SAIRAAN KAUNIS MAAILMA

Luin eilen Kirsi Salon opinnäytetyötä nimeltä Rockin visuaalisuus. Opinnäytetyön tavoitteena oli selvittää mistä elementeistä rockin pukeutumistyylit rakentuvat, ovatko ne jaettavissa kategorioihin ja mistä asioista rock-tyyliin otetaan vaikutteita. Nauratti kun seitsemän vuotta vanha ja neljä kertaa paikattu nahkatakkini hajosi viikonloppuna palasiksi, lopullisesti. Tänään märehdittyäni Salon tutkimusta tajusin monta asiaa nahkarievustani, mikä päällä olen tehnyt lähes kaiken mitä naisihminen voi tehdä, rakastamisesta raivoamiseen ja hippaamisesta häpeään.

Omaan tyyliin vaikuttaa Salon mukaan kulttuuri, vallitseva aika ja muoti, sosiaalinen asema sekä elämäntyyli. Ja mulle olennaista tämän rievun käyttämisessä on ollut se, että olen kokenut sen itselleni merkitykselliseksi ja se on sopinut persoonaani, niin että riepu on ollut kuitenkin sosiaalisesti hyväksyttävä. Se on tutkimuksen mukaan ollut mulle ulkoinen identiteetin jatkumo. Tsiisus. Katsokaa tuota säälittävää nahkamajavaa. Tutkimustyön mukaan olen saattanut käyttää sitä epävarmuuden piilottamiseen. Myönnän. Ja itsetunnon kohottamiseen. Myönnän. Mutta käytännössä katsoen se kertoo tarinaa nuoruuteni Dingoista ja Öistä, duunariarvoista sekä elämäntyylistäni: muistan epäilleeni koskaan täyttäväni kahdeksaatoista vuotta.

Opinnäytetyö oli todella mielenkiintoinen. Se laittoi miettimään monia yksityiskohtia oman pukeutumisen lisäksi omista mielenkiinnon kohteista ja miten ne ovat syntyneet. Kuten sen kumpi oli ensin. Kana vai muna. H.R. Giger vai Danzig. Että kun kuulee hyvän biisin ja niksahtaa kuuntelemaan sitä, alkaako vaatekaapissa tapahtumaan kummia. Vahvistaako ulkoinen pukeutumisolemus sisäistä kuulemiskokemusta vai toisin päin? Uskon kyllä työni kautta stailattuani useampiakin artisteja ja bändejä, että ulkoinen habitus etenkin muusikoilla on aina myös visuaalinen kannanotto.

Mulle on periaatteessa sama kumpi oli omassa elämässä ensin, musa vai nahka. On ollut hauskaa, toki omituistakin huomata miten jossain vaiheessa ympäri maailmaa löytyvät palat sopivat niin hyvin yhteen. Rakentavat palapeliä. Olen nahkaan hurahtanut nainen, kyllä. Pidän H.R. Gigeriä yhtenä nerokkaimmista ja pelottavimmista taiteilijoista. Kuuntelen Danzigia, vieläkin, vaikka osa ystävistäni on sitä mieltä että toiset asiat on hyvä unohtaa ja antaa ajan kuultaa muistot. Että aikuistumisella on tarkoituksensa. Mutta väitän että oman elämäni muoto- ja musiikkivaliot ovat löytyneet toisistaan riippumattomina palasina. Ja kuitenkin kuuluvat niin luonnollisesti yhteen. Minä tuohon pyhään liittoon mukaan lukien.

Tässä on Danzigin kolmannen How The Gods Kill -levyn kansi, joka on tunnistettavasti Gigerin piirtämä. Biisin nimi on Anything. Valitsin rauhallisen kappaleen lukemisen taustalle, ettei teksti pompi liikaa eikä sisältö ala hermostuttamaan. Itselleni kovin ja parhain Danzigin levyista on niistä ensimmäinen, joten kolmannen levynkannen grafiikka oli mulle yksi mainitsemani elämääni yhteensopiva palanen. Gigerin vuonna 1976 syntyneen teoksen nimi on Meister und Margeritha. Giger kutsuu genreään biomekaaniseksi taiteeksi, jossa koneet ja ihmiskeho sekä kehon osat sulautuvat yhteen. Maisemat ovat usein painostavia ja painajaismaisia. Ja vaikka Danzigin sanoitukset saattavat vaikuttaa - ja usein ovatkin - omituisia kuten Twist of Cain -niminen uskomattoman kova biisi, sopii Giger ja Danzig saumattomasti yhteen. Danzigin kolme muuta levynkantta, tämä nro III mukaan lukien, erikoismerkattiin huomiotarralla varoittamaan ala- ja yläikäisiä liian raffista kielenkäytöstä - vaikka levyissä ei ole ainuttakaan kirosanaa. Olen muuten laulanut Danzigia coverbändissä nimeltä Jenzig ja Anything oli meidän yksi biisi. Valitettavasti ne päivät on menneet.

Erotomechanics. H.R. Giger, 1979. Gigerin ideat ovat usein hyvin seksuaalisia ja pitävät sisällään jopa satanistisia vaikutuksia. Gigerin taideteosten koot ovat usein valtavia. Kävin vuosi sitten katsomassa Hampurissa G:n näyttelyn ja aiheuttamassa muulle taideväelle päänvaivaa. Ihmiset tuijottivat isoja teoksia metrien päästä, kun itse seisoin naama teoksissa kiinni. Viivanjälki ja yksityiskohdat ovat uskomattomia, sisällön lisäksi. 

Lukion jälkeen Giger opiskeli muotoilua ja arkkitehtuuria Zürichin taideteollisessa korkeakoulussa. Mies julkaisi ensimmäisen Necronomicon-nimisen portfolionsa biomekaanisesta taiteesta vuonna 1977. Alienia suunnitteleva tuotantoyhtiö Century Fox kiinnostui äijästä niissä määrin, että palkkasi hänet suunnittelemaan Alienin visuaalisen ilmeen. Giger onnistui työssään täydellisesti ja voitti siitä Oscarin.

Vaikka suunnittelen malleja silkistä, puuvillasta ja hempeämmistäkin materiaaleista, en voi sille mitään että nahkaan nämä omat kokeilut aina luiskahtaa. Uusien asioiden kokeilussa ennakkoluulottomuus on ammattimainen juttu, ei tajunnanlaajentaminen ulkoisin apunestein. Pitää rankasti yhdistellä, paloitella, ommella, hajoittaa ja liimata takaisin. Materiaali on kuitenkin vain nahkaa. Koska sitä ei voi tappaa uudelleen, sen käsittelyä ei kannata pelätä. 

Nämä sotilaalliset olkavitjat syntyivät asiakkaan ideasta. Jaamme saman intohimon Gigerin töihin. Mies raahasi kolmisen vuotta sitten Pursimiehenkadun liikkeeseen vastaavanlaiset venäläisarmeijan raivelit. Siitä se sitten lähti. Ja Joni on tietenkin kuvioissa entistä tiiviimmin. Mies löytyy muun muassa myös monesta mallikuvastamme. Ja tulee löytymään.

Hopeaketju on jämpti, teollinen, mekaanisesti valmistettu materiaali. Olen kuullut selkäni takaa, että moni asiakas on ihmetellyt miksi teen moista suttua. Solmuja. Eivät ymmärrä. Mahtavaa tässä elämässä on se, ettei kaikkea tarvitse eikä pidä ymmärtää. Eikä kaikesta tarvitse pitää. Mua kiinnostaa ääripäät. Kauneus ja rumuus. Tehdä valkoisesta mustaa. Mustasta valkoista. Saada järjestyksestä epäjärjestys ja mekaanisesta muodosta orgaaninen muoto. Ympyrä sulkeutuu tässäkin kohtaa. "Heti kun sulla menee hyvin tai liian helposti eteenpäin, sun pitää vähän sekoittaa pakkaa" sanoi ex-mieheni.

Nahkabaretti. Harjoittelijani Aronin innovoima nahanompelu- ja liimaustekniikka yhdistettynä virkattuun nahkaan. Oma kärsivällisyys ei kestä virkkaamista, ystäväni Elinan kestää.

Tässä jälleen gigeröinen muotokieli. Alienmainen yksityiskohta on Timo Vuorensolan miehustassa, ehkä juuri tälläkin hetkellä. Oli ainakin Linnassa vuonna 2012. Mies toivoi siihen mausteeksi motoriikkaa, liikettä. Aika ei riittänyt tekniseen toteutukseen. Mutta jonain vuonna toteutan suunnitelmani ja suunnittelen hybridiasusteen Linnaan, joka saa seuraavat 10 vuotta palstatilaa. Salaa asiakkaalta ohjelmoidun asusteen, joka päästää omituisia hiljaisia ääniä, liikahtelee aavistuksen verran ja levittää feromoneja. Jos mut joskus kutsutaan Linnaan, tulee puku olemaan niin upea ja positiivisella bioenergialla ladattu, että se häiritsee Linnan sähköjärjestelmää. Että terveiset vaan presidentille.

Lady Gagalle suunniteltu nahkaprojekti, joka ei koskaan päässyt perille. Toimituksessa tapahtui inhimillinen sattumus, joten tämä shoulder piece odottelee vieläkin Gagan olkapäitä. Gaga mielletään usein muodin edelläkävijäksi, mä tykkään naisen lauluäänestä. Ja toki myös hänen lapsenomaisesta, ennakkoluulottomasta, kaavoihinkangistumattomasta asenteestaan. Muodista en tiedä mitään.

Hiusnahkanyöri nimeltään Indian. Kiedon sen letin sisään lähes joka päivä. Ehkä mun on todella aika luopua vanhasta takista, nahkarievustani, koska tästä nyöristä on ilman harkintaa tulossa oman "tyylin" tavaramerkki. Tämä nahkanyöri on myös tuotannollinen kannanottomme kierrätykseen: Nämä valmistetaan taljojen hukkapaloista, joita jää kaavoituksen jäljiltä. Olen huomannut, että kieltäydyn heittämästä jopa 3 cm x 3 cm palasia pois. Lähes kaikki säilytetään. 

Olen raastanut, polttanut, hionut, lakannut, maalannut, ruostuttanut, ampunut, ommellut, haistellut ja jopa syönyt nahkaa. Tämä kronologinen kuvaesitys paloista joilla maailmani on syntynyt, antaa vihjeitä konkreettisesti myös minulle siitä, mitä siihen ehkä seuraavaksi astuu. Heikkoa signaalia pukkaa jo. 

Viime lauantaina astuin puolivahingossa ystäväni, kanssagigeriläisen, Jonin kotiin - ja täysin uuteen maailmaan. Joo, sama mies. Halusin päästä kahlaamaan miehen kirjahyllyt läpi uusista kirjoista ja katsoa pari scifielokuvaa joista mulla on aika vähän käsitystä. Niiden lisäksi mies sisäänajoi päivän aikana tajuntaani ihan uusia ulottuvuuksia: upeita mielikuvitusmaailmoja, hahmoja, kuvakulmia. Omaa mielikuvitusta ruokkivaa materiaalia luultavaksi vuosiksi eteenpäin. Tässä on helmikuussa ilmestyvän uuden Dead Space 3 -nimisen pelin hirviö. Harkitsen pelilaitteiden hankkimista. Tässä yhteydessä joudun kutsumaan niitä laitteiksi, koska en osaa arvailla mitä fyysisiä koneita, keskusyksiköitä, johtoja, kajareita tai yleensäkin minkä alan asentajia saan kotiini kutsua kun haluan tähän maailman siirtyä.

Fallout, Bioshock, Borderlands, Deus Ex, Dishonored, Prey ja Starcraft. Sen lisäksi että ne ovat pelejä, voivat ne hyvinkin olla tulevien mallieni nimiä. Yksi niistä on varma, olen kolmatta päivää hahmon pauloissa. Olen vakavasti etsinyt itselleni muusaa ja löysin sellaisen Mass Effect -nimisestä pelistä. Tätä peliä en voi koskaan ostaa, koska sen jälkeen menee kaikki, terveys ja nuoruus. Nyt mulla on muusa. Hänen nimensä on Jack. Hän on nainen. Ja pelihahmo. Eikä mulla ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa hänelle mahdollisuus. 

Näin suunnitellaan vaatteita. Ei se sen kummallisempaa ole.