TOTUUS

Nukahdin tietokone kainalossa ennen kymmentä eilen. Olin väsynyt.

Se, että istumatyöläinen hengailee yhtäkkiä seisaaltaan 8-12 tuntia orjallisesti päivässä vie jo voimat. Mutta kun siihen lisätään vielä koko ajan alati oleva pieni jännitys, englanninkielen varaus, käsittämättömän hyvä fiilis ja vireystason ylläpitäminen terveyshippipalleroilla, tuntuu kuin olisin pienentynyt 5-vuotiaan kokoiseksi.

Joka kerta tapaamiset ei todellakaan olleet suksee. Koitin ihmisille painottaa, että joko näistä tykkää tai ei. Etten edes halua tehdä mainstreamiä, ettei mun jutut todellakaan mene jokaiselle. On kundeja, jotka ei yksinkertaisesti käytä mitään kaulassaan, oli tilaisuus tai tapahtuma mikä tahansa. Tai käyttävät, mutta eivät halua erottautua massasta, vaikka voisivatkin. Omar Sy on yksi heistä. Siksi suunnittelen hänelle käteen asusteen. Ja se, että kaikki mukana olevat mallit olivat nahkaa, oli myös riski, mutta mitään ei saa ellei riskejä ota. Nahka, samoin kuin pitsi jakaa miehet. Ja naiset. Mutta sitten kun malli kolahtaa, se kolahtaa täysillä. Järjestäjä tuli koputtamaan selkääni eilen palvellessani toista asiakasta, NY Jetsien jenkkifutistähteä Brett Locketia (uuh), että joku mies haluaa ehdottomasti tavata, mutta hänen pitää pian lähteä. No hoidettii Brettin kanssa DeVille kapsäkkiin ja kun mies tuli, se sanoi tuijottaneensa DeVilleä ja haluaisi itselleen sen. "Is there any chance to get it". Kamaan! Tietty. Tyyppi oli Oscareissakin ehdolla olevan Kon-Tikin mies, jonka nimeä en muista. "You have every chance to get it, I need men just like you!". Ja halattiin norjalaisen kanssa. Tapasin myös voimistelun olympiavoittajan (jonka nimeä en tietenkään muista enkä lähde sitä mistään hakemaankaan). Hän ei ymmärtänyt asusteitani ollenkaan. No sen lisäksi nainen ei selkeesti ymmärtänyt mitä sanotaan, jos ei ymmärretä. Eikä se ymmärtänyt sitäkään, miten poistutaan kohteliaasti paikalta. Se meni niin puihin, että käveli vaan pois. Jäin hämmentyneenä seisomaan ja tuijottamaan se perään. Tilanne oli ihan vitsi.

Lauantaina tapasin muun muassa Isänmaan puolesta (Homeland) -sarjan Navid Degahban, joka oli todella ystävällinen ja kohtelias. Bud Bundy eli David Faustino pöllähti yhtäkkiä kulman takaa. Mulle tuli siitä jotenkin tonttu mieleen. En oikein voinut katsoa sitä silmiin, koska alkoi heti hymyilyttämään. Koitin keskittyä puhumaan sen tyttöystävän kautta. Hän oli myös lyhyt, mutta heistä se "pidempi". Sitten siellä oli ainakin jostain sairaalasarjasta tuttu nainen, Finola Hughed, joka rakastui kauriiseen. Samoin teki Good Wife -sarjasta tuttu nainen, joka hyppäs sänkyyn sen Good Wifen miehen kanssa, jonka nimeä en muista, enkä hae. Mutta se tykkäs nahoista myös. Naista ei saanut kuvata ollenkaan, en tajua miksi. Ihan haaskausta, koska se on tosi kaunis. Sitten ehkä mieleenpainuvin oli Dennis Quaid, joka oli ärsyttävä. Mies selvästi halusi jotain, mutta oli koko ajan puhelimessa ja sähläsi kaikkien kanssa samaan aikaan. Olis tehny mieli sanoa, että tulee juttelemaan sitten kun pystyy keskittymään. En sanonut.

Oon löytäny itsestäni uusia puolia täällä. Olen suorasanainen, noin niinkuin yleensä, kyllä. Vastaan rehellisesti ja sanon asioita, vaikka ei ole tarve. Jos joku asia on oikein tai väärin, on hölmöä jättää reagoimatta siihen. Täällä moni on tullut sanomaan, että kanssani on kiva jutella, kun puhun asiaa. Nää amerikkalaiset ei osaa oikein nostaa niitä "asioita" pöydälle, kaikki on "my favourite" tai "I love it". Ei asiat mene niin. Toinen havainto liittyy ystävällisyyteen. Suomalaisesta perspektiivistä katsottuna oli tänne tullessa hämmentävää, miten jenkit katsoo suoraan silmiin ja hymyilee ilman syytä. He tervehtivät hyvin usein, vaikka kävellään vain samalla kadulla. Tai tuijotetaan samaa näyteikkunaa. Jos jotain haluan tuoda täältä mukanani, on tämä se. Oon koittanut esim. kuntosalilla ottaa vilpitöntä katsekontaktia kanssakuntoilijoiden kanssa, mutta se on ihan hiton vaikeaa, enkä mä ymmärrä miksi. Eilen huomasin tervehtiväni lähes kaikkia ihmisiä, jotka tuli vastaan. Se vaatii suomalaiselta hieman "härskiyttä" tuijottaa suoraan silmiin, jonka jälkeen se sanallinen tervehdys vasta päästetään suusta ulos. Mutta herran jestas sentään. Ei se ole vaikeaa. Ja mikä mahtavinta, siitä tulee hyvä fiilis. Kun tuntematon ihminen noteeraa sut. Että siinä sää nyt kävelet. Moro.

Seuraavan kahden päivän aikana aion ottaa kaiken menetetyn energian takaisin. Oluen muodossa. Voi tsiisus kun olen odottanut irtiottoa. Viimeiset kolme-neljä päivää en ole tehnyt muuta kuin duunia, kirjoittanut ja nukkunut. Tuntuu upealta. Se, että kaikki meni kuten pitikin. Se, että jaksoin. Puhumattakaan välttämättömistä järjestelyistä ennen reissua. Oon stressannut, jännittänyt, tehnyt duunia ja kironnut poikani nähden, ollut kireä, poissaoleva, vittumainen akka. Ja kyllä, kaikki oli sen arvoista. American Music Awards, tässä mää olen.