin korkeudessa ja koska elämä vaikuttaa niin epätodelliselta tällä hetkellä, aion kokeilla seuraavaksi vedenpinnan alla hengittämistä. Lentopelko söi itse tapahtuman jännittämisen ennen matkaa, mutta nyt se alkaa vallata ruumiin. Se oireilee pieninä kohtauksina: jalkaterät kääntyy sisäänpäin, käsiä on liikaa ja vartalo tuntuu suuremmalta mitä on.
En ole ennen käynyt jenkeissä. Losi on erilainen kuin Suomi. Ihmisetkin on erilaisia. Kävin tänään ensimmäistä kertaa amerikkalaisessa ruokakaupassa. Niiden vaaka ei anna hintalappuja ja tippi-kulttuuri on erikoinen. Vaa'an tarkoitusta piti kysyä kaupan myyjältä erikseen, että mistä reiästä ne tarrat tulee ja vaatekaupan myyjän tipit ymmärsin kysyä vasta seuraavassa liikkeessä, että kuuluiko ne kauppaan vai ei. Mutta koska ihmiset ovat hyvin, hyvin ystävällisiä, huomasin, että jokaisen nololta tuntuvan kysymyksen jälkeen sain vastakysymyksen. Oli vastakysymys aito tai ei, esitetty kohteliaisuudesta tai välttämättömyydestä oman nolon kysymykseni tähden, I don't care, amerikkalaiset ovat ihania.
Täällä pääsisi monesta pahasta tavasta eroon, kuten tupakoinnista. Kun alati vertaa itseään ympäristöön, on hyvin vaikeaa olla kuin ei olisikaan. Silloin lipsahtaa katsomaan itseään liiankin kriittisesti. Epävarmasti. Norsuna posliinikaupassa. En tunne oloa ihan kotoisaksi, vaikka paikasta ja ihmisistä tykkäänkin. Tarkkailen kaikkea ulkopuolisena, joukkoon kuulumattomana, mutta kuitenkin onnellisena. Rysäytin tänään legendaariseen Rainbow-rokkibaariin. Lippu maksoi 5 dollaria ja sillä sai ristin muotoisen leiman käteen ja drinkin. Ystäväni Stella otti pari vuotta sitten +tatuoinnin ranteeseensa. Se muistuttaa "you are here". Tarinan muistaminen jollain tapaa rauhoitti mieltä tän hektisyyden keskellä. Oon nyt tässä. Tällaisena. Se pysäytti.
Sain keskiviikkona hillittömän itkukohtauksen ajaessani Lahden moottoritiellä. Tajusin olevani onnellinen. Ja sitten tuli paska fiilis, että olenko muistanut ihmisiä, jotka ovat auttaneet. Soitin tarhaystävälleni Mikkorasilalle. Mies rauhoitteli. Sanoi mun tahkoneen 6 vuotta hommia yötäpäivää tämän eteen. Että nyt se vasta alkaa. Tajusin saman tänään, nähtyäni kirjaimet rinteessä. Että ei stna, "nytollaan täälä just nimenomaa siks ko on täsä sit painettuki". Keskiviikon onnellisuushavainnon jälkeen oli pakko vetää tien sivuun ja jatkaa itkemistä. Tänään itkemisen sijaan korjasin vähän ryhtiä ja tuijotin suht röyhkeästi Robertson Boulevardin liikennevaloissa etummaisena olevaa upeeta mattamustaa Trumppaa. En sen kuskia.
Jos jotain on, niin perstuntuma. Jos sitä ei olisi tai sitä kuuntelisi, olis kaikki epävarmaa. Kun pieni ääni sisällä sanoo pysäytä tai mene, kuuntelen sitä. Se on niin yksinkertaista. Elämä heittelee, mutta perstuntumalla mennään.
Jos jotain on, niin perstuntuma. Jos sitä ei olisi tai sitä kuuntelisi, olis kaikki epävarmaa. Kun pieni ääni sisällä sanoo pysäytä tai mene, kuuntelen sitä. Se on niin yksinkertaista. Elämä heittelee, mutta perstuntumalla mennään.