Jenni Ahtiainen on porilainen helsinkiläinen, joka pyörittää omaa merkkiä nimeltä gTIE ja jonka on vaikea olla tekemättä ja sanomatta mitä ajattelee. Backline kertoo omien unelmien toteuttamisesta. Se kannustaa ja vastustaa. Se saa ajattelemaan boksin ulkopuolelta ja pyrkii osoittamaan, että kaikki on mahdollista kun lopettaa haaveilun ja alkaa tekemään.

19.2.2013

LAPSELLISTA

En tykkää leikkiä pikkuautoilla. Kun poika vielä jaksoi autoleikkeihin pyytää, koitin perustella kieltäytymistä sillä, että olen tyttö. Ja sillä, että mua kiinnostaa vähän isommat autot. Oon toki miettinyt, pitäisikö leikkiä. Tekeekö niillä pirun pikkuautoilla leikkiminen musta paremman äidin. Ei tee. Jos leikin vasten tahtoani, vintiö huomaa sen. Sen sijaan, että poika ajattelisi mun olevan maailman huonoin pikkuautoillaleikkijä, haluan, että se ajattelee mun olevan maailman paras askartelijapaskartelija. Ja haluan, että se tietää mun kertovan mistä tykkään ja mistä en. Se hyötyy enemmän äidistä, joka sanoo mielipiteensä. Oppii paremmin itse miettimään mikä ero on sillä mistä kuuluu tykätä ja mistä oikeasti tykkää. Meillä on ongelmia teini-iässä. Tiedän.




Me tehdään nappulan kanssa juttuja, joista molemmat tykkää. Mun mielestäni on oikeudenmukaista, että vanhempikin nauttii yhdessätekemisestä. Pitää vain löytää yhteinen kieli. Meillä yhteisymmärrys on löytynyt musiikista, piirtämisestä ja käsitöistä. Musiikkia soitetaan vuorotellen biisi kerrallaan, värikynät on yhteiset ja poika osaa käyttää saksia hyvin. On mahtavaa, miten se availee musiikkiin liittyviä käsityksiään, jotka ovat selkeitä johtopäätelmiä aiemmin käydyistä keskusteluista... tiäksää äiti mitä punkkarit pelkää? Ei mitää. Tai miten se ensin häpesi ihmisenpiirustustaitojaan, kunnes sain perusteltua relististisen ihmishahmon tavoittelun tylsäksi. Että pään, vartalon ja neljä raajaa oppii kyllä jokainen lapsi lopulta piirtämään. Ja nyt jätkä piirtää häpeilemättä upeita mielikuvitusolentoja, joilla voi olla 3 tissiä, ne voi ruiskuttaa räkää jalastaan ja yhtäkkiä joku sai kalterit. Samoin kävi musaharrastuksen kanssa: Joka jätkä soittaa kitaraa tai rumpuja, mutta susta voi tulla maailman paras kanteleensoittaja ja ihmiset lentää amerikoista asti kuuntelemaan ku sää soitat, sanoin. Ja poika soittaa. Poika soittaa edelleen kannelta. Ihmishahmojakin alkaa jo hahmottua paperille.



Me tehdään käsitöitä. Väännettiin sunnuntaina lumihiutaleita. Paperista. Ja nahasta. Mietittiin nahkaisen paperilennokin valmistamista, mutta tehtiin se kuitenkin paperista. Sääli, nahka olisi kestänyt paremmin laskeutumista seuranneen pakettiauton yliajon. Tässä hiutaleiden lisäksi muutama mielikuvituseläin.



On hienoa seurata miten oma innostus ja kiinnostus näkyy jälkikasvussa. Hyvässä ja pahassa. Varmasti kannel lentää jossain vaiheessa seinään ja poika pistää silmäneulalla mieluiten mua, mutta mitä tässä voi vanhempana muuta tehdä kuin jakaa sen jännän, hienon ja kiinnostavan mitä on itselle annettu. Kyllä se näkyy kun se kiinnostuu larppaamisesta, haluaa kemistin vehkeet tai ilmoittaa saavansa päänsärkyä Deep Purplesta. Näillä mennään.











Materiaaleina ollaan näissä käytetty nahkapaloja, jotka on jääneet kaavoista yli. Mukana valmiiksiommeltuja kokeilupaloja "testilaatikosta". Jos haluat kysyä mitä tahansa miten mikäkin on tehty tai vaikka vain että miksi, kysy pois!







5 kommenttia:

  1. Hienoja hahmoja. Pikkumiehille pikkuautot ovat tärkeitä, tee hänelle sellainen ja huoltsikka myös. Voit sitten leikeissänne olla se huoltsikan tytsä joka tankkaa miesten tyhjät tankit. Heitä on nykyään liian vähän.
    Autoksi vaikka Batmanin kaara.. niin pysyt aiheessa. R

    VastaaPoista
  2. Mun tytär tuli hoidosta kotiin alahuuli lurpallaan ja kertoi,miten Millan ja kaikkien muiden äidit askartelee niiden kanssa. Ja kaikkea yyberhienoa. Minä käskin kysyä, kuinka moni noista yyberaskartelijoista pääsee spagaatin. Meillä loppui huulien lurputus siihen.
    Edelleen ajoittain keskustellaan siitä, miksi kaikkien muiden vanhemmat vie lapsiaan leikkipuistoon ja meillä vaan jurmutetaan kotona spagaatteja tehden ja lukien. Keskustelemalla siitäkin on selvitty.
    Eläköön se pieni ero, eikö?

    T. Kädetön Pauliina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Mäkin haluaisin tehdä spagaatin mutta sen sijaan katosta roikkuu nyrkkeilysäkki. Siitäkin monella löytyy varmasti sanottavaa, mutta pojalle se toimii energian purkajana ja mulle se on tapa pitää niskat kunnossa. Ja vintiö tietää varsin hyvin ettei mitään muuta saa lyödä. Ei ne tiedä eikä opi, ellei niille kerro, millaisia ja miten erilaisia ihmiset on.

      Yläfemma,
      jenni

      Poista
    2. ...ha haa, säkki löytyy täältäkin, tosin autotallista. Poika saa mennä sinne mänttäämään kun muailma murjoo. Ja on aivan perberistä kun nykyaikana sen liikunnan ja liikkumisen pitää olla jotain ohjattua seuratoimintaa, samaan aikaan kun kakarat ei enää osaa kiivetä puihin. Minä lahjoin kossupullolla traktorikuskin kasaaman talvella kaikki lumet meidän etupihan hevoskastanjan alle, jotta kakrut voi puusta hyppiä kowabungalla alas. Ja isoja lattiatyynyjä saa / pitää kasata lattialle ja hyppiä niillekin. Sohvilta ja tuoleilta.
      Pitäisköhän munki siis kokeilla sitä säkkiä? Ei tarttis tulla tänne mesoomaan...ha.

      T. "puihin kiipeily kansalaistaidoksi" Pauliina (se kädetön)

      Poista
  3. Säkin piekseminen, ja miksi ei jonkun muunkin, valvotusti ja sääntöjen mukaan, tekee tosi gutaa. Hyvä on välillä itsekin ottaa muutama isku niin oppii olemaan. Suosittelen kuntonyrkkeilyä. Hyvä laji. Meil oli kaverin kanssa selvät säännöt, päähän ei tarkoituksella lyödä mutta muualle saa mättää minkä kerkiää. Perkele et teki hyvää!

    VastaaPoista