YSTÄVYYS, VELJEYS JA VÄLITTÄMINEN

Kuva valokuvaaja Mikko Rasilan ottamasta kuvasta (www.mikko-rasila.com).

(Kolumni julkaistu Satakunnan Kansan Porilaine-viikkoliitteessä 25.2.2016.)

Nelisenkymmentä ystävystä katsoo kun iso mies itkee. ”Olenko mää tehnyt jotain oikein?”, kaveri kysyy ja työntää samalla sormiaan silmiinsä kyyneliä vasten. Olet, joku sanoo. Yksi ystävistä kävelee ukon viereen, ottaa hartioista kiinni, halaa ja kertoo miksi kaikki ovat kaverin yllätykseksi paikalle tulleet.

Ukot ovat kaikki porilaisia vanhoja kavereita. Osa asuu edelleen Porissa, mutta suurin osa huitelee Helsingissä ja muissa maailmoissa, omissa elämissään. He ovat opettajia, putkimiehiä, ravintolanpitäjiä, mainostoimiston johtajia, peltiseppiä. Kovia jätkiä, joiden yhdessäoloa ei määrittele työ tai se mitä teet, vaan se millainen olet.

Kaikilla kundeilla on tatuointi jalkapöydässä, siinä lukee Kirwatsi. Se on 20 vuotta sitten perustettu kaverikerho, jossa pelataan pokeria, jalkapalloa, golffia – harrastetaan yhdessä, urheilusta alkoholikulttuuriin. Koska kerholla alkaa olla iän mukanaan tuomia lieveilmiöitä kuten lapsia, perustettiin Kirwatsille 6 vuotta sitten allokaatio nimeltään Kirwatsi Kids. Jokavuotisessa tapahtumassa pakataan lapset autoon ja vietetään koko arsenaalin voimin viikonloppua yhdessä. Viime vuonna Kirwatsi Kidsissä touhusi 27 isää ja 45 lasta.

Oma työni yrittäjänä on määritellyt elämääni hyvässä ja pahassa. Olen reissannut, yksin. Valloittanut maailmaa, yksin. Sanotaan, että kunnianhimoiset ihmiset ovat usein myös maailman yksinäisimpiä. Hinta omien unelmien toteuttamiselle on ero perheestä, vaikeat etäsuhteet ja vieraantuminen normaaliarjesta – ystävät mukaan lukien. Allekirjoitan kaiken.

Kun ystäväni Elina soitti mulle tammikuussa pari päivää ennen messumatkaani Pariisiin, en kiireeltäni vastannut. Kun Ellu soitti seuraavana päivänä uudelleen, vastasin ja pahoittelin työkiireiden aiheuttamaa hiljaisuutta. ”Ei se mitään Jenni. Mä oon tottunut sun kanssa siihen, mut mä rakastan sua silti”. Järkytyin. Päätin, että nyt loppui. Työni voi määritellä minua, mutta ei ystävyyssuhteitani.

Pari vuotta sitten istuttiin Ellun kanssa jazzien aikaan päiväkaljalla Anttonissa. Oltiin heiluttu edellinen ilta kirwatsilaisten kanssa. Yhtäkkiä nainen nosti päänsä sanomalehdestä ja sanoi, että siitä tuntuu kuin olisi ollut edellisessä elämässään porilainen. Ei intiaani, ei seireeni, vaan porilainen. Isompaa kunnianosoitusta ei paljasjalkainen helsinkiläinen voi porilaiselle kaverille antaa.

Kirwatsin poikien toisilleen antama aika ja huomio on saatanan kaunista. Se ei ole teatteria, siinä ollaan ystävyyden ja läsnäolemisen ytimessä. Ystävän perspektiivistä katsottuna olen ylpeä heistä jokaisesta. Naisen perspektiivistä katsottuna Kirwatsi on muokannut mielikuvaani miesten välisestä välittämisestä uudelle tasolle. Pojat on poikia, sanotaan. Mutta Kirwatsin miehet on miehiä, joilla on sydän paikallaan.

TUNTEMATON RAKASTAJA - Dog Tagin tarina

Biisisuositus taustalle: Disturbed / Sound of Silence

Sain idean tunnuslaattamaisesta nahka-korusta löydettyäni omasta korulaatikostani tuntemattoman sotilaan laatat. Rehellisyyden nimiin, mulla ei ole hajuakaan kenen teinirakkauden laattoja olen laatikossani vuosikausia säilyttänyt.

Ensimmäisiin laattoihin hakkasin numeroita, koska mulla oli vain numero-stansseja. Pyöritellessäni ekoja protoja kädessäni sain idean, voisiko laatoissa lukea sotun sijaan jotain muuta. Tarvitsisko niissä molemmissa kuitenkaan olla samaa tekstiä hakattuna? Päätin hakata testimielessä niihin jotain simppeliä. Niihin tuli sanat GOOD ja toiseen BAD. Tiedä sitten mistä nuo päähäni ilmestyneet sanat kertoo, ehkä juurikin siitä ristiriitaisesta fiiliksestä sisälläni, kun istun sängynlaidalla korulipas kädessä ja pyörittelen käsissäni tuntemattoman miehen henkilökohtaista omaisuutta.

Kuvassa olevat laatat olivat ensimmäiset ikinä hakkaamani laatat, silloisen rakastajan kaulassa roikkumassa. Kuva on otettu 29.6.2012. Ketju oli ensimmäisissä versioissa mustaksi pinnoitettua messinkiketjua, jonka laatu ei vastannut kohderyhmän - miehen - kulutuskäyttäytymistä. Mutta se mikä mua miesten koruna asiassa nauratti enemmän kuin ketjun laatuvaatimukset oli se, että tilaajat halusivat laattoihin - ei omaa sotua - vaan lastensa sotut. Yhden asiakkaan sanoin "ettei tarvii aina kysyä vaimolta".

Vieläkin hakkaamme laatat mustalle rasvanahalle. Stansseja löytyy isoista kirjaimista numeroihin. Ketju on huomattavasti kalliimpaa eli hopeaa, mutta kestää kulutusta ja patinoituu erittäin kauniisti. Laatalle pystyy hakkaamaan max. 7 merkkiä peräkanaan, max. kahdelle riville. Tyylikkäimmän näköinen laatasta tulee, kun valitsee joko kirjaimia tai numeroita - ei molempia. Mutta kuten sanottu, molemmat onnistuu.

Olemme hakanneet Dog Tageihin kaksilapsisen perheelle myös lisälaattoja, jos mukuloita on enemmän. Ja olemme hakanneet niitä myös naisille. Voima-tageiksi, muistoiksi.

Dog Tagin löytää verkkokaupastamme. Tää on ihan mahtava lahja-idea, just sille ukollekin joka unohtaa jälkikasvunsa syntymäpäivät. Emme myy tätä jälleenmyyjillä koska mä haluan, että jokainen laatta on erilainen. Ja sisällön päätät sinä!

OUTSIDE MY LIFE

Kaksi viikkoa sitten.

Lomapäivä. Tasapainoilu pääni sisä- ja ulkopuolella on ihan helvettiä. Balanssi työn ja olemisen rajapinnassa. Luovan alan tekijänä olet yhtä kuin sun työ. Ei niitä voi erottaa. Työ on elämäntapa, ei jotain minkä jätät toimistolle klo 16. Kaikki kulkee mukana. Ainoa millä ajatukset pystyy ravistelemaan pois muutamaksi tunniksi on fyysinen kipu, känni tai seksi.

Otin eilen kolmet päiväunet. Niiden lomassa kävin suihkussa ja kaupassa sekä ajattelin koko päivän jääkaapin yläpuolella olevia suklaita, joulun viimeisiä perkeleitä. Söin ne klo 19.00. Sätin itseäni kontrollin menettämisestä tunnin, kunnes muistin jääkapissa olevan viinin ja join sen häiritsemästä. Kaadoin teatraalisesti suuhuni hienosta lasista kynttilän valossa. Aivan kuin viimeistelläkseni itsekontrollin menettämisen, joka piinaa joka hiton loma, ja joka johtaa lähes joka kerta itsetuhoisuuteen. Näiden konkreettisten suoritusteni lisäksi puhuin työpuhelun Ranskaan, mietin miten lähestyn kolmeakymmentä maailman suosituinta miestenvaateliikettä ja kelasin joululomani ensimmäisenä iltana suunnittelemani malliston yksityiskohtia. Ajatellakseni näitä selälläni sängyssä, en tarvinnut yhteenkään niistä kynää. Ja suklaita syödessäni todella kuvittelin, että olen onnistunut olemaan koko päivän tekemättä töitä.

Ystäväni laittoi eilen viestin, on julkaissut ensimmäisen kirjansa. Ukko kirjoitti miten jännää tää aika on. Kun kirjan menestys, tai menestymättömyys määrittelee luojaansa. Hienoimmillaan luominen on juuri tuota. Kun kaikki mitä sä teet "kietoutuu" sun ympärille ja palat halusta tehdä enemmän, kokonaisvaltaisemmin, isommin. Miten ihmeessä sitä voi pysäyttää. Ei mitenkään. Luovuuden hallitseminen on vaikeinta mitä tiedän. Yksi idea johtaa toiseen niin helposti.

Vaikka vielä vajaa kaks viikkoa sitten haaveilin tyhjistä tunneista, on tosi vaikeeta rauhuttua. On tosi vaikeeta jättää ideoita toteuttamatta ja asioita tekemättä, vaikka ymmärtää että nyt pitää huilata ja pöytää pitää puhdistaa jotta sitä voi taas täyttää, sekoittaa ja luoda uutta.

Aamulla heräsin klo 7 ja maksoin ensi töikseni laskut. Se tuntui saatanan hyvältä, sain arjesta kiinni. Nyt kuuntelen Leonard Cohenia ja teen ensimmäistä kertaa elämässäni hirvipaistia, mutta tajusin juuri juoneeni siihen tarkoitetun viinin.

Lomapäivä. Ajatuskielto. Hirvi. Onko enää parempia syitä lähteä alkoon?

Nyt.

NEVER TOO LATE

Oon miettinyt, että miten aloittaisin uudelleen. Mikä vuorokaudenaika se olisi, kun istuisin tähän alas. Mitä juuri sitä ennen olisi tapahtunut, mitä sellaista josta saisin näin alasistuttavan ja pysäyttävän inspiraation. Näin ison, että se aika jonka kirjoittaminen veisi, tuntuis merkityksettömältä. Että ainoa millä olis merkitystä tällä hetkellä olisi tässä. Tämä hetki nyt, että kirjoitan.

Toiset sanoo että lukisivat enemmän jos vain olis aikaa. Liikkuisivat enemmän, jos vain olis aikaa. Toisilla oma aika menee jopa lasten kanssa vietettävän ajan yli. Mä väitän ettei saamattomuudessa toteuttaa itseä kiinnostavia harrastuksia ole kyse ajasta. Kyse on puhtaasti saamisesta. Sitä arvottaa aikansa niin, miten kokee sen hyödyllisimmäksi tavaksi saada itselleen jotain tyydytystä. Ja kyllä, se tyydytys voi olla äärimmäisen egokeskeistä ja huomionhakuista tyydytystä, mutta se voi olla myös urheilun tuottamaa adrenaliinikärkeä tai vapaaehtoistyön antamaa epäitsekästä antamisenpaloa mikä tyydyttää sut niin täysin, että muuhun ei ole aikaa. Ei vaikka niistä haaveilisi - kuten mä tän blogin herättämisestä.

Katsoin edellisiä kirjoituksiani täällä Backlinessa, siitä on 11 kuukautta. Ja varsinaisista toistuvista postauksista on aikaa melkein 2 vuotta.

Mä oon tehny töitä ja teen töitä. Ja oon äiti. Ja käyn kuntoilemassa. Ja kirjoitan kahta kirjaa - äärimmäisen hitaasti mutta varmasti. Toinen kirjoista käsittelee luovan alan yrittäjyyttä, kansainvälistymisen vaikeuksia ja koko sitä bisnis-bullshit -terminologian käsittävää tapahtumatietoa mistä excel-kammoinen taiteilija voi olla kiinnostunut. Ja toinen kirja kertoo vähän henkilökohtaisemmista vuoristoradoista. Mä mietin julkaistaanko niitä koskaan. Tai jos, niin julkaistaanko ne erikseen vai yhdessä. Jää nähtäväksi. Ketä nyt ei seksillä maustettu kansainvälistymisopus kiinnostaisi. Njaa.

Oon vihannut tietokoneita niin monta vuotta, että aktiivisen blogin lopettaminen lähes kaksi vuotta sitten vei mut fyysisesti loitommas koneesta iltaisin, mutta samaan aikaan se sai mut vihaamaan konetta vielä enemmän. Kirjoittamisen vähentyminen vei viimeisetkin yhteiset lämpimät hetkemme pois.

Sitten äidyin lukemaan vanhoja kirjoituksiani. Puoli vahingossa Googleen kirjoittamani hakusanat ohjasi mut omaan blogiini. Huomasin, että suurin osa sinne kirjoittamistani haaveista ja fantasioista gTIEn suhteen oli toteutuneet. Kirjoittamisen jälkeen olin autopilottina tiedostamattani pyrkinyt niitä kohden ja saatana toteuttanut ne.

Kun sulta kysytään "Mitä kuuluu?", sä vastaat. Mutta mietitkö ikinä tai edes joskus ennen kuin vastaat? Tää kysymys on oikeasti hyvä kysymys ja hyvä yksinkertainen esimerkki. Ja tää samalla se kysymys, jota mun pitäis gTIEn toimeenpanevana voimana esittää itselleni joka päivä. Ja johon vastasin pari vuotta sitten melkein joka päivä. Ja se sai mut ajattelemaan. Ihan joka päivä.

Mä toivon että pääsen tähän taas kiinni. Sen lisäksi että tämä toimii terapiana mulle, uskon kokemuksistani olevan hyötyä myös lukijoille, jotka painivat samankaltaisten vaikeuksien ja voittojen äärellä. Pidetään peukkuja.

Hyvää joulua!

EROT

On ihan normaalia, että nainen antaa tiukkaa analyysiä miehestä. Varsinkin naisseurassa. Varsinkin tuohtuneena. Ja on ihan normaalia, että tiukka analyysi kestää tunteja. Se pitää sisällään monta pahaa adjektiivia eri lauseissa. Niillä kaikilla on sama merkitys, jätkä on mulkku. Naiset haluaa puhua miehistä muille naisille, koska nainen ymmärtää.

On ihan normaalia, että mies sanoo naiselle kerran ja on sen jälkeen hiljaa. Varsinkin yksin. Ei yhtään tuohtuneena. On ihan normaalia, että hiljaisuus kestää päiviä. Se pitää sisällään monta hyvää kaljaa eri urheilusuoritusten jälkeen. Niillä kaikilla on sama merkitys, juoda kaljaa ja urheilla. Miehet haluaa katsoa futismatseja yhdessä, koska se on hauskaa.

Yksinkertaista.

LIHAA LUIDEN YMPÄRILLE

Se kysyi mitä dusasin eilen. Inspiroiduin miettimään mitä dusasin eilen. Ukolla on omituinen tapa kääntää mun nuppi asteikolle, jossa ei kuulu työ eikä äitiys. Tällä kertaa haistoin eilisen dusailuni yksityiskohdat. Mietin niitä ja dusailun yksityiskohtia oli ajattelemattoman paljon.

Kirjoitin sille, että tykkäsin sen kysymyksestä. Ja ylipäätään sen mielenjuoksusta. Musta se täynnä omituisia käänteitä ja hyvää harmsmaista huumoria. Sen sanat on provokatiivista rehellisyyttä ja lause propagandaa, mutta kappale tai asia on vilpitön. Se on kuin huolellisesti ja kaunolla kirjoitettu vittu-sana.

Epäilen, että mies avaa mun detaljisensorit koska en oikeastaan tunne sitä. Lainkaan. Se jeesasi mua hankkimaan vinyylilevyjä ja osoittautui heti mielenkiintoiseksi. Ja hyväntahtoiseksi. On varmaan monta asiaa, jotka rikkois tän romantisoidun kuvan tästä arkeni kafkasta mutta otin riskin. Kysyin siltä voisko se kysyä multa jotain joka päivä. Tai olla mulle jotain mieltä jotta saan ajateltavaa. Se vastas mulle, että naiset kutsuvat sitä useimmiten mulkuksi.

VÄRITETTY TODELLISUUS

Olin aaton statistina. Hiljaisena vieraana poikani kaverin luona Munkassa, jossa nykyään asun. Takapihani ikkunoista näkyneet kerrostalot on muuttunu ihanasti puiksi ja kaupunki metsäksi.

Tekstailin silmät ruokaeuforiasta puolitangossa 40-luvun samettinojatuolista saksalaiseksi rakastajattarekseni osoittautuneen naisen kanssa samalla kun poika pelas maincräftiä metrin päässä muiden 7-vuotiaiden kanssa. Yhdessä olohuoneessa oli kaksi maailmaa. Ja vuosikin vaihtui kahteen kertaan. Ensin täällä, sitten Saksassa. Yksinkertaisuus on kontrolloitua ja siksi niin kaunista, joten vähän juhliakseni poltin ensimmäisen rakettisirkuksen jälkeen hatsin kihkih-tupakkaa. Tuntui omituisen kivalta irrotella ennen saksalaisia. Ja kun Saksa oli vihdoin siirtynyt vuoteen 2015 nukahdin yhden suomiviinapaukun saattelemana.

Yöllä näin unia, joista mies ei olis vain katkera ja kateellinen, vaan vahvasti mustasukkainen. Kun heräsin, oli tänään. Ja päätin, että aloitan kirjani kirjoittamisen. Sen tyylilaji on väritetty todellisuus. Ja se alkaa näin.