VÄLILASKU

Valokuvateos nimeltä Absolutely Pissed. Kuvaajan nimeä en muista.

Olisko se ollut edesmenneen Veli-lehden toimittaja, joka kysyi viisi vuotta sitten missä näen itseni muutaman vuoden kuluttua. Eli nyt. Sanoin naama vitsikkäässä virneessä Motörheadin t-paita päällä, että lennän ympäri maailmaa solmimassa tärkeitä ihmisiä. Niin tässä taisi nyt käydä.

Keväällä, sijoittajakuvioiden keskellä eräs Fibanin ja Finatexin tilaisuudessa pitchiäni kuunnellut mies kieltäytyi uskomasta etten tarvitse hänen apuaan. Kaksi puhelua ja meiliä, tekstiviestin ja kolmannen puhelun vastaanotettuani sanoin hänelle, että tämän sinnikkyys tuntuu niin hyvältä, että meidän on todellakin tavattava. Ukon periksiantamattomuus vaikutti siltä, etten pääse hänestä eroon ilman tapaamista. Viimeisen suostuttelupuhelun jälkeen en totta puhuakseni enää halunnutkaan. Miehen nimi on Herra H. Hän on taidetta ja pukeutumista rakastava pisnismies. Ja mä olen nyt Berliinissä.

Kävin ensimmäisen kerran tapaamassa Herra H:ta kesäkuussa hänen toimistollaan ja sen jälkeen vähän Kulosaaressa solmimassa. Kiedottuani hänen sekä nimeltä mainitsemattoman pariisilaisen investointipankkiirin kaulaan sitä sun tätä, syntyi meille yhteisymmärrys: Herra H on hyvin kiinnostunut pukeutumisesta, vaikka ison yhtiön johtajana joutuukin pukeutumaan skragalliseen perusunivormuun työaikanaan. Tämä boheemi pisnismies osti kahdeksantoista erilaista kaulatsydeemiä vapaa-ajan kuvioissa käytettäväksi."Saksassa ja Italiassa", kuten hän itse asian ilmaisi. Hyvin pian yhteisymmärryksen synnyttyä meille alkoi muodostua yhteistyökuvio, joka toi minut tänään vuorokaudeksi Berliiniin. Tämä Herra H:n kuvio tiputtaa porilaisen todennäköisesti myös Pariisiin vielä tämän syksyn aikana. Berliininreissun piti alun perin kestää viikonlopun yli. Piti tavata viikonlopuksi kaupunkiin lentäviä ystäviä ja vetää heidän kanssaan niin sanotut berliinit, mutta tällä kertaa nautiskelen täällä vain välilaskun verran. Varsinainen matkakohde on La La Land.

Herra H, joka tarjosi apuaan kontaktien luomiseen, omistaa länsi-Berliinissä talon. Kerrostalon. Nelisen viikkoa ennen tätä matkaa mies istui toimistonsa kokoushuoneen pöydän ääressä kokomustissa ja kertoi ajatelleensa jotain solmintatapahtumaa tai jotain sellaista jonne "voisin kutsua kolleegoitani tutustumaan sinun tuotteisiisi". Solmintatapahtuma ei heti sytyttänyt, mutta iso talo Berliinissä houkutteli keksimään sen sisälle jotain äksöniä. Tammikuussa järjestettävät Berliinin muotimessut vaikuttaa aikataulullisesti täydelliseltä ajankohdalta. Kivisen kerrostalon toisessa kerroksessa toimii H:n taidegalleria ja katutason liiketilan vuokrasi viime viikolla kaksi berliininkundia, jotka aikovat perustaa taloon sikaribaarin. Kuuntelin ideoita sikaribaarista hyvin kiinnostuneena. Olen jo vuosia maistellut mielessä ja kielessänikin oman baarin perustamista, jossa oma liike voisi toimia samassa yhteydessä. Ja olin baaria jo kolmisen vuotta sitten visualisoinutkin ottamalla kuvia eräästä ateljeesta, eräältä berliininreissulta, erään vaatesuunnittelijan luomuksilla väritettynä. Sanoin Herra H:lle, että kun laitan silmät kiinni näen oman liikkeen. Se on sikaribaari, aikuisen miehen herrainhuone. Toistemme ajatuksista aiemmin mitään tietämättä miehellä olisi nyt tarjota mulle sikaribaari tammikuun muotimessuille. Meillä on Herra H:n kanssa sama visio. Nyt pitäisi vain keksiä tilalle ja tapahtumalle teema.

Neljä päivää ennen Berliinin ja Losin lentoa, amerikatuottaja laittoi mulle viestin klo 4 aamuyöllä: "Do you do suits, let's talk now, let's start having fun!". Vastasin, että tuunaan kyllä pukuja, en tee. Syy on Berliinissä vaatesuunnittelijana toimiva Itamar Zechoval, jolla on merkki nimeltään Dandy Of The Grotesque. Itamar on se sama mies, jonka ateljeesta inspiroiduin kolmisen vuotta sitten niin, että halusin tuoda samankaltaisen tilan sikaribaarin ja liikken muodossa Helsinkiin. Ja rakentaa samalla konseptilla gTIEn messuosastot ja hamassa tulevaisuudessa omat liikkeet, sanotaan nyt vaikka Losiin. Kirjoitin amerikantuottajalle, että tuntuisi turhalta alkaa tekemään pukuja, koska tiedän jo mistä hienoimmat puvut saa. Toiseksi, mulla ei ole riittävästi taitoa alkaa räätälöimään hienoja ja laadukkaita pukuja. Lähetin Itamarin merkistä linkit tuottajalle ja hän innostui. Tuntui hämmentävän järjestetyltä, että olin buukannut itselleni yhden yön Berliiniin ennen Losin lentoa. Nyt pääsen tapaamaan Itamaria ja valitsemaan sopivia pukuja häneltä vaihtoehdoiksi miesjuontajalle sekä Music Awardseihin ja Globeseihin, että mystisen uuden tv-tuotannon kuvauksiin, jotka aloitetaan lokakuun alussa Losissa. Kirjoitin Itamarille heti keskusteltuani tuottajan kanssa, että onko hänellä kiinnostusta saada pukunsa lavalle marraskuussa ja ehkä myöhemmin tammikuun Globeseihin. Mies innostui. Tietenkin. Sovittiin Itamarin kanssa tapaaminen keskiviikkoillalle.

Meillä oli kolme oikeata asiaa, kymmenien turhien asioiden jälkeen puhuttavana. Ensimmäinen on Music Awardsin pukupolitiikka. Toisena Berliinin fashion-viikko, josta olimmekin jo chattailleet ja jonne toivon rakentavani yhdessä Itamarin kanssa jotain spektaakkelin omaista yhteistyötä. Kolmas oli aamulla syntynyt idea sikaribaarista, jonka visuaalisen ilmeen luomisessa toivoin Itamarin apua, koska siellä voisimme pistää tammikuun muotiviikolla sen spektaakkelin omaisen hulinan päälle. Käytyämme parisuhdekiemurat, lyhytelokuvat, molempien turhautuneisuudet, pelot ja ilot läpi, Itamar kertoi haluavansa tehdä kaupalle saman kuin mitä minä eli laittaa kiinni. Hänellä on myös - yllätys yllätys - viritelmiä Losissa. Saatiin megalomaaninen idea ensin marraskuun loppuun Losiin, ja sen jälkeen alkoi palaset tipahdella myös sikaribaarin suunnalla kohdilleen. Itamar innostui ja sitten sain Herra H:n tapaamaan Itamarin. Berliininkundit oli jo innostettu. He tapaavat tämän viikon lauantaina.

Dandy Of The Grotesquen sovitushuone.

Dandy Of The Grotesquen viskilasit.

Dandy Of The Grotesque.

Dandy Of The Grotesquen malli.

Itamar kertoi tismalleen samasta ajankäyttöongelmasta, joka mulla oman liikkeen kanssa oli. Ensin haluaa rakentaa oman sisäisen maailmansa, oman valtakuntansa ympärilleen inspiroivan tilan muodossa, rakastaa asiakaspalvelua niin että toivoo ihmistenkin viihtyvän liikkeessä ja vielä päälle kuvittelee aikaa löytyvän suunnitteluun eli siihen oikeaan työntekoon. Kun palvelee despoottimaisesti asiakkaitaan ja pitää liikkeen ovia auki lähes vuorokauden ympäri, alkaa arki muodostua liikkeen sisälle niin, että sieltä on vaikeaa päästä ulos ja kehittyä. Luoda suhteita, päästä eteenpäin. Mulle liikkeen katoaminen elämästä tuntui ensin vääryydeltä, epäonnenkantamoiselta, kunnes laitettuani ovet kiinni tajusin kuinka paljon se söi henkisesti ja fyysisesti tilaa ympäriltä.

Keskustellessani keväällä, kesällä ja syksyllä sijoittajien kanssa merkkini laajentumisesta, heidän suurin huolenaiheensa oli miten pystyn monistamaan itseäni tehokkaasti niin, että 1) saadaan kannattavaa liiketoimintaa, 2) pystyn käymään matkoilla tapaamassa kontakteja ja markkinoimassa suunnittelijana merkkiäni ja 3) hoitamaan suunnittelutyöt siihen päälle. No, totuus on se, että luova ihminen tarvitsee tilaa ympärilleen. Luova ihminen tarvitsee yllättäviäkin tilanteita, uusia ihmisiä ympärilleen joita joku voisi kutsua muusoiksi, uusia paikkoja, vähän punaviiniä, keskusteluja, kangasvarastoja, rakkautta, vihaa ja toisinaan vähän enemmänkin sitä punaviiniä. Luova ihminen tarvitsee ruokintaa. Ei se siellä liikkeessä onnistu, sen arjen keskellä, siellä omassa valtakunnassa. Se mikä siellä liikkeessä ympäröi, on tulostettu omasta päästä ulos ja kun se on valmis, se on kiinnostavampaa muille ihmisille, kuin mitä on itselle. Se on yksi toteutettu idea lisää ja sillä hetkellä kun se on valmis, se on jo vanha. Ja vaikka kuinka paljon luomastaan maailmankuvasta omien seinien sisällä nauttiikaan, kuin omasta kodistaan jota on rakentanut monta vuotta, se ei enää anna. Suunnittelussa hienointa on se, että uuden idean - meidän tapauksessamme mallin - voi keksiä missä vain. Kunhan sitä on aikaa jossain vaiheessa työstää. Mutta sitä varten on sitten niitä, joita kutsutaan maailman parhaiksi assistenteksi, jotka lukevat sua rivien välistä ja osaavat toteuttaa niitä sun ideoita. Ja jonain päivänä ne sun assistentit on niin hyviä, että osaavat monistaa sua suunnittelemalla mallistoon merkin näköistä tuotetta itse. Ja toimivat merkkiä monistavina suunnittelijoina. 

Olin Berliinissä yhteensä 26 tehokasta tuntia. Kaikki asiat loksahtivat hämmentävän hienosti paikoilleen, aivan kuin joku olisi päivän etukäteen käsikirjoittanut. Itamarin puvut lähtee toivon mukaan awardseihin ja se olkoon kauan kaipaamamme yhteistyön debyytti. Itamarilla oli loistava idea muotiviikolla tapahtuvasta eventistä Herra H:n sikaribaarissa, jonka visuaaliseen ilmeeseen pääsemme kuin varkain vaikuttamaan mutta siitä vasta kun kutsut ovat valmiina.

Nyt kelailen jo seuraavaa matkaa Berliiniin, yksityiskohtien hiomista varten. Samanlaista viimeistelureissua, jolla nyt olen, kun olen matkalla Amerikan länsirannikolle. Seuraavalla viikolla hiotaan aikataulut ja yksityiskohdat, että marraskuussa tiedetään todella mitä ollaan tekemässä. Awardsit järjestetään Losissa 24.11. sunnuntaina. Oon saanut jo vinkkejä tapahtuman juontajista, mutta kaikkien speksien pitäisi selvitä nyt seuraavan kuuden päivän aikana. Mitä tapahtuu, miilloin mun pitää olla ja missä, kenen kanssa ja missä kondiksessa. Kirjoittamattakin lienee selvää, että vatsa on sekaisin. Oon innosta piukeena, olo on kuin rakastuneella.

Kun kone laskeutui Berliiniin aamulla, tekstasin Herra Kukkarolle "Berliinissä sataa. Ja mäkin aloin itkeen kun laskeuduttiin. Tajusin, että voi parsakaalin parsat, määhän elän mun unelmaa". Kun kone on nyt nousemassa Losiin, sain rakastajaltani viestin "Anna palaa vaan. Oot tehny kuitenkin pitkään töitä sen eteen että näitä sattumia voi tippuilla.". Saadaanko Itamarin puvut Music Awardseihin, syntyykö sikaribaari-visiosta todella sikaribaari, saammeko tapahtuman tammikuuksi Berliinin muotimessuille? Nämä ajatukset ja ideat pitävät sisällään upeita mahdollisuuksia. Mutta mahdollisuudet pitävät sisällään myös vaaroja, ettei mikään onnistu. Se vaara on olemassa. Vaara ei ole valinta. Mutta pelko on valinta. Onneksi pelko ei ole mulle nyt minkäänlainen mahdollisuus. Jos on koskaan ollutkaan.

Tissi-taidetta.

Blogitekstiä on muokattu 27.10.2013.

SÄÄ JA MÄÄ

Mikkelin kesälomasekoilusta kirjoittaessani tunsin suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta näppäimistön kanssa, pitkän eron jälkeen. Loman ensimmäiset päivät aiheutti päänvaivaa joka kerta kun näin tietokoneen tai kun puhelin soi. Koko ajan mietin, että nyt on varmasti tullut meiliin jotain tärkeetä. Kun sain pääni lomalle, poistin ympäriltä kaiken mikä näytti, kuulosti tai haisi työltä. Nyt olen tarmokkaana työpöydän ääressä. Intohimoisesti kietoutuneena tietokoneen ympärille rakastuneeseen asentoon.

Jouduin viime yönä laittamaan ikkunan kiinni viileän ulkoilman vuoksi, joten kävin ostamassa punaviiniä. Avasin punkun ja mietin tässä se nyt oli, kesä. Valkoviini muuttui punaviiniksi. Kirjoitin ystävälle, että tänään kirjoitan niin että sattuu. Oli tarkoitus tulkita kesän uutiset oivallisina lauserakenteina ulos. Niin, että humoristisempia käänteitä, kuvailevampia yksityiskohtia ja nerokkaampia lauserakenteita saisi lukea vain oikeiden kirjailijoiden hyvistä kirjoista. Vaikka itse uutisarvo jäisikin pienemmäksi, oli tarkoitus veistellä lauseita, joiden sanat tulee puhtaasti punaviinipullosta ja jotka naurattavat myös itseäni. Uutisrunoilla viimeisen viiden viikon tapahtumien summa.

Kesäkuussä alkanut asiakasrahoituskierros on virallisesti päättynyt. Ja kuvittelen, että rahansa meikäläisen sielunmaisemaan satsanneet lukee ihan mielellään mitä kukkia siellä maisemassa tänään itää, miten niitä kastellaan ja millainen on sää. Ison lohkon rahoituskierros alkoi keskiviikkona ja päättyy viimeinen päivä tätä kuuta. Olen järjettömän kiitollinen kaikille mukaan halunneille asiakassijoittajille. Asiakasrahoituskierroksen 6-lukuinen summa on antanut paljon uskoa, toivoa ja rakkautta. Ajattelen  myös usein asiakkailta tulleita kannustavia meilejä ja puheluita. Ja halauksia eteisessä. Joten on the record; sormet tuntoherkkinä, silmät kosteena ja sydän halkeamaisillaan, kiitos.

Nyt seuraa sää: Etelärannikolla tuulee voimakkaasti. gTIEn uusia verkkosivuja koodataan. Brändiuudistus tulee olemaan visuaalisesti upea. Japanissa taivas rakoilee, siellä julkaistiin pari päivää sitten kiva artikkeli. Tapasin heinäkuussa tulevan yhteistyökumppanin, joka tekee töitä Stellan, Stella McCartneyn kanssa. Lontoon lisäksi Berliinissä, Pariisissa ja Tukholmassa on korkeapaineen rintama. Yhdysvaltojen länsirannikolla tuuli voimistuu. American Music Awards -tapaaminen on lokakuussa Losissa. Nykin muoti-ikoni Jenne Lombardo diggaa gTIEn naistenmallistosta, joita sille toimitettiin Playboyn toimesta. Playboy kuvaa Mayhem-malleja ja Fiona Timantin hattuja as I am writing ja Mayhemin fiiliskuvat ovat nyt filmillä. Sain tilaustyön Lenny Kravitzille ja Jari Sillanpää on vihdoinkin meidän asiakas. Siinä ne tärkeimmät. Paitsi että on vielä yksi mua henkilökohtaisesti hymyilyttänyt juttu: olen halannut kolme kertaa miestä, joka on tällä viikolla juonut kaljaa Helsingissä Public Enemyn rumpalin kanssa.

Word!

MIKKELISEKOILU

Omaisuus.

Terveiset lomalta, joka loppui toissapäivänä. Niin ihana sana mitä vapaus onkaan, vaati pako todellisuudesta kahden viikon piehtaroinnin. Kidutin itseäni tekemisen ja tekemättömyyden välitilassa. Lomahaiku on ollut vuosia kuin epätoivoisen yksipuolinen ihastus. Haave, joka on niin lähellä, mutta niin kaukana. Haave, jossa kevyt valkoinen hame hyväilee sääriä tuulessa etelä-Ranskan rannikolla, tai jossa kuntosalin pitkänhuiskea ja ystävällissilmäinen kesäunelma juoksee viereisellä juoksumatolla koko talven satoja kilometrejä seksikkäällä lannesvingillä. Haave, jonka loppukohtauksessa kukaan ei koskaan ostanut itselleen lentolippua etelä-Ranskaan tai avannut juoksumatolla toiveikkaana suutaan.

Loma on lähes mielipuolinen haave yrittäjälle toteutettavaksi. Varsinkin niin, että siitä olisi oikeasti jotain hyötyä: Viikon loma on säälittävää rimpuilua. Toisen viikon lopulla vihdoin ehkä sujauttaa kalenterin arasti laatikkoon, hyvin tietoisena siitä mitä on tekemässä. Kolmantena alkaa tottua kuohuviiniin sekä muiden lomajuomien aiheuttamaan keskivartaloon ja tässä vaiheessa kalenterikin lentää jo vaivattomasti pois silmistä. Vihdoin. Neljäntenä lomaviikkona työnteko ei kiinnosta pätkän vertaa. Ja sitten alkaakin jo sama orientoitumisrumba toiseen suuntaan. Työharjoittelujakso.

Ensimmäisen viikon vietin Porissa, pikkukekkulissa, Jazzeilla. Myös toinen viikko olisi voinut aivan hyvin vierähtää lapsuudenkodissa, maakellarin katolla kotiviinipullojen päällä makaillessa. Mutta. Olin päättänyt tehdä jotain mitä en ole koskaan tehnyt. Tein urheilullisen lomapäätöksen itseni tuntien, itseni varalle, ettei koko loma vierähdä itseltäni salaa, hampaat punaviinistä punaisina.

Olin päättänyt pyöräillä Mikkeliin. Sain idean kuvasta, jossa veljeni pönöttää pyörän ja lehmän välissä jonain kesäkuisena aamuna jollain utuisella tiellä jossain länsirannikolla. Pakkasin pyörän maanantai-iltana ja tiistaiaamuna klo 10 lähdettiin ystäväni Unan kanssa kohti Mikkeliä. Järkevää matkasuunnitelmaa ei ollut. Tai no, oli, tavallaan. Myin Unalle pyöräreissun romantisoidulla ajatuksella mikkeliläisestä baarista, jossa alkaa karaoke perjantaina klo 18.30. Se oli meidän tähtäin. Lähdettiin onnellisen näköisinä ensikertalaisina kolmi- ja nelinumeroisia teitä pitkin ajamaan Porvoon kautta kohti äärimmäisen vittumaisia ylämäkiä. Ai miksi kohti Mikkeliä? No miksei. Joku lähtee olutfestareille Saksaan, joku samoilemaan Lappiin. Me lähdettiin laulamaan karaokea Mikkeliin.

Porvoo tuli Mikkelin reitille puskista. Juttelin Aaltosen Remun kanssa päivää ennen ennaltapäätettyä lähtölaukausta. Ensimmäisen päivän 55 kilometrin matka oli molemmille ihan tarpeeksi. Poljin viimeiset kymmenen kilometriä seisaaltaan, maastopyöräni varustelu ei ollut ollenkaan matkapyöräilijän hanurille tarkoitettua osastoa. Porvoossa käytiin moikkaamassa Remun vinttiä, jonka aarteista äijä oli mulle aiemmin keväällä soittanut. Vein ukolle Ganes-mallini tuliaisena. Rokkipappa säilöö vintillään kansallisaarteiksi laskettavia asukokonaisuuksia. Remun ajatus oli, että keksisin niille jotain käyttöä. Voi jestas, mä sanon millaisia piissejä sieltä löytyi. Mm. rakkaudella valittuja nahkarotseja, joita mies on tuonut jenkeistä 70- ja 80 -luvulla. Joskus tässä ihan pian vielä kun on aikaa lähden uudelleen Porvooseen, pistän ukon vintin ja muutaman suomalaisen rokkibändin stailit kondikseen Remun romuilla.

Keskiviikon ensimmäinen homma oli satulanmetsäsys. Kun ihanantuntuinen geelisatula löytyi, alkoi Mikkeli avautua silmien eteen ja takapuolen alle ihan erilaisena matkakohteena. Heitettiin noppaa, valitaanko helpompi -  eli lyhyempi - matka ja mennäänkin Loviisaan vai pitäydytäänkö alkuperäisessä karaokebaarisuunnitelmassa. Vaikka Mikkeli tuntui olevan ensimmäisen päivän jälkeen täysin väärässä suunnassa, päätettiin lunastaa odotukset. Oltiin molemmat meuhkattu mikkeliläppää niin monelle kaverille ja niin monelle tuntemattomalle ja niin ahkerasti, ettei kummallakaan olisi ollut pokkaa muuttaa Mikkeliä Loviisaksi.

Ja me poljettiin. Aamulla herättiin polkemaan. Päivällä pysähdyttiin syömään, jotta jaksetaan polkea. Lisää. Illalla mentiin nukkumaan, jotta jaksetaan polkea. Lisää. Oli ylämäki, alamäki, Una ja mä. Ei muuta. Täytettiin vesipulloja kun Kirsin baari tai Pentin Perämoottorit ilmestyi keitaan omaisesti alamäen mutkan takaa eteen. Nähtiin traktorinäyttely, Myrskylän teinit ja lautakauppias. Siliteltiin lampaita, pysähdyttiin ihmettelemään kakkaavaa lehmää, juteltiin hevosille ja laulettiin. Ai jai, me laulettiin. Avattiin ääntä monta päivää ennen Mikkelin karaokedebyyttiä. Una lauloi luupissa pers heiluen Popedaa ja mä huusin kurkku suorana alamäessä Danzigia, Thin Lizzyä ja Ramonesia. Ylämäessä tulkitsin Nine Inch Nailsiä käsinkosketeltavan kärsivällä soundilla. Me ajettiin peräkanoina muutaman kymmenen metrin päässä toisistamme. Kommunikoitiin päivät mäessä käsimerkein ja illat rauhallisesti hengittäen.

Loppukliimaksin omaisesti Mikkeliä lähestyttäessä alavartalokipu kasvoi. Ei talutettu vain ylämäkiä, vaan myös alamäkiä, olivat sen verran soraisia ja jyrkkiä. Kyllä mä mietin yhdellä - jos seitsemännelläkin - tiellä, kahdettatoista tuntia polkiessa, illan hämärtyessä, että nyt on paukut loppu. Että onko tässä touhussa mitään järkeä. Että mä en jumalauta jaksa enää, että näenkö mä enää koskaan mun poikaa, että mä jään nyt tähän. Henkisiä romahduksia tuli yhteensä kolme: kaksi "oikopolulla", joka osoittautui lähes 20 kilometrin pituiseksi soratieksi ja yksi keskiyöllä kun se halvatun maantie ei koskaan päättynytkään. Romahdukset hoidettiin tinttaamalla lapsellisesti jalkaa keskellä tietä, erilaisilla käsi- ja sormimerkeillä sekä puhtaasti huutaen.

Kilometrejä tuli yhteensä 290, kramppeja yksi. Kahdeksan kilometriä ennen määränpäätä oikea reisi oli kivikova ja särki niin ettei tulehduskipulääke enää auttanut. Selviydyin polkemalla kaksi kilometriä vasemmalla jalalla. Vihdoin Una kiemurteli toiveikkaan lennokkaasti lähiöbaarin parkkipaikalle, jossa ystävällismielinen terassiväki myöntyi kertomaan meille useiden kysymystemme jälkeen että "kyllähän työ Mikkelissä jo ootte". Oli perjantai ja kello oli 18.26.

Mikkelin lähiöbaarissa tilattiin pöytään kuusi kaljaa, kahdet ranskalaiset ja invataksi. Mikkelin diskossa viimeistelimme lihakset muutamalla nestemäisellä relaksantilla ja aamulla hypättiin paluujunaan. Se toi meidät takaisin Helsinkiin kahdessa ja puolessa tunnissa. Tuntui omituiselta, että matka Mikkeliin vei meiltä 4 päivää.

Ensi kesänä lähdetäänkin sitten Tallinnaan. Uimalla.

Myrskylän keidas

Jalat kolmantena aamuna

Lemmikkipyörä

Remun lahja. Sisällä oli ruuvi, vanhoja metallinappeja ja jonkun hotellin avainkortti. Nauratti.

Cow of Love.

Takana Una ja n. 280 km.

Hieno metsä.

Kippis.

Tarpeet. Nyrkkirautaa ei tarvittu, mutta se naurattaa edelleen.

Mun ystävällismielinen kanssapyöräilijä, Una.

Taidekuva #1.

Omakuva.

Tässä kohtaa paukut loppu.

Suomessa on tällainenkin paikka.

HUUDA JA LUJAA

Yksi lempitaiteilijoistani, Marjatta Tapiola, Kesäyö. 2006.

Vietin juhannuksen pojan kanssa excelmiehen perheen luona. Saavuttuani nukahdin ja herättyäni nukahdin toisen kerran. Lopulta heräsin juuri sopivasti juhannusillalliselle. Mikolla, jolla on nykyään excelmiestä inhimillisemmän toimitus/rahoitusjohtaja-tittelin lisäksi yrityksessämme taas yksi uusi upea lempinimi lisää, oli loihtinut vaimonsa kanssa ihanat ruoat. Ja juomat. Yksi pöydässä istuvista naisista toi taloon tullessaan valtavan kokoisen maalauksensa, johon Herra Kukkaro huomautti pöytäseurueelle, että on hän ostanut minultakin aikoinaan taidetta.

Nimetön. 2005/tms. Akryyli ja öljy lastulevylle.

Ennen gTIEn perustamista purin maailman rakkaustuskaa ja tuskarakkautta värein, viivoin, valumin ja roiskein. Piirsin tauluja. Taulut esittivät jostain käsittämättömästä syystä usein naisen hahmoja. Toinen muotokieli mitä rakastin oli tekstiä sisältävät typografiset kokonaisuudet ja abstraktit muodot, joissa käytin tehosteena mm. maalivalumia. Herra Kukkaro osti uuteen kotiinsa kymmenisen vuotta sitten muutamankin teoksen ja kävinpä maalaamassa seinämaalauksenkin kaverin silloiseen keittiöön. Se oli valtavan kokoinen blini-aiheinen tyttögraffiti. Uusien perunoiden ja kuohuviinin takaa Mikko huikkasi pöydän päästä yhtäkkiä - excelmiehen ominaisuudessa - että saas nähdä nouseeko maalaamieni taulujen arvo tulevaisuudessa gTIEn tunnettuuden myötä. Oli pakko heittää pallo takaisin ja sanoa, että niinpä, se on nyt aika paljon susta itestä kiinni kato ko pystyt ite vaikuttamaan siihen. Mitä paremmin ukko työnsä tekisi, sitä paremman katteen hän vanhoille taidesijoituksilleen saisi.

Amator Mortalis. 1997. Akryyli pahville.

En ole koskaan pitänyt itseäni hyvänä piirtäjänä, mutta muotokieleen, kolmiuloitteiseen hahmottamiskykyyn ja tekstin luomiseen olen ollut tulostuskanavan muodossa tyytyväinen. En koskaan ensisijaisesti maalannut tauluja myydäkseni. Maalasin pääasiassa itselleni, omista tarpeista. Niiden taulujen maalaaminen oli puhdas tapa tulostaa se mitä sisällä tapahtui. Ja niiden taulujen kautta myös prosessoin asioitani. Saipa prosessointi aikaan traumojakin. Muistan maalanneeni lähes 20 vuotta sitten figuurin, joka sijoitettiin silloisen poikaystäväni ja mun ensimmäiseen kotiin. Se taulu oli keltainen, sen nimi oli Amator Mortalis. Ja kun se parisuhde tuhoutui, vihasin keltaista väriä monta vuotta. Sitten kielellisesti lahjakas, graafisena suunnittelijana Tampereella toimiva ystäväni avasi mulle vihan merkitystä, miten turhaa se on, varsinkin keltaista väriä kohtaan. Viimeksi viikko sitten vein kukkasia ystävälleni, ne olivat keltaisia.

Kiero. 2002/tms. Akryyli lasille.

Oon haaveillut jo pari vuotta omasta näyttelystä. Merkkiä pyörittäessäni oon haaveillut usein pajaviikoista: aikalisästä, jolloin pidän henkilökohtaiset taideviikot. Haukkaan happea. Menneenä keväänä pääsin unelmaani niinkin lähelle, että varasin ystäväni tallista kahdeksi viikoksi tilaa, kunnes arkirutiinit söi jälleen pajaviikot alleen. Hieno ajatus omasta näyttelystä on antanut odottaa oikeaa hetkeä. Se tulee vielä.

Muoto. 2003/tms. Akryyli lasille.

Kun suunnittelen uusia malleja, piirrän todella harvoin. Käytän työskentelyssäni yleensä heti kangasta, tai maalarinteippiä ja mattopuukkoa. Muistan nahkamallin, jonka kaikki protot tein suoraan nahasta. Niitä tuli yhteensä 15 kappaletta, ennen kuin olin tyytyväinen malliin. Malli löytyy vieläkin verkkoputiikista nimellä Nahkitsi. Koska olen parempi yhdistelemään materiaaleja ja luomaan muotoja niiden avulla kuin piirtämään, tuntuu luontaiselta lähestyä maalauspohjaakin materiaalilähtöisesti. Ja materiaali, mikä mua kiinnostaa on nahka. Oon käsitellyt nahkaa kaikilla tavoilla mitä mieleen on tullut. Oon mm. raastanut, kovettanut, polttanut, tatuoinut ja ruostuttanut sitä. Joten nahka on mun materiaali myös tulevassa näyttelyssäni. Näyttelyssä, jonka ensimmäinen työ sai alkunsa vihdoin tänä kesänä.

Kokonaisen näyttelyn avajaiset odottaa vielä, mutta projekti on vihdoin aloitettu. Laura Aimola Porin Nuorkauppakamarista otti yhteyttä toukokuun alussa ja pyysi mua osallistumaan Porin torilla tapahtuvaan Huuto! - Kohota kätesi nuorten puolesta -huutokauppaan jossa tuotto lahjoitetaan Tukikummien hyväksi. No tottakai lähdin mukaan. Ja tovin asiaa lisää mietittyäni tiesin mitä haluan huutokauppaan tarjota. En ravaatteja, en muitakaan kaulahärvellyksiä tai mittatilauslahjakorttia, vaan sarjani ensimmäisen taulun.

Taulu tuntui tarpeeksi uniikilta työltä huutokauppaan. Se tarjosi itselleni vihdoin syyn ja mahdollisuuden käynnistää näyttelyprojektini tuotantoprosessi. Se tuntui tarpeeksi uniikilta työltä jollekin, joka on töistäni kiinnostunut. Ja se tuntui oikealta Porin torin lavalle. Ensimmäisen nahkatauluni nimi on Juuret. Se on numerojärjestyksessään sarjan nr. 01. Ja sitten kun tulevaisuudessa näyttelyni ensi-ilta järjestetään Porissa, toivon Juurien olemassaoloa paikalle ainakin ensi-illan ajaksi, osaksi näyttelykokonaisuutta. Haluan enskarin Poriin, Porin taidemuseoon.

Juuret/01. Oikeanpuolimmainen nahka näyttää kuvassa harmaalta. Musta se on. Koko taulu. Musta lammas.

Juuret on tehty mustasta lampaan nahasta. Työni mustan lampaan juurista kertoo sisimmästä ja siitä, mitä näkyy ulos. Taulu on mustaa nahkaa mustalla nahalla. Toinen puoli teoksesta on sisin: Tässä teoksessa se on jostain syystä super pehmeä ja samettisen tasainen mutta äärimmäisen herkkä jäljille. Toinen puoli teoksesta on pinta: kiiltävä, elämänarpinen, kova jossa ei kovin helposti ne sisällä olevat jäljet näy. Ja sitten työssä on se näiden kahden rajapinta, joka on maailman kaunein: se autenttinen ja rehellinen viiva. Rajapinta, joka jakaa sisimmän ja pinnan. Elämän viiva, jota on venytetty, raastettu, huoliteltu, viilletty ja paikattu. Se on kaunis ja ruma. Se menee ylös ja alas kuin vuoristorata. Taulu kuvaa kokonaisuudessaan elämän jälkiä juurista alkaen. Se kuvaa saatuja mahdollisuuksia ja pettymyksiä. Fritsuja ja mustelmia. Niiden välisen rajapinnan miettiminen auttaa hahmottamaan mitä sä oot alta ja mitä päältä. Kukas mä oikein olenkaan? Mistäs mä oikein tulinkaan? Missäs mä oikein olenkaan?

Mun Jani Tolin.

Ainoa taideteos, joka omasta kodistani löytyy on Jani Tolinin maalaama. Tolin on helsinkiläinen graffititaiteilija, jonka työt ovat nykyään arvossaan. Tolinin teos päätyi mulle sattuman kautta. Huusin sen itselleni pikkukekkulissa helsinkiläisestä Siltasen ravintolasta joku maanantai-ilta muutama vuosi sitten. Muut asiakkaat eivät tainneet ymmärtäää oranssin, abstraktin maalauksen päälle. Maksoin taulusta 20 euroa. Sen todellista arvoa on vaikea tällä hetkellä arvioida, mutta jo ostohetkellä se oli maksanut itsensä moninkertaisesti takaisin. Taulu on hieno. Sillä on toinenkin tarina, joka alkoi tietämättäni elää jo sitä huutaessani. Pidän ajatusleikistä, jossa joku huutaa nahkasarjani ensimmäisen työn Porissa ja huomaa jonain päivänä sen arvon olevan muutaman yksikön enemmän.

Uskon ettei Jani osannut aavistaa seinälläni roikkuvaa teosta tehdessään, että joku maksaa siitä vain parikymppiä. Miehellä oli kuitenkin jo nimeä ja mä satuin puolestani olemaan vaan oikeassa paikassa, oikeassa seurassa, oikeaan aikaan. Joo, mä en ole Tolin. Se mitä mun Juurista huudetaan, on eri juttu. Alkaapa tauluni tulevaisuudessa tuottamaan tai ei, sillä ei pidä niinkään olla tällä kertaa huutajalle merkitystä. Mutta sillä on mulle merkitystä ja siksi kannustan huutamaan ja lujaa: Tuotto kun lahjoitetaan Tukikummit-säätiölle nuorten syrjäytymisen estämiseksi tehtävään työhön.

Huuto! - Kohota kätesi nuorten puolesta pärähtää Porin kauppatorin lavalta pe 19.7. klo 11:30-12.

SILMÄPELIÄ

Tiedän. Olen onnentyttö. Mulla on terve poika, joka pesee mun selän. Rakastan mun kotia, tänne on aina hyvä tulla. Mulla on ystävistä ja sukulaisista koostuva tukiverkosto, jotka pitää huolta vaikka olisin toisella puolella maapalloa. gTIE on kansainvälistymispisteessä, josta olen haaveillut kuusi vuotta. Mulla on musta monsteriauto, jolla pystyy ajamaan puolitoistametrisen lumikinoksen päälle heti lumimyrskyn jälkeen. Sydän, joka ajaa mut tarvittaessa vaikka seinää päin, ja korvat, jotka kuulee niin, että joskus itkettää. Ja sitten mulla on nää silmät, joilla näen kauniin ihmisen, joka kuulee kun mä kerron mun haavesta, jossa mä ajan moottoripyörällä aurinkolasit päässä tapaamaan mun isää joka istuu Puistobluessissa filtillä, johon on katettu perunasalaattia, patonkia ja kotiviiniä joka on - ehkä jälleen tänä vuonna - tehty voikukista.

Nää silmät on olleet mun heikko kohta. Oon luottanut aina näkemääni, mutta se kuva ei ole aina muodostunut vain verkkokalvon kautta. Osittain ihan varmasti myön huonon näön vuoksi kuva on enemmänkin syntynyt kaikkien aistien yhteiskuvana. Vaikka olen visualisti ja pidän kauniista asioista, on mua viehättänyt vuosien aikana enemmän sisältö, kuin vain miltä jokin näyttää. Oon tykännyt hyvistä oivalluksista, jotka saattavat puolivalmiina muotoina hakata viimeistellymmät, mutta keskinkertaiset ideat. Oon aina pitänyt persoonallisista yksityiskohdista, joita joku toinen kutsuisi vioiksi. Mulle viat ovat avautuneet usein ominaisuuksina, joskus jopa mahdollisuuksina. Pidän valtavasti ihmisistä, joissa on tarttumapintaa. Jeejee-tyyppi tai henkilö joka ei anna itsestään mitään ja harkitsee kaikkea sanomaansa, on epäilyttävä, ellei pelottava. Ainakin hyvin usein tylsä. Pidän naisista joissa on säröjä ja lommoja. Ja miehistä, joilla on enemmän annettavaa vaatteet päällä kuin ilman. Olen aina ihastunut ja innostunut sukupuolesta ja esineestä riippumatta sisältöön. En siihen miltä jokin näyttää silmään. Kunnes. Siinä se seisoi. Aurinkolasit päässä kymmenen metrin päässä. Tutulta näyttävä tuntematon, upea mies. Kävelin ohi ja morjestin. Ukko morjesti takaisin.

Nuorempana olin ulkonäkökeskeisempi ja pinnallisempi. Sitten ymmärsin, ettei yksikään näistä asioista oikeasti kiinnosta ja tee onnelliseksi. Opin näkemään niitä oikeita mulle merkityksellisiä asioita sydämeni kautta. Mutta oman silmäni kautta opin näkemään ja kommunikoimaan - pelittämään - vasta kun pääsin silmälaseista lopullisesti eroon. Koska lasit eivät missään vaiheessa olleet osa mua, vaan itsevarmuutta laskeva apuvälineen omainen pakkopaita, en koskaan oppinut täysissä koroissani katsomaan niiden läpi. Ne olivat kuin television ruutu, jonka takaa oli helppo väijyä vaikka todellisuudessa olisin halunnut kohdata maailman eläimen katseella sen edestä ja takaa. Sen lisäksi, että silmälasit laskivat itsetuntoani, ne haittasivat harrastuksiani. Ne olivat aina kaiken tiellä. Pinnallista, kyllä, mutta vuosi vuodelta lasien olemassaolo alkoi häiritsemään enemmän ja enemmän.

Sitten. Näin tuttuni Helsingin yössä, jonka kanssa jossain asiayhteydessä puhuimme silmälaseista. Ja silmälasittomuudesta. Ja siitä, että hänellä voisi olla mahdollisuus auttaa mua pääsemään laseista eroon jonkun uuden Ruotsista Suomeen lanseerattavan laser-leikkauksia harjoittavan yrityksen kautta. Innostuin. Ja asia jäi muhimaan. Sitten yhtenä aamuna heräsin Porissa. Ideaan. Mitä jos kotikaupungista löytyisi jokin silmäleikkauksia tekevä taho, innostuiskohan ne leikkaamaan mun silmät. Näkyvyyttä vastaan.

Alettuani tammikuussa kirjoittamaan tätä blogia, olimme sopineet sitä tilaavan Porin matkailuyhtiö Maisan kanssa, etten halua missään vaiheessa Blogiini mainoksia, en halua kirjoittaa yhtään tekstiä mikä ei tunnu omalta enkä lähteä muutenkaan tekemään näkyvyyttä vastaan mitään diilejä kenenkään kanssa, jotka eivät sisältöön sovi - eli minuun. Maisassa oltiin täysin samaa mieltä, mainoksia saa jokainen ovista ja ikkunoista, blogissani niitä ei tarvitse olla. Mutta silmillään töitä tekevänä suunnittelijana ja porilaisena, laser-operointi kotikaupungissa ja siitä kertominen omassa blogissa ei tuntunut millään tavalla väärältä ajatukselta. Varsinkin kun toinen vaihtoehto olisi ollut kaatua ruotsalaisten armoille. Blogin kirjoittaminen antoi mulle sen mahdollisuuden ja päätin käyttää sen hyväkseni. Teimme diilin Porin Lääkäritalossa operoivan FemtoLasik® -ketjun kanssa. Mulla oli yksi ehto: Haluan olla lukijoille täysin rehellinen. En vain siitä, että silmäleikkaus tehtiin näkyvyyttä vastaan ilman rahanvaihtoa, vaan myös siitä mitä leikkauksessa todella tapahtui ja miten se onnistui.

Kirjoitin Porin Lääkäritaloon tammikuussa: Tulin eilen muutaman päivän lomalle hengittämään Poriin, lähden sunnuntaina. Mulle tuli vahvasti sellainen fiilis, että joku porilainen, paikallinen terveysalan yritys voisi hyötyä minusta, koska olen porilainen ja kirjoitan blogia porilaisena porilaisille Porin kaupungin yhteistyökumppanina. Silti mulla on laaja lukijakunta/kontaktiverkosto Helsingissä. Niin, musta itsestänikin tuntuisi paremmalta tulla täällä hoidetuksi. Eli mikäli kaipaatte mun kaltaista 36-vuotiasta porilaisnaista markkinointiapuvälineeksi silmäleikkauksiin, voitais hyvin istua alas ja puhua enemmän.

Pääsin silmäleikkausta edeltävään esitarkistukseen noin kuukausi yhteydenottoni jälkeen. Esitarkistuksessa otettiin ihan ensin silmänpohjakuvat Näkökeskuksessa Iso-Karhussa ja sen jälkeen tehtiin kivuttomat tarkistukset Porin Lääkäritalossa FemtoLasik®:n tutkimuksessa, kaikki saman vajaan kahden tunnin sisällä. Esitarkistarkistus kesti yllättävän kauan, mutta syy selvisi nopeasti. Sen tarkoitus on selvittää soveltuvuus leikkaukseen, koska osaa silmäleikkaukseen haluavista ei haluamisista huolimatta voida leikata. Silmästä voi löytyä esimerkiksi sairaus, joka estää leikkauksen. Esitarkistuksen perusteella tehdään myös varsinainen leikkaussuunnitelma ja määritellään arvot, jotka sitten leikkaussalissa oleva insinööri syöttää leikkauksen tekevään laser-koneeseen. Mä sain tietää esitarkistuksessa, että mun silmät ovat kuivat, mutta estettä leikkaukselle ei ole. Mahtavaa. Sitten aloin jännittämään.

Olen verrannut silmäleikkausta lentämiseen. On aivan yhtä epäinhimillistä lentää nilsholgerssonina tonnien painoisella teräsohjuksella pilven päällä kuin mennä kilveksi lasersäteen eteen silmä edellä. Leikkauspäivä sovittiin maaliskuun loppuun, jonka aikana mielikuvitukseni ehti hyvin yksityiskohtaisesti luoda järkyttäviä mielikuvia vuosikymmenten takaisista silmäleikkausharjoitteluoperaatioista, joissa muutaman tuhannen potilaan silmät ovat todennäköisesti tuhoutuneet. Huomauttanen tähän väliin että ensimmäisiä silmäleikkauksia on tehty jo vuonna 1898, jolloin silmän pinnassa olevia kohoumia tasoitettiin veitsellä. Näkökyvyn lisääntymiseen tähtäävä toimenpide perustuu tänä päivänä lähes samaan lääketieteelliseen faktaan, jossa epätasaisuus tasoitetaan ja valo taittuu oikein. Tekniikka on tosin edistynyt laservuosia, hygienia ihan omaa luokkaansa, henkilökunta tietää tarkalleen mitä tehdä leikkaussalissa sekä sen ulkopuolella ja lopputulos on lähes poikkeuksetta täydellinen. Riski leikkauksen epäonnistumiselle on 1-2 %. FemtoLasik® -ketjun sivuilla on lueteltu kaikki riskit kymmenen kohdan listana. Luin ne monta kertaa läpi.

Maaliskuun lopussa olin jälleen Porissa ja isä heitti mut Lääkäritaloon. Haukoin henkeä, pyysin diapamia heti. Sain sitä heti. Jännitystila oli silminnähden vakuuttava esitys. Vartin verran sain tärisevin käsin juoda kahvia, kunnes diapam alkoi, tärinä lakkasi ja nousin ylös. Nyt voidaan mennä. Leikkaushuone oli viileä ja hämärä. Otin kengät mukavuussyistä pois ja ihana hoitaja laittoi muutamia erilaisia tippoja silmiini. Tipat tuntuivat vain kylmiltä. Mut ohjattiin makaamaan sängylle, jonka päädyssä oli se vehje. Sanoin vempelettä käyttävälle lääkärille, ettei välttämättä tarvitse ollenkaan selostaa pelitilanteita, parempi kun antaa mennä vaan.

Silmät tuntuivat normaaleilta, ei puutuneilta. Vähän vetisiltä, mikä oli täysin luonnollista kun ottaa huomioon sen nestemäärän, jonka ihana hoitsu silmämunan muotoiselle alustalle oli tiputellut. Lääkäri teippasi ensin toisen silmän ripset yläluomeen, jonka jälkeen hän otti kellopeliappelsiinista tutun kidutusvälineen eli luomenlevittimen, joka yllätyksekseni ei tuntunut miltään. Sen jälkeen kuukauden aikana syntyneen painajaiskäsikirjoituksen mukaan silmän päälle iskettäisiin alipaineella toimiva suutin, joka imaisisi silmämunani laitteeseen, jotta se pysyy leikkauksen ajan ihan paikoillaan. Olin miettinyt tätä vaihetta kotona tunteja, ihmisrauniomaisissa, hyvin säälittävissä asennoissa. Mielikuvitus on pitelemätön. Samasta syystä kaikki, jotka ovat lukeneet Amerikan Psykon ymmärtävät miten huono siitä tehty leffa on. Oma mielikuvitus luo ja värittää väkivaltakohtauksille paljon laajemmat skenet, kuin mitä filmikamera pystyy kässäristä taltioimaan. Se imukuppilaite oli mielikuvituskäsikirjoitukseeni verrattuna  säälittävä ja kiduton rakkine. Itse imuvaihetta en edes tuntenut. Sama laite leikkasi saksalaisella tarkkuudella silmän läpän reunaan ohuen viillon, jonka kirurgi nosti ylös. Sitten muutaman sekunnin ajan näkyi psykedeelisiä valoja, vihreitä ja punaisia. Tausta oli mustaa. Ja sitten tuli pieni paussi. Ja sitten sama valosirkus toistui, kun lääkäri sanoi "kakkoslaser". Koko toimenpide kesti noin 30 sekunttia per silmä. Ainoa asia johon en ollut varautunut oli oman silmän haju. Joskus vuosia sitten viisaudenhammasleikkauksen jälkeen halusin hampaan lääkäristä mukaani minigrip-pussissa. Porasin dremelillä hampaaseen reiän. Hampaan poraamisesta tuli aivan karmea haju, tismalleesn sama haju kuin oman silmän laserilla poraamisesta tulee. Pujotin hampaaseen nahkanarun ja annoin sen silloiselle poikaystävälleni kaulakoruna lahjaksi. Ja toista silmää leikatessa tiesin "ykköslaseria" seuraavan kakkosen ja sen aiheuttaman kuoleman hajun, jolloin osasin tukkia nenän ajoissa. That's it.


Leikkauksen jälkeen jännitys purkaantui niin että itketti. Koko leikkauksen ajan jalkopäässäni istui nainen, joka piti kättään jalkani päällä. Se oli se sama ihana hoitaja, joka laittoi puudutustipat. Kun pääsin leikkaustuolilta kyynelehdinnältäni ylös, kysyin naisen nimeä. Naisen nimi oli Tytti. Tytillä oli ehkä tärkein tehtävä kaikista. Hän piti kättään sääreni päällä koko toimenpiteen ajan. Miten humaania. Kättelin ja kiitin häntä.

Leikkaushuoneesta mut talutettiin pimiöön, eli hämärähuoneeseen pariksi tunniksi selviytymään. Pimiön tarkoitus oli antaa silmien juurikin kehittyä, tottua hämärään ja tarkistaa ne vielä ennen kotiin lähtöä. Hämärähuoneessa oli hyvät tuolit, peitot, kahvitarjoilua ja suklaata. Järjettömiä määriä Fazerin suklaata. Mahtava loppuhuipennus. Olin puhelin kiinni kaksi tuntia keskellä päivää vällyjen alla suklaata syöden  ja ainoa kysymys mihin jouduin pari kertaa vastaamaan, oli onko kaikki kunnossa?

Hajataitteisena näkijänä leikkauksen tehon huomasi jo samana päivänä. Näkö parantui päivä päivältä ja parin viikon kuluttua löysinkin olkapään takaa pienen luomen. Silmää hoidettiin ensimmäinen viikko antibioottitipoilla ja kosteutustipoilla. Kosteutuksesta ei tosin tarvinnut sillä tavalla tietoisesti pitää huolta, silmä kertoi aika tuntuvasti milloin sillä oli jano. Kolme viikkoa leikkauksen jälkeen lähdin työmatkalle. Losissa väärin päin olevan kuun alla huomasin leikkauksesta jääneiden halojen hävinneen lähes kokonaan. Halot ovat leikkauksen parantumisvaiheessa näkökenttään kirkkaiden alueiden reunoille ilmestyviä kehyksiä. Ne ovat kuin sädekehiä, jotka pehmentävät autonvalojen ja pimeän yön rajakohtia. Palattuani reissusta, aloin tekemään töitä. Yhtä mittatilauskorua vääntäessäni huomasin, ettei kaikki ole kunnossa.  Lähinäössä on jokin vika, johon silmän venyttely tai kosteutus ei auttanut.

Soitin lekurille. Varattiin heti jälkitarkastusaika. Koska leikkaus tehtiin Porissa ja sijaintini on Helsinki, sai lääkäri hoidettua mulle ajan Helsingin päädystä, aivan kotini nurkan takaa. He suhtautuivat heti vakavasti asiaan. Aika järjestyi nopeasti ja parin päivän kuluttua olin lääkärin vastaanotolla. Kymmenen kohdan riskilista kävi mielessäni, mutta tiesin, että 1-2 %:n epäonnistumisprosentti ei tarkoita sokeutumista, vaan se tarkoittaa uusintaleikkausta. Leikkaukseen kuuluu vuoden kestävä veloitukseton uusintaleikkaustakuu.

Lääkäri katsoi silmäni tarkkaan. Helsingissä tehtiin kaikki samat tutkimukset kuin ensimmäisessä esitutkintavaiheessa ja kävi ilmi, että toinen silmä on ylikorjaantunut ja hajataittoa oli vielä vähän jäljellä. Tutkimuksen tehnyt lääkäri ehdotti leikkausta tehtäväksi heti. Oli torstai, klo 16. Mulla olis asiakastapaaminen sovittu tapahtuvaksi klo 16.30. Lekuri ehdotti, että käyn hoitamassa asiakkaan ja tulen sitten takaisin leikkausta varten. Että se hoidetaan vielä saman päivän aikana. Emme sammuta koneita vielä. Klo 17 olin leikkauspöydällä. 25 vuotta silmäleikkauksia hoitanut Juhani vetäisi puudutustippojen vaikutuksen alla olevan, aiemmin koneella leikatun läpän jollain erikoisinstrumentilla ylös, antoi vähän kakkoslaserii ja klo 19 istuin vatsa täynnä suklaata Boothillissä kolmostuoppi kädessä ja aurinkolasit päässä ihmettelemässä omituista iltapäivää.

Ei asiat aina mene putkeen, mutta asiat järjestyy. Vaikka mulla on ihana koti, on siellä tällä hetkellä hiostuttava parvekeremontti. Mun monsteriauto on joo katu-uskottava, mutta sen vaihtoa kaipaava starttimoottori on viimeisen vuoden sisällä jättänyt mut ja pojan sateella puutarhakeskuksen, ostoskeskuksen ja pojan tarhan pihaan. Jälkimmäiseen monta kertaa. Silmäleikkaus onnistui, se vei tällä kertaa vaan vähän enemmän aikaa kuin mihin olin varautunut. Se ei kuitenkaan häirinnyt, se oli vain asia jolle ei voinut mitään, mutta asia mikä piti hoitaa. Ja silmäleikkausta operoinut FemtoLasik® hoiti sen parhaalla tavalla. Ystävällisesti, nopeasti ja asiallisesti. Näkö on nyt täydellinen.

Helsingin päädyn tytti nimeltään Sirkku piteli jalastani leikkauksen aikana kiinni. Luoja miten ihana hahmo. Tämä varmistutti mut firman tinkimättömästä asiakaspalvelutasosta ja vuosien kokemuksesta. Tämä leikkauksen aikana miltei statistin asemassa oleva lämmin ihminen jätti jäljen, joka on seurannut mua ajatuksissani viikkoja. On mahtavaa, että firma satsaa suklaan lisäksi työntekijällä, jonka tarkoitus on äärimmäisen tärkeä: pitää huolta asiakkaasta jotta asiakas tuntee itsensä tervetulleeksi, huolehtimisen arvoiseksi, turvalliseksi pelottavan toimenpiteen keskellä. Tämä ihmistyyppi on seurannut mua tämän kokemuksen ansiosta omaan liiketoimintasuunnitelmaan asti. Kun avaan ensimmäisen oman liikkeen Losiin, on siellä tämä sama hahmo, joka ottaa sut vastaan. Katsoo sua silmiin, toivottaa tervetulleeksi, kysyy onhan kaikki ok, ja istuttaa liikkeen puolelle isoon ruskeaan ja muhkeaan nojatuoliin. Tämä nainen ojentaa sulle päivän lehden ja kysyy mitä sä haluat juoda. Ja vasta kun oot valmis, voidaan alkaa puhumaan työasioista. Että mihinkäs juhliin sitä ollaan tällä kertaa menossa?

Ja mitä ukkoon tulee, on sitä joka kerta aina vaan kivempi nähdä. Koko koron mitalla.

UUSI ALKU

I have no legal rights to use this picture. It just inspires me.

Moi moi! Käteltiin. Mulla oli pala kurkussa. Lähtiessä pyörähdin kuin jännittävä näytösmalli ja nappasin läppärilaukun oikeaan käteeni. Mikko ojensi raskaan oven raolleen ja soljuin korkeaan marmoriseen rappukäytävään. Ovi kaikui käytävässä kiinni mennessään. Emme puhuneet. Mitään. Ei edes katsottu toisiamme. Ohitettiin hissi kuin yhteisestä päätöksestä ja käveltiin rappusia alas. Rauhallisesti hypähdellen, vierekkäin. Rappusissa laskeutuminen tuntui uudelta kokemukselta. Toinen ovi. Mikon aukaistua sen tunsin poskipäissäni ulkoilman. Se tuntui hyvältä, poskia tuntui kuumottavan. Käveltiin ulos kadulle, katsottiin toisiamme ja purskahdettiin nauruun. "Mitä vittua tuolla just tapahtui?", kysyin.

Ensimmäinen varsinainen sijoittajatapaaminen oli Finatexin Ja Fibanin järjestämän pitchaus-tilaisuuden jälkeen heti seuraavana maanantaina. Tapaamisia oli sovittu perjantaihin asti. Tiistaina olin läsnä kolmessa eri tapaamisessa, joista tosin yksikään ei ollut yhdenkään kirstunvartijan kanssa. Olin kolmen intohimoisen tapaamisen jäljiltä aivan kanttuvei ja päätin ajaa fillarilla kotiin salavälitirsoille. Tuona tiistaina, kaksi arkipäivää pitchaus-tilaisuuden jälkeen puhelin soi. Sovittiin naisen kanssa tapaaminen heti seuraavalle aamulle, keskiviikoksi. gTIEsta kiinnostunut mies poistuisi maasta ja meidän olisi hyvä nähdä ennen sitä. Olin tavannut puhelun tehneen naisihmisen aiemmin Fibanin tilaisuudessa ja hän vaikutti hyvältä. Toki tilaisuudesta jäi mieleen kaikki juttelemaan tulleet ihmiset, mutta tästä naisesta kerroin äidilleni ja parille ystävälle, jotka tiesivät tilaisuudesta. Nainen kysyi multa oikeita kysymyksiä merkistäni, kysymyksiä joihin osasin vastata. Kysymyksiä merkin alkuajoista. Miten päädyin globeseihin. Miksi on tärkeää tarjota myös omille asiakkailleni sijoitusmahdollisuus. Niitä helvetin tärkeitä kysymyksiä, miksi mä teen mitä teen. Tätä naista kutsun tästä lähin nimellä hyvä nainen.

Kun samaan tilaan heitetään kourallinen luovia ajattelijoita ja lähes viisikymmentä matemaattisesti ajattelevaa pisnisihmistä, ymmärtää taiteilijakin että kaikillä todennäköisyyskaavoilla laskettuna voi yhteentörmäyksiä tulla. Kaikki meistä kuudesta pitchaajasta tiesi torstaina, että mitään ei voi jättää ilmaan roikkumaan, ei voi perustella tuotteen myyntiä koska tää on erilainen ja näin mageen värinenkin ja abstrahoida pisneksen kasvua nousevalla kädenliikkeellä. Me oltiin seisomassa siellä koska suuri osa meistä nimenomaan tarvitsi kasvun takaavan rahan lisäksi henkistä pääomaa. Ihmistä, joka osaa muuttaa sen erilaisen ja kivan värisen tuotteen rahaksi. Mä esimerkiksi olin tilaisuudessa etsimässä oikeata  ihmistä, en vain kylmää rahaa. Ihmistä, joka pystyy ymmärtämään sen, että kuka olen, mitä teen, miksi teen ja miksi mä olen siellä. 

Olin sopinut Mikon - excel-miehen - kanssa, että käyn ensin haistelemassa sijoittajaehdokkaita yksin, ettei häiriötekijöitä synny. Että voin olla täysin omassa roolissani ja arvioida hippivaistoillani tilanteen. Ja ihmisen. Koska olin tavannut naisen jo aiemmin, tuli Mikko mukaan ja lähdimme yhdessä hyvillä mielin ensimmäiseen yhteiseen tapaamiseen. Mä pitchasin uudelleen pöydässä istuville herroille. Lopetin puheenvuoroni sanomalla, että tilanne on äärimmäisen turhauttava. Että tällä hetkellä kaikki on rahasta kiinni. Että olen jutellut kansainvälistymissuunnitelman ja markkinatutkimuksen tekemisestä USAssa mm. Finpron kanssa, tiedän sen maksavan viisinumeroisen summan, mutten voi tehdä tilausta siitä yksinkertaisesta syytä, että rahaa siihen ei ole. Tässä välissä hyvä nainen kertoi pöydässä istuville miehille mun myyneen asuntoni pystyäkseni kehittämään gTIEta. Säpsähdin pöydässä, en muistanut kertoneeni Fibanin tilaisuudessa naiselle asuntokaupoistani. Teatraalisen vartalonliikkeen tähdittämänä mies sanoi, että "pistäs nyt tilaten. Kyllä me tämä hoidetaan". Katoin Mikkoa iltalypsyilmeellä, WHAT?! Mun paidassa luki sinä päivänä, siinä huoneessa Give it to me. I give it to you.

Kun puhutaan pienen yrityksen kasvuvaiheesta ja sijoittajan hakemisesta, tarkoittaa se käytännössä usein sitä, ettei sillä kasvun hetkellä ole varaa palkata uusia työntekijöitä. Ja silloin joutuu tähän tilanteeseen jossa olin vielä muutama kuukausi sitten. On hienoa, että pystyy työllistämään itsensä, joo, mutta kysynnän kasvaessa huomaa nopeasti ettei muuta enää teekään kuin töitä. Sen lisäksi, että myin asuntoni voin rehellisesti sanoa etten ole merkin aikana koskaan pitänyt yhtä ainutta sairaslomapäivää, enkä lakisääteistä vuosi- tai kesälomaa. Ja kun puhutaan kasvuvaiheesta vielä vähän lisää, oon huomannut, että saavuttaakseni sen mitä haluan on hakemani rahasummat sen verran isoja, ettei mua hävetä ollenkaan sanoa olevani persaukinen taiteilija. Eikä mua hävettänyt asunnon myyminenkään, äiti tosin oli kauhuissaan. Siksikin oli mahtavaa että muti istui siellä Fibanilla ihan vieressä ja näki että niistä asuntorahoista tuli kuin tulikin jotain. Ja kun vielä ihan vähän puhutaan lisää kasvuvaiheesta ennen kaikkea suunnittelijalähtöisessä yrityksessä, on äärimmäisen tärkeää muistaa, että ne sijoittajat sijoittaa suhun, ei vain sun merkkiin tai yritykseen. Ne sijoittaa SUHUN: Jos sulle tapahtuu jotain, sijoitus ei tuota. Ensimmäinen asia mitä sijoittaja - hyvä nainen - mulle ehdotti oli loma. Sen sijaan, että ne haluaa mun alkavan tahkoomaan hommia, ne haluaa mun lähtevän lomalle. Miten oikein se onkaan!

Todettakoon ja kirjattakoon ylös, että nämä viimeiset kuusi vuotta ovat olleet kuusi elämäni onnellisinta vuotta. Niiden aikana olen antanut kaikkeni saadakseni mitä haluan ja juuret ovat nyt tukevasti maassa. Hyvässä maassa. Täältä se alkaa saatana kasvamaan. Suoraan ylöspäin. Mutta ennen kun se alkaa kasvamaan, annan sille jotain mitä se ei ole saanut. Kastelen sen mullan rakkaudenpunaisella kastelukannulla. Huolellisesti annan sille vettä ja annan sen itää vielä hetken. Ja sillä aikaa kun se puskee niitä nuppujaan, pakkaan laukun ja pojan. Ja lähden ensimmäiselle kesälomalleni. Jätän maalarinteipit ja kynät ja tietokoneen kotiin ja kömmin vintiön kanssa jonkun tukevan puun alle kahdeksi viikoksi hengittämään ja lataamaan. Ja kun tulen takaisin, alan laulamaan sille taimelle. Alan god damn hoilaamaan sellasella äänellä joka päivä, että parin vuoden päästä ne juuret tunkeutuu maapallon sisään sinne ihan keskelle ja oksat ylettyy Amerikan jälkeen Aasiaan. Että tiedoksenne: ensi viikolla sijoitushalukkuutensa aiemmin ilmoittaneet asiakkaani, ystäväni ja sukulaiseni, joiden nimet löytyvät valkoiselta listaltani, saavat meilitse hiljaisen linkin ja voivat näin olla mukana maailmanvalloituksessani.

Kiitos ja kumarrus!

KASVUN PAIKKA

Olin viikko sitten torstaina paneelikeskustelijana Keksintösäätiön Tuoteväylä-päivässä. Ellei ystäväni olisi siellä töissä, en ehkä olisi uskaltanut lähteä mukaan. Mutta kun kaveri soittaa ja myy sulle jutun Tyra Banksin paneeliprofiililla, on pakko mennä. Ravintola Salven silakkapihvien välissä syntyneen, äärimmäisen monimutkaisen käsikirjoituksen mukaan meidän piti puhua luovasta taloudesta. Siitä, mitä luova talous on. No. Eihän mikään muu kuin kesäloman ensimmäinen tuoppi mene käsikirjoituksen mukaan.

Kaikella on tarkoituksensa. Jännitys oli pian poissa, pääsin puhumaan itsestäni ja taloudestani ja tapasin keksijöiden lisäksi keksijöiden taustajoukkoja. Ja Helsingin Yrittäjien oman tyrabanksin. Ihanan Katariina -nimisen naisen, joka diilasi mut tilaisuuteen, jota en osannut odottaa: olin viikon kuluttua pitchaamassa Helsingin Tulli- ja Pakkahuoneella neljällekymmenelle bisnesenkelille. Mitä? Mikä bitch? Eiku pitch.

Pitchaaminen on myyntipuhe. Sitä voisi verrata tilanteeseen, jossa sun pitää sujuvasti selitellä ideaasi ja saada kuulija kiinnostumaan muutamassa minuutissa siitä niin, että monologin jälkeen sulta tullaan kysymään lisää. Pitchauksen tarkoitus on herättää mielenkiinto. Meilla oli 6 minuuttia aikaa. Kun ajattelee hyvää ja oivaltavaa televisiomainosta, menee riemastumisen, hämmennyksen tai naurahduksen syntymiseen huomattavasti vähemmän aikaa. Otin tavoitteeksi puhua 20 sekunttia.

Fiban (eli enkelisijoittajat) ja Finatex (eli Tekstiili- ja vaateteollisuus ry) olivat järjestäneet yhdessä Boardmanin (eli johtajien kirjallisuuspiirin) kanssa mahtavan iltaman, jossa oli pitchaamassa 6 suomalaista merkkiä: Lumi, Minna Parikka, Renata Club, Samuji ja R/H. Ja mä. Ja mun äiti tukihenkilöpitchas hiljaa ihanasti siinä ihan vieressä.

Olin siellä koska gTIElla rahoitushaku päällä. Haetaan sijoittajaa, jonka rahoilla lähdetään Amerikkaan, jotta saadaan käytettyä kaikki American Music Awardsien ja muiden luotujen mahdollisuuksien tuoma momentum hyväksemme. Rahaa tarvitaan paikallisen jakelijan tai agentin palkkaamiseen, pariin omaan reissuun, Amerikkaan rantautumisesta kertovaan workshoppiin, suomen päädyn markkinointipäällikköön, joka hoitaa asioita mitä mä en osaa ja henkilökohtaisen assistentin palkkaamiseen, joka hoitaa asioita mitä mä en ehdi. Mun merkki on junnannut paikallaan jo monta kuukautta. Mulla ei ole ollut aikaa tehdä edes protoja uusista malleista, kun kaikki aika on mennyt säätämiseen, minkä joku toinen säätäisi nopeammin. Syön oman firman tärkeintä pääomaa tällä hetkellä. Luovaa pääomaa. Ilman sitä asiakkaat menettää kiinnostuksensa ja mikä pahinta, mä itse menetän kiinnostukseni. Tämä on äärimmäisen turhauttava tilanne, josta kärsii ihan jokainen kasvuvaiheessa oleva luovan alan yrittäjä.

Se tuli se piste. Muutama viikko sitten lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, jolloin tajusin, että tämä on viimeinen yö kun teen näitä paskahommia. Se viimeinen piste. Mun lahjat on muualla kuin paperitöissä, postittamisessa, piensarjatyöstössä, katteenlaskemisessa, markkinoinnissa, ruoanlaitossa tai edes ompelussa. Mun lahja on suunnitella ja heittää läppää. Mä nautin jumalattoman paljon ideoinnista, maalarinteipistä ja rautalangasta, visioinnista, keksimisestä, innovoinnista, kirjoittamisesta, hyvän ruoan syömisestä, punttien nostamisesta, asiakaspalvelusta, jutustelusta ja rakastelusta.

Oppia ikä kaikki. Elämäsi mies ei ratsasta valkoisella hevosellaan kuudenteen kerrokseen soittamaan ovikelloa ja pyytämään kaljalle. Eikä sun bisnes kehity ellet sä tajua pyytää apua. Päätin alkaa puhumaan frendeille. Että nyt alkaa paukut olla loppu. Oon jo kuukausia avautunut ystävilleni facebookkiin, kertonut tilanteesta, mitä tässä on tapahtumassa. Ja nyt, muutama viikko sen pisteen jälkeen, mulla on verkosto kasassa, jonka olemassaolon tiedostaminen jo helpottaa olemista ja nukkumista. Yksi exceleitä työkseen hakkaava frendi soitti ja alettiin tekemään laskelmia urakalla. Toinen tuli ilmoittamatta Fibanin tilaisuuteen "enkelinä" ja ilmoitti alkavansa vastaamaan gTIEn brändinrakennuksesta. Kolmas sanoi auttavansa markkinoinnissa. Neljäs on piinkova bisnesnainen... Mulla on nyt kymmenen ihmistä kasassa, jotka jeesaa kaikki omilla saroillaan. Juuri niissä asioissa joissa he ovat omassa elementissään ja joissa mä olen aivan paska. Musta välillä tuntuu etten ole ystäviltäni vuosien aikana mitään muuta pyytänytkään kuin apua, mutta kai olen sitten jollain tasolla takaisin jotain antanutkin, kun pisteen jälkeen homma lähti pyörimään ihan eri tavalla.

Olin tapaillut sijoittajia jo ennen Fibanin tilaisuutta. Optio-lehdessä huhtikuussa julkaistuun juttuun sain sujautettua toimittajalle toiveen rahoitushausta ja juttu ilmestyikin otsikolla "Toisinajattelija rahantarpeessa". Siitä tässä on kysymys. Sain yhteydenottoja ja kävin illallistamassa, päivällistämässä, juomassa ja lounastamassa erilaisten ihmisten kanssa. Ilman papereita ja laskelmia, vain haistelemassa millainen ihminen on kyseessä. Vaikka mukaan lähtisi useampikin sijoittaja, haluan tietää puhummeko samaa kieltä. Kaikki on oikeasta tiimistä kiinni. Hippienergioista.

Bisnesenkelien tilaisuus tuotti paljon hyviä kontakteja, tapaamisia parinkin viikon päähän. Se aktivoi ystäviäni laittamaan sanaa eteenpäin ja se aktivoi myös asiakkaani: Sain aamupäivän aikana kymmenen yhteydenottoa asiakkailta, jotka toivovat voivansa sijoittaa yritykseen. Nämä ihmiset, jotka ovat oman panoksensa jo tilausten muodossa antaneet, uskovat firmaan niin, että toivovat olevansa mukana tekemässä tästä maailmanlaajuisen ilmiön. Se on paras uskontunnustus, mitä pieni yritys voi saada. Päätin lohkota vain ja ainoastaan firman asiakkaille siivun, jonka osakkeet jaetaan ilmoittautumisjärjestyksessä. Ja pistänpä siihen vielä dilutointisuojan: eli osakkeiden kappalemäärä ei tule laskemaan mahdollisilla jatkorahoituskierroksilla, sitten kun vallataan Aasian markkinat. Dilutointisuoja koskettaa ainoastaan tätä asiakaslohkoa. Rahallisen sijoituksen lisäksi heidän jokaisen tulee osoittaa suhteensa gTIE:hin, eli ainoastaan oikeat asiakkaat/hevidiggailijat pääsevät mukaan.

Mä olen määritellyt elämäni tavoitteet aiemmin vain konkreettisina asioina enkä ansaittavana rahasummana, vaikka se aika yleinen maksuväline onkin: Joskus vielä vien pojan ja pojan kaverit sillä Koffin punaisella ratikalla Helsingin ympäri. Ostan uuden prätkän. Pienen mökin keskeltä metsää. Haluan pullantuoksuisen kodinhoitajan, joka käy kerran viikossa tekemässä ihanan makuista ruokaa pakastimeen. Nyt olen tajunnut, että saavuttaakseni nuo tavoitteet, mun pitää ajatella niitä rahana. Määritellä niille yksiköt, joita tavoittelen. Se on ainoa keino saavuttaa mitään noista listani asioista. Raha on ollut käsitteenä vieras, aivan kuten monelle muullekin luovan alan yrittäjälle, osalle se on kirosana. Mutta nyt alan tutustumaan rahaan, koska tiedän kaavan miten sitä tehdään. Ei se kovin vaikeata matematiikkaa ole, mun piti vain istua excel-miehen kanssa alas ja alkaa laskemaan. Markkinointistrategia onkin sitten ihan eri juttu. Mutta meillä on siihenkin suunnitelma. Ja helvetin hyvä tuote. Ja tää hieno hetki.

Mikä parasta, tää rahoitushakuvaihe on sisäänajanut mut itseni ajattelemaan realistisesti sitä oikeaa tavoitetta. Kansainvälistymissuunnitelmaa on ollut mahtava kirjoittaa. Se on omien haaveiden pelikenttä, jossa en ole asettanut mitään rajoitteita. Ainoastaan tavoitteita. Ja kun ne ovat tarpeeksi korkealla, voi vahingossa löytää itsensä vieläkin korkeammalta. Ja tuntuu ihan pöntöltä, että ainoa mahdollisuus päästä siihen tavoitteeseen on löytää oikea ihminen, joka näkee sen saman vision meidän muiden lisäksi ja jolla on tällä hetkellä vähän enemmän takataskussa. Ja sydän paikoillaan.

Mä löydän sen ihan pian. Mulla on sellanen fiilis.