HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ

Poikani Urho

Kansallinen identiteettimme on rakentunut pitkälti Sibeliuksen säveltämän musiikin maisemiin, jossa asuu vaatimaton, ujo ja hiljainen metsäläiskansa. Tunnettu osa omakuvaamme on Karjala ja se, että meille on aina maistunut viina. Näiden piirteiden lisäksi suomalainen on väritetty Seitsemän veljeksen ja Kalevalan sivuille.

Meillä on taipumus ajatella, että olemme olleet koko ajan samanlaisia suomalaisia. Sen sijaan että keskittyisimme miettimään millaisia suomalaiset todella ovat tänään ja tekisimme tulevaisuuteemme vaikuttavia päätöksiä, keskitymme aivan liikaa menneisyyteen. Vertailemme itseämme siihen, mitä emme enää ole. Siihen, kun Ruotsi–Suomi-maaottelu oli niin vahva kansallisen identiteetin ilmentymä, että Suomen yleisurheiluliiton puheenjohtaja Urho Kekkonen joutui hetkeksi katkaisemaan maaotteluperinteen, koska kansalliskiihkoinen tunnelma alkoi ryöstäytyä käsistä. Mitä ihmettä tapahtui sitten?

Totuus on se, että suomalaiset ovat muuttuneet. ”Me ollaan hävitty tää peli” -asenteella ei haikailla menneisyyteen. Jokainen meistä tietää, että voisimme itse olla rohkeampia ja kompata muitakin enemmän. Nyt pitää keskittyä tulevaisuuteen ja rakentaa uusi identiteetti.

Mitä tapahtui kansalliselle rohkeudelle ja kollektiiviselle yhteenkuuluvuuden tunteelle, mitä tapahtui sisulle? Kirjoitamme tänään tulevaisuuden minäkuvaa. Juuri nyt se näyttäytyy meille muun muassa menestyksennälän puutteena ja urheilutappioina, Saara Aallon haukkumisena ja naapurikateutena, konkurssihäpeänä ja keskustelukulttuurin olemattomuutena, solidaarisuudettomuutena ja yleisenä negatiivisuutena.

Mutta mitä enemmän vertaamme nykypäivän suomalaista entiseen, sitä enemmän masentaa, koska näin huonolla itsetunnolla emme edes pysty käsittelemään häpeää. Mieluummin lyömme hanskat tiskiin ja etsimme syyllistä muualta. Yhteiskunnasta, kasvatuksesta, mutta emme peilistä.
Riippumatta sisun ja kansallisen itsetunnon katoamisesta, yksi asia on kuten aina: Me suomalaiset olemme edelleen humalahakuista kansaa. Uskomme siihen itsekin.

Mietitäänpä hetki ryyppäämistä. Metsäläisten juomamyytti ei ollut aikoinaan kansalaisten keksimä piirre, vaan sen tuotti raittiusliike. Mitään tutkimusta ei juoppoudesta ollut, vaan taustalla oli pääosin raittiusliikkeen johtohenkilöiden puheet ja kirjoitukset. Sitten onkin oltu sitä mieltä, että me suomalaiset olemme kovia juomaan ja jopa oikeuttaneet napanderien kittaamisen osana kansallista identiteettiä. Puhumme alkoholikulttuurista osana suomalaisuutta. Meillä on viinapää.

Mitä jos lopettaisimme huonosta itsetunnosta ja sisuttomuudesta puhumisen, nostaisimme pään ja päättäisimme, ettemme ole epäonnistumisen peloltamme humalahakuisia ja kasvukipuisia metsäläisiä. Että olemme pieni ja erikoinen, mutta rohkea kansa joka on ylpeä itsestään.

”Kauniina välkkyy muisto urhojemme,
kuolossa mekin vasta kalpenemme.
Eespäin rohkeasti vaan,
ei kunniaansa myö sun poikas milloinkaan!
Uljaana taistolippu liehu,
voitosta voittohon sä vielä meitä viet!
Eespäin nyt kaikki, taisto alkakaa,
saa sankareita vielä nähdä Suomenmaa!”
Porilaisten marssi, san. J. L. Runeberg.

(Kolumni on julkaistu Satakunnan Kansan Porilaine-liitteessä 27.10. nimellä Suomimyytin farssi.)

INDUSTRIAL DISEASE

Pohja on valmis. Varsinaista suullista päätöstä ei tervakoskelaistumisestamme ollut edes vielä tehty, kun nahkatehtaan kuningas eli omistaja Otto Kokko heitti rakennusarkkitehdin puhtaaksipiirtämät pohjat käteeni. Ennen kun löysimme tämän aarteen, Otolla ja nahkatehtaan kuningattarella, Janitalla oli tilaan siis jo suunnitelma muutostöistä olemassa.

Tila oli suunniteltu hieman normaalimmalle makuaistille, pohja oli muun muassa jaettu kolmeen huoneeseen. Kerroin pohja kädessä visioistani, tilasta inspiroituneena ja siksi hengästyneenä. Selitin pinnoista jotka mua kiinnostaa. Että alkuperäisyys ja tehtaan tarinat kiinnostaa ja siksi osa olemassaolevista yksityiskohdista olisi hienoa jättää alkuperäiseen kondikseen. Että ikkunalaudat vain pestään, katto voidaan uusia mutta vanhat nahkatehtaan koukut tulis mielestäni säilyttää ja että tavarahissin ovet ovat niin hienot, että voisin itse koittaa harhauttaa rakennustarkastajan katsomaan niitä sormien välistä (kuulemma turha yrittää). Otto ja Janita eivät ainoastaan ymmärtäneet visioitani, vaan he olivat samaa mieltä. Janitan sanoin he olisivat alunperin halunneetkin tehdä tästä tilasta raffin loft-asunnon. Koska suurimmalla osalla ihmisistä on kuitenkin erilaiset tilanjako- ja materiaalinäkemykset kuin heillä - ja meillä, piirrättivät he tilaan huoneet.

Joten, kaadoin kaikki seinät. Hyvällä omatunnolla. Ja nyt pohja on valmis. Kyllä, vessan ja kylpyhuoneen ympärille jouduin vähän piirtelemään niitä takaisin.

Alla suunnitteluvaiheen fiiliskuvia. Ne eivät ole asunnon tulevia yksityiskohtia vaan inspiroitumista ja suunnittelua varten. Tilaan tullaan tekemään mm. betonisia työtasoja, parveke, rautaisia liukuovia, ruostutettua seinää ja rappausta otetaan alas olemassa olevasta seinästä ihan urakalla. Taidanpa itse hitsatakin sinne yhden valtavan rautakehikon. Eli erikoistilanteita luvassa.

Raportoin kuvin ja sanoin projektin etenemistä. Napialasta kuulemiin!

Siinä se on.

Otto korjailee varmaan jotain mun mokia piirustuksissa.

Rautainen liukuovi - ehkä vaatehuoneeseen.

Toinen liukuovi-fiiliskuva.

En tiedä mikä tää on, mutta näyttää hyvältä.

Keittiön seinä.

Ruostutan itse seinän sinne jonnekin.

Värimaailmaa. Noi on mun tekemät kynttilänjalat.

Kana.

Napialan nahkatehtaan lampaat. Ne käy muuten töissä päivittäin pidemmällä kuin mä.

NAHKATEHTAAN TYTTÖ

Terveisiä Tervakoskelta! Kyllä, puitteet ovat muuttuneet. Ensin Helsingistä Poriin ja kaksi viikkoa sitten Satakunnasta Hämeeseen. Muutin pajani Janakkalan kuntaan Tervakoskelle, Napialan vanhalle nahkatehtaalle. Se ei ole enää teollisuuskäytössä, vaan tehtaan toiminta loppui vuonna 1991. Vuonna 1880 perustettu tehdas on nyt suurimmaksi osaksi kaavoitettu asunnoiksi ja sellainen meille tänne nyt tehdään.

Ilmoitimme kolme viikkoa sitten Facessa, että toiveena olis löytää asunnoksi soveltuvaa teollisuustilaa. Raakaa, sellaista jonka vois laittaa haluamakseen. Ja kaksi päivää myöhemmin saimme vinkin vanhasta nahkatehtaasta ja ajelimme paikan päälle ihmettelemään. Rakkautta ensi silmäyksellä, sitä se oli. En olis halunnut lähteä enää pois. Enkä sitten tavallaan lähtenytkään.

Asunto sijaitsee korkeassa puulattiallisessa tilassa punatiilisen tehtaan toisessa kerroksessa. Se on siipi. Kun seisoo keskellä kämppää näkee ikkunoista kolmeen ilmansuuntaan ja neljännestä pääsee ulos. Jos on pakko. Kotiin kiivetään rappusia pitkin, kesällä prätkä on helpompi ajaa olohuoneeseen isolla tavarahissillä.

Neliöitä huoneustossa on 110 yksikköä. Raakatilaan rakennetaan kaikki asumisen mahdollistavat fasiliteetit keittiöstä, kylpyhuoneesta ja ilmanvaihdosta alkaen. Meillä oli haaveena myös tulisija ja kuulin eilen senkin olevan mahdollista; hormi on valmiiksi tilaan skissaamani olohuoneen kohdalla. Olen saanut suunnitella kaiken huonejärjestyksestä pintoihin. Puhun omistavan tahon - ja mielestäni myös ukkoni kanssa samaa kieltä ja haluamme säilyttää kiinteistön teollisen historian merkit asunnon yksityiskohdissa.

Napialan tehtaan ulkopuolella on metsää, yksi tie ja lisää metsää. Mutta rentouttavasta ympäristöstä huolimatta tehtaan sisäpuolella tuntuu olevan koko maailma. Täällä on lämmin, henkisesti ja fyysisesti. Täällä on metallipaja, hitsausvehkeet ja oma skeittihalli. Kuntosali ja bändien treenikämppiä. Oma saunakin on tulevaisuuden suunnitelmissa. Nahkatehtaassa on neliöitä yhteensä kolmisen tuhatta, kolmessa kerroksessa. Kiinteistön omistaa nuori pariskunta, Otto Kokko ja Janita Horppu. He ovat kunnostuttaneet ja remontoineet itsekin tehdasta asunnoiksi yksi kerrallaan. Ja pitäneet huolta eläimistä. Pihalla on neljä lammasta ja pässi, riikinkukkoja ja kanoja, kaksi kissaa ja kukko.

Helvetillisen reissaamisen jälkeen nautin rauhasta. Oon ollut vuosikausia onnekas. Terve, onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Mutta nyt tähän mun elämään on astunut jokin syvyys ja pysyvyys, jonka toteemi on alkanut rakentua tänne tehtaalle, metsän viereen. Tällä hetkellä en kaipaa lentokoneita enkä kiirettä. Pintapuolisesti olen sama nainen, paria uutta tatuointia lukuunottamatta. Mutta sisälläni asuu nykyään vielä vahvemmin sellainen pikkukaupungin tyttö, joka elää perusasioista. Se tykkää nukkua, syödä, luoda ja olla. Ja täällä Tervakoskella, se tyttö on ihanasti - ja vain - nahkatehtaan tyttö.

Meidän rappukäytävä ja Napialan vanhan nahkatehtaan logo.

Kämppä. Hissinovet oikealla.

  

Vanha jakorasia katossa, ihana.

Hissi. Prätkähissi siis.

Ei mitään kikkailua.

Roikottimet. Taidekuva, tai jotain.

Täällä käytiin jo isolta kirkolta vähän kuvaamassa Jarpin kera.

Lastenhuone. Vitsi vitsi.

Betoninen ikkunalauta ja valo. Ihana.

Kissa.

Lattia. Vain hionta ja vahaus puuttuu.

Eikä tässä vielä kaikki.

Jos jumala olis olemassa, tää olis sen siipi.

Oon hiblaillut noita putkia. Jätetään seinään.

Vain amme puuttuu.

Loppukaneettina mainittakoon, että Tervakoskea tai ei, nahkahousuista en luovu. Enkä buutseista. Jiihaa!

IG @gtiejenni @gtieneckwear @napialantehdas

MAKKARAA VAI MAINETTA

   

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansan Porilaine-viikkoliitteessä 10.3.2016.)

Viime viikolla satoja makkaroita vähävaraisille grillannut hyväntekijä on aiheuttanut vinksahtanutta keskustelua. Hyvä teko, eli leipäjonoon lahjoitetut grillimakkarat käännettiin markkinointitempaukseksi; makkaratehtaan hyödyksi ja ala-arvoiseksi tavaksi saada mediahuomiota vähävaraisten kustannuksella.

Ilmaisten makkaroiden jakamisessa oli kyse oli Brother Christmas -nimisen hyväntekijän ja Helsingin Makkaratehtaan yhteistyöstä. Yksi piti makkaroiden jakoa vähävaraisille hyvänä ideana ja lahjoitti makkarat. Toinen oli samaa mieltä joten hän grillasi ja jakoi makkarat. Ja sitten kolmas piti tapahtunutta makkaratehtaan halpamaisena markkinointitemppuna.

Miksi?

Kun hyvää tehdään, sitä tehdään yleensä apua tarvitseville. Apua tarvitsevat useimmiten erityisryhmät kuten vähäosaiset ja sairaat ja siksi kyynisimmät sivustakatsojat ovat herkkänä asian suhteen. Ei ole keneltäkään pois, vaikka hesari kirjoittaa jutun tempauksesta ja makkaratehdas saa siitä vähän huomiota. Päinvastoin.

Yritykseni tekee yhteistyötä erityisryhmien kanssa. Porin päihde- ja mielenterveyskuntoutujat eli jopilaiset tekevät osan asusteistani, siivoojatyttömme on autismisäätiöstä ja lähettinämme toimii osa-aikaeläkkeellä oleva syöpäpotilas. Teetän töitä erityisryhmillä, koska pidän yhteistyömme tuomasta lisäarvosta, inhimillisyydestä. Autismia sairastava neiti I. saa lisää rohkeutta ihmiskontaktien luomiseen ja lähettimme herra B. ei halua jäädä kotisohvalle miettimään sairautensa vakavoittamaa elämää. Ja vaikka firman tilat jää välillä siivoamatta, koska neiti I. ei uskallakaan lähteä kotoaan tai paketit toimittamatta, koska herra B. on sädehoidosta johtuen normaalia huonommassa kunnossa, haluan teettää töitä erityisryhmillä. Se on heille tärkeää. Minun tehtäväni ei ole ajatella heidän puolestaan, vaan tarjota mahdollisuuksia.

Ei kyynikko pahoita mieltään auttamisesta, vaan siitä kun siihen yhdistetään liiketoimintaa: Erityisryhmät ovat usein osa kuntien omia kuntouttamisohjelmia, joten yrittäjän sijaan pääosan palkasta maksaa kunta. Ja tässä kohtaa alkaa ottamaan päähän. On väärin, että yritys hyötyy erityisryhmistä. Yritys, joka työllistää myös muita ihmisiä ja maksaa veroja. Makkaratehdas, joka syöttää vähävaraisia ja saa siitä näkyvyyttä.

Firmoilla on yksityistä ihmistä parempi mahdollisuus tehdä hyvää, tässä tapauksessa lahjoittaa 450 ihanan makuista grillimakkaraa. Tehdas olisi myös voinut jättää makkarat koneeseen, leipäjonolaiset olisivat jääneet lihoitta eikä tätäkään keskustelua olisi koskaan käyty.

Vaikka kyseessä olisi ollut puhdas markkinointitempaus, jäi asianosaisille ja monelle muullekin hyvä mieli. Media kiinnostui kertomaan tempauksesta ja tehdas sai huomiota osakseen. Mitä sitten? Ehkä jutun lukeneet muut yritysjohtajat innostuvat itsekin sen luettuaan tekemään jotain hyvää. Hyötynäkökulma-urpoilun sijaan toivonkin, että kaikki hyväntekoon osallistuvat todella hyötyisivät auttamistempauksista. Sitäkin, sanotaan hyvän kierroksi.

YSTÄVYYS, VELJEYS JA VÄLITTÄMINEN

Kuva valokuvaaja Mikko Rasilan ottamasta kuvasta (www.mikko-rasila.com).

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansan Porilaine-viikkoliitteessä 25.2.2016.)

Nelisenkymmentä ystävystä katsoo kun iso mies itkee. ”Olenko mää tehnyt jotain oikein?”, kaveri kysyy ja työntää samalla sormiaan silmiinsä kyyneliä vasten. Olet, joku sanoo. Yksi ystävistä kävelee ukon viereen, ottaa hartioista kiinni, halaa ja kertoo miksi kaikki ovat kaverin yllätykseksi paikalle tulleet.

Ukot ovat kaikki porilaisia vanhoja kavereita. Osa asuu edelleen Porissa, mutta suurin osa huitelee Helsingissä ja muissa maailmoissa, omissa elämissään. He ovat opettajia, putkimiehiä, ravintolanpitäjiä, mainostoimiston johtajia, peltiseppiä. Kovia jätkiä, joiden yhdessäoloa ei määrittele työ tai se mitä teet, vaan se millainen olet.

Kaikilla kundeilla on tatuointi jalkapöydässä, siinä lukee Kirwatsi. Se on 20 vuotta sitten perustettu kaverikerho, jossa pelataan pokeria, jalkapalloa, golffia – harrastetaan yhdessä, urheilusta alkoholikulttuuriin. Koska kerholla alkaa olla iän mukanaan tuomia lieveilmiöitä kuten lapsia, perustettiin Kirwatsille 6 vuotta sitten allokaatio nimeltään Kirwatsi Kids. Jokavuotisessa tapahtumassa pakataan lapset autoon ja vietetään koko arsenaalin voimin viikonloppua yhdessä. Viime vuonna Kirwatsi Kidsissä touhusi 27 isää ja 45 lasta.

Oma työni yrittäjänä on määritellyt elämääni hyvässä ja pahassa. Olen reissannut, yksin. Valloittanut maailmaa, yksin. Sanotaan, että kunnianhimoiset ihmiset ovat usein myös maailman yksinäisimpiä. Hinta omien unelmien toteuttamiselle on ero perheestä, vaikeat etäsuhteet ja vieraantuminen normaaliarjesta – ystävät mukaan lukien. Allekirjoitan kaiken.

Kun ystäväni Elina soitti mulle tammikuussa pari päivää ennen messumatkaani Pariisiin, en kiireeltäni vastannut. Kun Ellu soitti seuraavana päivänä uudelleen, vastasin ja pahoittelin työkiireiden aiheuttamaa hiljaisuutta. ”Ei se mitään Jenni. Mä oon tottunut sun kanssa siihen, mut mä rakastan sua silti”. Järkytyin. Päätin, että nyt loppui. Työni voi määritellä minua, mutta ei ystävyyssuhteitani.

Pari vuotta sitten istuttiin Ellun kanssa jazzien aikaan päiväkaljalla Anttonissa. Oltiin heiluttu edellinen ilta kirwatsilaisten kanssa. Yhtäkkiä nainen nosti päänsä sanomalehdestä ja sanoi, että siitä tuntuu kuin olisi ollut edellisessä elämässään porilainen. Ei intiaani, ei seireeni, vaan porilainen. Isompaa kunnianosoitusta ei paljasjalkainen helsinkiläinen voi porilaiselle kaverille antaa.

Kirwatsin poikien toisilleen antama aika ja huomio on saatanan kaunista. Se ei ole teatteria, siinä ollaan ystävyyden ja läsnäolemisen ytimessä. Ystävän perspektiivistä katsottuna olen ylpeä heistä jokaisesta. Naisen perspektiivistä katsottuna Kirwatsi on muokannut mielikuvaani miesten välisestä välittämisestä uudelle tasolle. Pojat on poikia, sanotaan. Mutta Kirwatsin miehet on miehiä, joilla on sydän paikallaan.

TUNTEMATON RAKASTAJA - Dog Tagin tarina

Biisisuositus taustalle: Disturbed / Sound of Silence

Sain idean tunnuslaattamaisesta nahka-korusta löydettyäni omasta korulaatikostani tuntemattoman sotilaan laatat. Rehellisyyden nimiin, mulla ei ole hajuakaan kenen teinirakkauden laattoja olen laatikossani vuosikausia säilyttänyt.

Ensimmäisiin laattoihin hakkasin numeroita, koska mulla oli vain numero-stansseja. Pyöritellessäni ekoja protoja kädessäni sain idean, voisiko laatoissa lukea sotun sijaan jotain muuta. Tarvitsisko niissä molemmissa kuitenkaan olla samaa tekstiä hakattuna? Päätin hakata testimielessä niihin jotain simppeliä. Niihin tuli sanat GOOD ja toiseen BAD. Tiedä sitten mistä nuo päähäni ilmestyneet sanat kertoo, ehkä juurikin siitä ristiriitaisesta fiiliksestä sisälläni, kun istun sängynlaidalla korulipas kädessä ja pyörittelen käsissäni tuntemattoman miehen henkilökohtaista omaisuutta.

Kuvassa olevat laatat olivat ensimmäiset ikinä hakkaamani laatat, silloisen rakastajan kaulassa roikkumassa. Kuva on otettu 29.6.2012. Ketju oli ensimmäisissä versioissa mustaksi pinnoitettua messinkiketjua, jonka laatu ei vastannut kohderyhmän - miehen - kulutuskäyttäytymistä. Mutta se mikä mua miesten koruna asiassa nauratti enemmän kuin ketjun laatuvaatimukset oli se, että tilaajat halusivat laattoihin - ei omaa sotua - vaan lastensa sotut. Yhden asiakkaan sanoin "ettei tarvii aina kysyä vaimolta".

Vieläkin hakkaamme laatat mustalle rasvanahalle. Stansseja löytyy isoista kirjaimista numeroihin. Ketju on huomattavasti kalliimpaa eli hopeaa, mutta kestää kulutusta ja patinoituu erittäin kauniisti. Laatalle pystyy hakkaamaan max. 7 merkkiä peräkanaan, max. kahdelle riville. Tyylikkäimmän näköinen laatasta tulee, kun valitsee joko kirjaimia tai numeroita - ei molempia. Mutta kuten sanottu, molemmat onnistuu.

Olemme hakanneet Dog Tageihin kaksilapsisen perheelle myös lisälaattoja, jos mukuloita on enemmän. Ja olemme hakanneet niitä myös naisille. Voima-tageiksi, muistoiksi.

Dog Tagin löytää verkkokaupastamme. Tää on ihan mahtava lahja-idea, just sille ukollekin joka unohtaa jälkikasvunsa syntymäpäivät. Emme myy tätä jälleenmyyjillä koska mä haluan, että jokainen laatta on erilainen. Ja sisällön päätät sinä!

OUTSIDE MY LIFE

Kaksi viikkoa sitten.

Lomapäivä. Tasapainoilu pääni sisä- ja ulkopuolella on ihan helvettiä. Balanssi työn ja olemisen rajapinnassa. Luovan alan tekijänä olet yhtä kuin sun työ. Ei niitä voi erottaa. Työ on elämäntapa, ei jotain minkä jätät toimistolle klo 16. Kaikki kulkee mukana. Ainoa millä ajatukset pystyy ravistelemaan pois muutamaksi tunniksi on fyysinen kipu, känni tai seksi.

Otin eilen kolmet päiväunet. Niiden lomassa kävin suihkussa ja kaupassa sekä ajattelin koko päivän jääkaapin yläpuolella olevia suklaita, joulun viimeisiä perkeleitä. Söin ne klo 19.00. Sätin itseäni kontrollin menettämisestä tunnin, kunnes muistin jääkapissa olevan viinin ja join sen häiritsemästä. Kaadoin teatraalisesti suuhuni hienosta lasista kynttilän valossa. Aivan kuin viimeistelläkseni itsekontrollin menettämisen, joka piinaa joka hiton loma, ja joka johtaa lähes joka kerta itsetuhoisuuteen. Näiden konkreettisten suoritusteni lisäksi puhuin työpuhelun Ranskaan, mietin miten lähestyn kolmeakymmentä maailman suosituinta miestenvaateliikettä ja kelasin joululomani ensimmäisenä iltana suunnittelemani malliston yksityiskohtia. Ajatellakseni näitä selälläni sängyssä, en tarvinnut yhteenkään niistä kynää. Ja suklaita syödessäni todella kuvittelin, että olen onnistunut olemaan koko päivän tekemättä töitä.

Ystäväni laittoi eilen viestin, on julkaissut ensimmäisen kirjansa. Ukko kirjoitti miten jännää tää aika on. Kun kirjan menestys, tai menestymättömyys määrittelee luojaansa. Hienoimmillaan luominen on juuri tuota. Kun kaikki mitä sä teet "kietoutuu" sun ympärille ja palat halusta tehdä enemmän, kokonaisvaltaisemmin, isommin. Miten ihmeessä sitä voi pysäyttää. Ei mitenkään. Luovuuden hallitseminen on vaikeinta mitä tiedän. Yksi idea johtaa toiseen niin helposti.

Vaikka vielä vajaa kaks viikkoa sitten haaveilin tyhjistä tunneista, on tosi vaikeeta rauhuttua. On tosi vaikeeta jättää ideoita toteuttamatta ja asioita tekemättä, vaikka ymmärtää että nyt pitää huilata ja pöytää pitää puhdistaa jotta sitä voi taas täyttää, sekoittaa ja luoda uutta.

Aamulla heräsin klo 7 ja maksoin ensi töikseni laskut. Se tuntui saatanan hyvältä, sain arjesta kiinni. Nyt kuuntelen Leonard Cohenia ja teen ensimmäistä kertaa elämässäni hirvipaistia, mutta tajusin juuri juoneeni siihen tarkoitetun viinin.

Lomapäivä. Ajatuskielto. Hirvi. Onko enää parempia syitä lähteä alkoon?

Nyt.