.: MIKKELISEKOILU

Omaisuus.

Terveiset lomalta, joka loppui toissapäivänä. Niin ihana sana mitä vapaus onkaan, vaati pako todellisuudesta kahden viikon piehtaroinnin. Kidutin itseäni tekemisen ja tekemättömyyden välitilassa. Lomahaiku on ollut vuosia kuin epätoivoisen yksipuolinen ihastus. Haave, joka on niin lähellä, mutta niin kaukana. Haave, jossa kevyt valkoinen hame hyväilee sääriä tuulessa etelä-Ranskan rannikolla, tai jossa kuntosalin pitkänhuiskea ja ystävällissilmäinen kesäunelma juoksee viereisellä juoksumatolla koko talven satoja kilometrejä seksikkäällä lannesvingillä. Haave, jonka loppukohtauksessa kukaan ei koskaan ostanut itselleen lentolippua etelä-Ranskaan tai avannut juoksumatolla toiveikkaana suutaan.

Loma on lähes mielipuolinen haave yrittäjälle toteutettavaksi. Varsinkin niin, että siitä olisi oikeasti jotain hyötyä: Viikon loma on säälittävää rimpuilua. Toisen viikon lopulla vihdoin ehkä sujauttaa kalenterin arasti laatikkoon, hyvin tietoisena siitä mitä on tekemässä. Kolmantena alkaa tottua kuohuviiniin sekä muiden lomajuomien aiheuttamaan keskivartaloon ja tässä vaiheessa kalenterikin lentää jo vaivattomasti pois silmistä. Vihdoin. Neljäntenä lomaviikkona työnteko ei kiinnosta pätkän vertaa. Ja sitten alkaakin jo sama orientoitumisrumba toiseen suuntaan. Työharjoittelujakso.

Ensimmäisen viikon vietin Porissa, pikkukekkulissa, Jazzeilla. Myös toinen viikko olisi voinut aivan hyvin vierähtää lapsuudenkodissa, maakellarin katolla kotiviinipullojen päällä makaillessa. Mutta. Olin päättänyt tehdä jotain mitä en ole koskaan tehnyt. Tein urheilullisen lomapäätöksen itseni tuntien, itseni varalle, ettei koko loma vierähdä itseltäni salaa, hampaat punaviinistä punaisina.

Olin päättänyt pyöräillä Mikkeliin. Sain idean kuvasta, jossa veljeni pönöttää pyörän ja lehmän välissä jonain kesäkuisena aamuna jollain utuisella tiellä jossain länsirannikolla. Pakkasin pyörän maanantai-iltana ja tiistaiaamuna klo 10 lähdettiin ystäväni Unan kanssa kohti Mikkeliä. Järkevää matkasuunnitelmaa ei ollut. Tai no, oli, tavallaan. Myin Unalle pyöräreissun romantisoidulla ajatuksella mikkeliläisestä baarista, jossa alkaa karaoke perjantaina klo 18.30. Se oli meidän tähtäin. Lähdettiin onnellisen näköisinä ensikertalaisina kolmi- ja nelinumeroisia teitä pitkin ajamaan Porvoon kautta kohti äärimmäisen vittumaisia ylämäkiä. Ai miksi kohti Mikkeliä? No miksei. Joku lähtee olutfestareille Saksaan, joku samoilemaan Lappiin. Me lähdettiin laulamaan karaokea Mikkeliin.

Porvoo tuli Mikkelin reitille puskista. Juttelin Aaltosen Remun kanssa päivää ennen ennaltapäätettyä lähtölaukausta. Ensimmäisen päivän 55 kilometrin matka oli molemmille ihan tarpeeksi. Poljin viimeiset kymmenen kilometriä seisaaltaan, maastopyöräni varustelu ei ollut ollenkaan matkapyöräilijän hanurille tarkoitettua osastoa. Porvoossa käytiin moikkaamassa Remun vinttiä, jonka aarteista äijä oli mulle aiemmin keväällä soittanut. Vein ukolle Ganes-mallini tuliaisena. Rokkipappa säilöö vintillään kansallisaarteiksi laskettavia asukokonaisuuksia. Remun ajatus oli, että keksisin niille jotain käyttöä. Voi jestas, mä sanon millaisia piissejä sieltä löytyi. Mm. rakkaudella valittuja nahkarotseja, joita mies on tuonut jenkeistä 70- ja 80 -luvulla. Joskus tässä ihan pian vielä kun on aikaa lähden uudelleen Porvooseen, pistän ukon vintin ja muutaman suomalaisen rokkibändin stailit kondikseen Remun romuilla.

Keskiviikon ensimmäinen homma oli satulanmetsäsys. Kun ihanantuntuinen geelisatula löytyi, alkoi Mikkeli avautua silmien eteen ja takapuolen alle ihan erilaisena matkakohteena. Heitettiin noppaa, valitaanko helpompi - eli lyhyempi - matka ja mennäänkin Loviisaan vai pitäydytäänkö alkuperäisessä karaokebaarisuunnitelmassa. Vaikka Mikkeli tuntui olevan ensimmäisen päivän jälkeen täysin väärässä suunnassa, päätettiin lunastaa odotukset. Oltiin molemmat meuhkattu mikkeliläppää niin monelle kaverille ja niin monelle tuntemattomalle ja niin ahkerasti, ettei kummallakaan olisi ollut pokkaa muuttaa Mikkeliä Loviisaksi.

Ja me poljettiin. Aamulla herättiin polkemaan. Päivällä pysähdyttiin syömään, jotta jaksetaan polkea. Lisää. Illalla mentiin nukkumaan, jotta jaksetaan polkea. Lisää. Oli ylämäki, alamäki, Una ja mä. Ei muuta. Täytettiin vesipulloja kun Kirsin baari tai Pentin Perämoottorit ilmestyi keitaan omaisesti alamäen mutkan takaa eteen. Nähtiin traktorinäyttely, Myrskylän teinit ja lautakauppias. Siliteltiin lampaita, pysähdyttiin ihmettelemään kakkaavaa lehmää, juteltiin hevosille ja laulettiin. Ai jai, me laulettiin. Avattiin ääntä monta päivää ennen Mikkelin karaokedebyyttiä. Una lauloi luupissa pers heiluen Popedaa ja mä huusin kurkku suorana alamäessä Danzigia, Thin Lizzyä ja Ramonesia. Ylämäessä tulkitsin Nine Inch Nailsiä käsinkosketeltavan kärsivällä soundilla. Me ajettiin peräkanoina muutaman kymmenen metrin päässä toisistamme. Kommunikoitiin päivät mäessä käsimerkein ja illat rauhallisesti hengittäen.

Loppukliimaksin omaisesti Mikkeliä lähestyttäessä alavartalokipu kasvoi. Ei talutettu vain ylämäkiä, vaan myös alamäkiä, olivat sen verran soraisia ja jyrkkiä. Kyllä mä mietin yhdellä - jos seitsemännelläkin - tiellä, kahdettatoista tuntia polkiessa, illan hämärtyessä, että nyt on paukut loppu. Että onko tässä touhussa mitään järkeä. Että mä en jumalauta jaksa enää, että näenkö mä enää koskaan mun poikaa, että mä jään nyt tähän. Henkisiä romahduksia tuli yhteensä kolme: kaksi "oikopolulla", joka osoittautui lähes 20 kilometrin pituiseksi soratieksi ja yksi keskiyöllä kun se halvatun maantie ei koskaan päättynytkään. Romahdukset hoidettiin tinttaamalla lapsellisesti jalkaa keskellä tietä, erilaisilla käsi- ja sormimerkeillä sekä puhtaasti huutaen.

Kilometrejä tuli yhteensä 290, kramppeja yksi. Kahdeksan kilometriä ennen määränpäätä oikea reisi oli kivikova ja särki niin ettei tulehduskipulääke enää auttanut. Selviydyin polkemalla kaksi kilometriä vasemmalla jalalla. Vihdoin Una kiemurteli toiveikkaan lennokkaasti lähiöbaarin parkkipaikalle, jossa ystävällismielinen terassiväki myöntyi kertomaan meille useiden kysymystemme jälkeen että "kyllähän työ Mikkelissä jo ootte". Oli perjantai ja kello oli 18.26.

Mikkelin lähiöbaarissa tilattiin pöytään kuusi kaljaa, kahdet ranskalaiset ja invataksi. Mikkelin diskossa viimeistelimme lihakset muutamalla nestemäisellä relaksantilla ja aamulla hypättiin paluujunaan. Se toi meidät takaisin Helsinkiin kahdessa ja puolessa tunnissa. Tuntui omituiselta, että matka Mikkeliin vei meiltä 4 päivää.

Ensi kesänä lähdetäänkin sitten Tallinnaan. Uimalla.