Huomenta. Heräsin juuri 33 000 jalan korkeudesta.
Viimeinen päivä duunissa sujui omituisen rauhallisissa merkeissä. Pakattiin kamoja, mietittiin ilmassa lentävin hajanaisin lausein tiimin kanssa some-taktiikkaa samalla kun hoidin viimeisiä asioita tulevan puolentoista viikon reissua varten kuntoon. Kävin päivällä
Turo Tailorin Red Label -malliston suunnittelijan
Anssi Tuupaisen toimistolla. Tällä kertaa olin hakemassa punaista uutta samettipukua Anssilta, puku tosin ollut vielä palautunut kuvauksista ja mies kysyi onko mulla aikaa odottaa.
Kaikesta viime hetken säätämisestä huolimatta oli hyvä ja aikaansaava fiilis. Sen sijaan, että hermoilisin tekemättömien asioiden vuoksi, joihin kuului vielä muun muassa neljä Losiin tekemätöntä uutta mallia, ymmärsin ettei hermoilusta olisi mitään hyötyä. Pystyin varsin hyvin istahtamaan hetkeksi aloilleni. Kun toimistolla
Kirsimari tokaisi
sähän oot ihan rauhallinen, tajusin että niinpä. Olin ihan rauhallinen. Vaikka koko vuoden päätapahtuma ei ollut vain kahden matkalaukun pakkaamisen päässä, sain jollain tasolla itseni hillittyä. Tulevat tapahtumat eivät jää tapahtumatta vaikka kaikki neljä mallia jäisi kokonaan tekemättä. Oon tehnyt malleja pian 7 vuotta, sen pitäisi juuri nyt riittää. No. Tää pää ei kuitenkaan toimi niin, että pystyisin unohtamaan malli-ideat, joten
Meri pakkasi neljän uuden mallin materiaalit mukaan: pihdit, sakset, langat, liimat, yhden poron ja yhden sian. Ja itsensä.
 |
Upean yhteistyön tulos valokuvaaja Nadi Hammoudan kanssa. Päätettiin tehd yhdessä.
Nadilla oli visio. Mulla oli kamat. |
American Music Awards järjestetään Los Angelesin
Nokia Theaterilla Downtownissa 24.11. Lento lähti tiistaiaamuna klo 8 ja koska vastapäivään lennetään, tarkoitti sen 17 tunnin lentoa kirkkaassa päivänvalossa. Päätin valvoa lentoa edeltävän yön, vaikka olin helvetillisen väsynyt päivän jälkeen. Ja nyt koneessa istuu väsymyksen rentouttama, hieman hitaan ja tyhmän oloinen nainen. Kone liikkuu tällä hetkellä 800 kilometriä tunnissa, mutta päässä ei liiku mikään. Tai no.
Kun perustin gTIEn päätin sitä rahoittaakseni myydä asuntoni ja sijoittaa siitä saadut rahat omaan tulevaisuuteen pääoman muodossa. Muistan kuinka äiti oli kauhuissaan päätöksestäni.
Ei asuntoa myydä ja rahoja laiteta muuhun kuin seuraavaan asuntoon. Kun huhtikuussa kävin tulli- ja pakkahuoneella pitchaamassa ja rahoituskuviot olivat vielä haaveen tasolla, pyysin ensimmäistä kertaa äitiäni pitchaustilaisuuteen mukaan. En vain siksi, että tilaisuus jännitti, vaan siksi että halusin näyttää mihin muutamaa vuotta aiemmin tuhlatut asuntosäästörahat olivat johtaneet.
Alkavana suunnittelijana tarvitsee kaiken tuen ja avun. Vaikka maine ja mammona ei todellakaan mene läheskään aina käsi kädessä, on sanomattakin selvää ettei rahaa yksinkertaisesti ole joten paljon joutuu työtä tekemään ihan itse, jos
ja kun jotain haluaa saada aikaan. Itse ymmärsin verkostoitumisen ja yhteistyön merkityksen hyvin merkin alkuaikoina lähinnä rahattomuuden myötä. Oli siihen muitakin syitä, kuten yhteistyöprojektit mm. näytösten muodossa. Otin yhteyttä tosi moneen eri alan suunnittelijaan ja yllätyin miten harva oli halukas tekemään mitään yhdessä. Ja katsottiinpa toisinaan nenän varttakin pitkin. Anssi ei katsonut. Merkin alkuaikoina soitin hänelle ja kysyin olisiko mahdollisuutta saada omaan liikkeeseen asiakkaille sovituspukuja. Mahdollisuus oli ja siitä meidän polkumme alkoi. Yhteistyö
Red Labelin kanssa on jatkunut kuusi vuotta. Viimeisimmät fiiliskuvamme uusilla verkkosivuilla on kuvattu myös Anssin pukujen kanssa (sivut aukeavat hetkenä minä hyvänsä, viimeistään 22.11).
Illalla kotiin päästyäni sain puhelun kahdelta ystävältä ja Facebookin kautta ihania viestejä, onnentoivotuksia useammaltakin ystävältä. Niitä lukiessa tuntui niin vitun hyvältä, että pisti ihan poruttamaan. Yksi ilmoittaa seisovansa rinnalla loppuun asti, tapahtui mitä hyvänsä. Toinen tietää että pärjään. Kolmas haluaa että näytän
niille närhen munat ja neljäs että tulen kotiin. Viides pyytää valloittamaan koko maailman ja
niin uskomattoman moni ystävä ja asiakas on
niin mukana tässä seikkailussa, että vaikka päässä leikkaa tällä hetkellä tyhjää ja amerikan puhuminen ihan lentoemäntötasolla tuntuu vaikeelta, ei todellakaan ole olo, että olisin tässä hankkeessa millään tapaa yksin.
 |
| NadiPhotography & gTIE 2013 |
Henkilökohtaisessa elämässä tiimi tunnetaan paremmin sanalla perhe. Perhe on tärkeä yksikkö, kotipesä jossa jaetaan surut ja ilot. Aikaisemmat reissut Losiin oon lentänyt pääasiassa yksin, mutta tällä kertaa meitä on isompi poppoo. On mahtavaa saada jännittävälle reissulle tueksi tyyppejä, jotka uskoo suhun ja haluaa olla mukana. Täällä mun kanssa on muun muassa oma veli ja sisko.
Oon käynyt syksyn aikana parissakin tilaisuudessa puhumassa miten gTIEn rahoituskuvio järjestyi käytännössä. Kuuntelijoina on ollut luovan alan yrittäjiä, suunnittelijoita ja toteuttajia. Keväällä tapahtuneen
yksinyrittäjyyteen havahtumisen jälkeen vasta tajusin mikä merkitys tiimillä, muilla ihmisillä on. Mikään näistä kesän aikana tapahtuneista rahoituskierroksista tai Tekes-päätöksistä ei olisi tapahtunut ilman tiimiä. Ja alkavalle suunnittelijalle ja/tai yrittäjälle on täysin luonnollista, että ensimmäinen tiimi on oma perhe. Omat ystävät, vanhat kolleegat. Siinä ei ole mitään hävettävää myöntää että oma äiti vastaa markkinoinnista, paras ystävä kirjanpidosta ja miesystävä toteutuksesta, jos se kerran on niin. Se on luonnollinen tapa jakaa tehtäviä. Ja kun halutaan saada jotain oikeasti aikaan,
se ei vaan mee niin, että suunnittelija hoitaa kaiken itse suunnittelusta hinnoitteluun ja tuotannosta markkinointiin. Eikä yksikään sijoittaja tai rahoittaja lähde edes miettimään sijoittamista yritykseen, jossa ei ole kasvumahdollisuuksia. Yhden ihmisen kapasiteetti ei vaan riitä kaikkeen.
Kun tehdään yhdessä saadaan enemmän aikaan. Samalla loogisella tavalla syntyy perheeseen lapsia. Ja jos siirrytään näistä rakkauden hedelmistä vähän kylmempään, korporatiivisempaan maailmaan, en ymmärrä edes kaupallisuuden nimissä mitä järkeä on painaa yksin kun saa enemmän kontaktipintaa kaikkeen yhteistyökumppaneiden kautta.
Pakkasin eilen laukkuun erinäisen määrän vanhempia ja uudempia käyntikortteja ja esitteitä omasta mielestäni kiinnostavista suomalaisista suunnittelijoista, palveluista, esineistä ja jopa yhdestä talosta. Voi olla, että tapaan täällä jonkun jolle niistä kannattaa puhua. Ja se hetki kun voi puhua ja kertoa, menee nopeasti. Tällä kertaa mulla on kättä pidempää mukana ja toivotaan että siitä on jollekin hyötyä. Anssin ennakkoluulottomuus muutama vuosi sitten on yksi syy miksi teen niin. Ei yhdessä tekeminen sen vaikeampaa ole.
