OUTSIDE MY LIFE

Kaksi viikkoa sitten.

Lomapäivä. Tasapainoilu pääni sisä- ja ulkopuolella on ihan helvettiä. Balanssi työn ja olemisen rajapinnassa. Luovan alan tekijänä olet yhtä kuin sun työ. Ei niitä voi erottaa. Työ on elämäntapa, ei jotain minkä jätät toimistolle klo 16. Kaikki kulkee mukana. Ainoa millä ajatukset pystyy ravistelemaan pois muutamaksi tunniksi on fyysinen kipu, känni tai seksi.

Otin eilen kolmet päiväunet. Niiden lomassa kävin suihkussa ja kaupassa sekä ajattelin koko päivän jääkaapin yläpuolella olevia suklaita, joulun viimeisiä perkeleitä. Söin ne klo 19.00. Sätin itseäni kontrollin menettämisestä tunnin, kunnes muistin jääkapissa olevan viinin ja join sen häiritsemästä. Kaadoin teatraalisesti suuhuni hienosta lasista kynttilän valossa. Aivan kuin viimeistelläkseni itsekontrollin menettämisen, joka piinaa joka hiton loma, ja joka johtaa lähes joka kerta itsetuhoisuuteen. Näiden konkreettisten suoritusteni lisäksi puhuin työpuhelun Ranskaan, mietin miten lähestyn kolmeakymmentä maailman suosituinta miestenvaateliikettä ja kelasin joululomani ensimmäisenä iltana suunnittelemani malliston yksityiskohtia. Ajatellakseni näitä selälläni sängyssä, en tarvinnut yhteenkään niistä kynää. Ja suklaita syödessäni todella kuvittelin, että olen onnistunut olemaan koko päivän tekemättä töitä.

Ystäväni laittoi eilen viestin, on julkaissut ensimmäisen kirjansa. Ukko kirjoitti miten jännää tää aika on. Kun kirjan menestys, tai menestymättömyys määrittelee luojaansa. Hienoimmillaan luominen on juuri tuota. Kun kaikki mitä sä teet "kietoutuu" sun ympärille ja palat halusta tehdä enemmän, kokonaisvaltaisemmin, isommin. Miten ihmeessä sitä voi pysäyttää. Ei mitenkään. Luovuuden hallitseminen on vaikeinta mitä tiedän. Yksi idea johtaa toiseen niin helposti.

Vaikka vielä vajaa kaks viikkoa sitten haaveilin tyhjistä tunneista, on tosi vaikeeta rauhuttua. On tosi vaikeeta jättää ideoita toteuttamatta ja asioita tekemättä, vaikka ymmärtää että nyt pitää huilata ja pöytää pitää puhdistaa jotta sitä voi taas täyttää, sekoittaa ja luoda uutta.

Aamulla heräsin klo 7 ja maksoin ensi töikseni laskut. Se tuntui saatanan hyvältä, sain arjesta kiinni. Nyt kuuntelen Leonard Cohenia ja teen ensimmäistä kertaa elämässäni hirvipaistia, mutta tajusin juuri juoneeni siihen tarkoitetun viinin.

Lomapäivä. Ajatuskielto. Hirvi. Onko enää parempia syitä lähteä alkoon?

Nyt.

NEVER TOO LATE

Oon miettinyt, että miten aloittaisin uudelleen. Mikä vuorokaudenaika se olisi, kun istuisin tähän alas. Mitä juuri sitä ennen olisi tapahtunut, mitä sellaista josta saisin näin alasistuttavan ja pysäyttävän inspiraation. Näin ison, että se aika jonka kirjoittaminen veisi, tuntuis merkityksettömältä. Että ainoa millä olis merkitystä tällä hetkellä olisi tässä. Tämä hetki nyt, että kirjoitan.

Toiset sanoo että lukisivat enemmän jos vain olis aikaa. Liikkuisivat enemmän, jos vain olis aikaa. Toisilla oma aika menee jopa lasten kanssa vietettävän ajan yli. Mä väitän ettei saamattomuudessa toteuttaa itseä kiinnostavia harrastuksia ole kyse ajasta. Kyse on puhtaasti saamisesta. Sitä arvottaa aikansa niin, miten kokee sen hyödyllisimmäksi tavaksi saada itselleen jotain tyydytystä. Ja kyllä, se tyydytys voi olla äärimmäisen egokeskeistä ja huomionhakuista tyydytystä, mutta se voi olla myös urheilun tuottamaa adrenaliinikärkeä tai vapaaehtoistyön antamaa epäitsekästä antamisenpaloa mikä tyydyttää sut niin täysin, että muuhun ei ole aikaa. Ei vaikka niistä haaveilisi - kuten mä tän blogin herättämisestä.

Katsoin edellisiä kirjoituksiani täällä Backlinessa, siitä on 11 kuukautta. Ja varsinaisista toistuvista postauksista on aikaa melkein 2 vuotta.

Mä oon tehny töitä ja teen töitä. Ja oon äiti. Ja käyn kuntoilemassa. Ja kirjoitan kahta kirjaa - äärimmäisen hitaasti mutta varmasti. Toinen kirjoista käsittelee luovan alan yrittäjyyttä, kansainvälistymisen vaikeuksia ja koko sitä bisnis-bullshit -terminologian käsittävää tapahtumatietoa mistä excel-kammoinen taiteilija voi olla kiinnostunut. Ja toinen kirja kertoo vähän henkilökohtaisemmista vuoristoradoista. Mä mietin julkaistaanko niitä koskaan. Tai jos, niin julkaistaanko ne erikseen vai yhdessä. Jää nähtäväksi. Ketä nyt ei seksillä maustettu kansainvälistymisopus kiinnostaisi. Njaa.

Oon vihannut tietokoneita niin monta vuotta, että aktiivisen blogin lopettaminen lähes kaksi vuotta sitten vei mut fyysisesti loitommas koneesta iltaisin, mutta samaan aikaan se sai mut vihaamaan konetta vielä enemmän. Kirjoittamisen vähentyminen vei viimeisetkin yhteiset lämpimät hetkemme pois.

Sitten äidyin lukemaan vanhoja kirjoituksiani. Puoli vahingossa Googleen kirjoittamani hakusanat ohjasi mut omaan blogiini. Huomasin, että suurin osa sinne kirjoittamistani haaveista ja fantasioista gTIEn suhteen oli toteutuneet. Kirjoittamisen jälkeen olin autopilottina tiedostamattani pyrkinyt niitä kohden ja saatana toteuttanut ne.

Kun sulta kysytään "Mitä kuuluu?", sä vastaat. Mutta mietitkö ikinä tai edes joskus ennen kuin vastaat? Tää kysymys on oikeasti hyvä kysymys ja hyvä yksinkertainen esimerkki. Ja tää samalla se kysymys, jota mun pitäis gTIEn toimeenpanevana voimana esittää itselleni joka päivä. Ja johon vastasin pari vuotta sitten melkein joka päivä. Ja se sai mut ajattelemaan. Ihan joka päivä.

Mä toivon että pääsen tähän taas kiinni. Sen lisäksi että tämä toimii terapiana mulle, uskon kokemuksistani olevan hyötyä myös lukijoille, jotka painivat samankaltaisten vaikeuksien ja voittojen äärellä. Pidetään peukkuja.

Hyvää joulua!

EROT

On ihan normaalia, että nainen antaa tiukkaa analyysiä miehestä. Varsinkin naisseurassa. Varsinkin tuohtuneena. Ja on ihan normaalia, että tiukka analyysi kestää tunteja. Se pitää sisällään monta pahaa adjektiivia eri lauseissa. Niillä kaikilla on sama merkitys, jätkä on mulkku. Naiset haluaa puhua miehistä muille naisille, koska nainen ymmärtää.

On ihan normaalia, että mies sanoo naiselle kerran ja on sen jälkeen hiljaa. Varsinkin yksin. Ei yhtään tuohtuneena. On ihan normaalia, että hiljaisuus kestää päiviä. Se pitää sisällään monta hyvää kaljaa eri urheilusuoritusten jälkeen. Niillä kaikilla on sama merkitys, juoda kaljaa ja urheilla. Miehet haluaa katsoa futismatseja yhdessä, koska se on hauskaa.

Yksinkertaista.

LIHAA LUIDEN YMPÄRILLE

Se kysyi mitä dusasin eilen. Inspiroiduin miettimään mitä dusasin eilen. Ukolla on omituinen tapa kääntää mun nuppi asteikolle, jossa ei kuulu työ eikä äitiys. Tällä kertaa haistoin eilisen dusailuni yksityiskohdat. Mietin niitä ja dusailun yksityiskohtia oli ajattelemattoman paljon.

Kirjoitin sille, että tykkäsin sen kysymyksestä. Ja ylipäätään sen mielenjuoksusta. Musta se täynnä omituisia käänteitä ja hyvää harmsmaista huumoria. Sen sanat on provokatiivista rehellisyyttä ja lause propagandaa, mutta kappale tai asia on vilpitön. Se on kuin huolellisesti ja kaunolla kirjoitettu vittu-sana.

Epäilen, että mies avaa mun detaljisensorit koska en oikeastaan tunne sitä. Lainkaan. Se jeesasi mua hankkimaan vinyylilevyjä ja osoittautui heti mielenkiintoiseksi. Ja hyväntahtoiseksi. On varmaan monta asiaa, jotka rikkois tän romantisoidun kuvan tästä arkeni kafkasta mutta otin riskin. Kysyin siltä voisko se kysyä multa jotain joka päivä. Tai olla mulle jotain mieltä jotta saan ajateltavaa. Se vastas mulle, että naiset kutsuvat sitä useimmiten mulkuksi.

VÄRITETTY TODELLISUUS

Olin aaton statistina. Hiljaisena vieraana poikani kaverin luona Munkassa, jossa nykyään asun. Takapihani ikkunoista näkyneet kerrostalot on muuttunu ihanasti puiksi ja kaupunki metsäksi.

Tekstailin silmät ruokaeuforiasta puolitangossa 40-luvun samettinojatuolista saksalaiseksi rakastajattarekseni osoittautuneen naisen kanssa samalla kun poika pelas maincräftiä metrin päässä muiden 7-vuotiaiden kanssa. Yhdessä olohuoneessa oli kaksi maailmaa. Ja vuosikin vaihtui kahteen kertaan. Ensin täällä, sitten Saksassa. Yksinkertaisuus on kontrolloitua ja siksi niin kaunista, joten vähän juhliakseni poltin ensimmäisen rakettisirkuksen jälkeen hatsin kihkih-tupakkaa. Tuntui omituisen kivalta irrotella ennen saksalaisia. Ja kun Saksa oli vihdoin siirtynyt vuoteen 2015 nukahdin yhden suomiviinapaukun saattelemana.

Yöllä näin unia, joista mies ei olis vain katkera ja kateellinen, vaan vahvasti mustasukkainen. Kun heräsin, oli tänään. Ja päätin, että aloitan kirjani kirjoittamisen. Sen tyylilaji on väritetty todellisuus. Ja se alkaa näin.

VAPAUS, VELJEYS JA VAUHTI

Huomenta. Nukahdin takapenkillä itäblokkaavaan eurodiskoon ja heräsin kun joku laittoi Jason Donovania lujempaa. Hymyilin pimeässä.

Alkusyksystä härdelli duunissa jatkui. Snoop Doggin kanssa oli vääntöä päällä, Bob Marleyn poika Rohan oli vieraillut liikkeessä joka sai taas mut haaveilemaan jenkeistä. Olin jutellut Samu Haberin kanssa, saanut yhteyden Saksan Voiceen, koska olin päättänyt alkaa Saksan valloitukseni. Kontaktoin tuttuja, tuttujen tuttuja sekä kaikkia ystäviäni, joilla on kontakteja Saksan lisäksi ympäri Eurooppaa. Kun skypetin nykyään Tanskassa asuvan ystäväni Kikin kanssa, mainitsin kiireestäni ja asioista mitä pitää saada aikaan. Huomaamattani annoin kaiken tulla. Latasin hengästyneenä Kikille asiat jotka mun piti saada tehtyä. Kaikki mitä Kikille oksensin, olivat oikeita asioita, kuulakärkikynällä kirjoitettuja sanoja kädessä, lyijykynälistoja macin kannessa ja erivärisiä kalenterimerkintöjä. Kirjoitettuna paljon tilaa vieviä ja huomiota kerääviä, mutta pieniä yksityiskohtia. Kiki kysyi ranskalaisten viivojeni jälkeen yhden kysymyksen: "Onko sulla tunti aikaa nyt heti". Änkytin jo pääni sisällä eitä, mutta sanoin joo. Hyvien verkostojensa lisäksi tämä supernainen ohjaa työkseen artisteja ja taiteilijoita, antaa kuulijan ymmärtää mihin keskittyä.

Kiki pyys mut ottamaan mukavan asennon ja videokuvan skypestä pois. Hän esitti mulle kysymyksiä tunnin ajan. Kysymykset koskivat tuntemuksiani koskien kokonaista vuotta. Ei mennyttä vuotta vaan tulevaa. Mun piti vastailla intuitiivisesti kysymyksiin kuten "missä näet itsesi keväällä", "oletko tyytyväinen itseesi kesällä" ja "mitä toimistossasi nyt tapahtuu". Vastattuani kysymyksiin, unohdin ne pienet ranskalaiset viivat ja sain kiinni todellisista pyrkimyksistäni. Isoista linjoista. Siitä minne olen menossa, kenen kanssa ja milloin. Kikin kysymysten kautta unohdin yksittäiset meilit ja puhelut ja niiden tuoman ahdistuksen. Tajusin että ne eivät ole tärkeitä, vaan tärkeää on nähdä kokonaiskuva. Muistaa mihin suuntaan on menossa.

Yksi tärkeimpiä Kikin esittämiä kysymyksiä tuon puhelun aikana koski aivan muuta kuin työtä. Mitä muuttaisin elämässäni. Oli mielenkiintoista miettiä mitä muuttaisin tulevaisuudessa, joka oli vielä tapahtumatta olevaa menneisyyttä. Vastasin miettimättä, että mulla on ikävä ystäviäni. Päätin sillä hetkellä nähdä heitä enemmän. Voisin muuttaa sen nyt. Enkä vasta tulevaisuudessa.

Tajuttiin äsken Samin kanssa jossain Viron rajan lähimaastossa, että hän on tuntenut pikkusiskoni jo 8 vuotta. Minut vähän kauemmin. Olemme ystäviä, näemme tosi harvoin. Niin harvoin, että meitä voisi sanoa puolitutuiksi. Mutta silti tulen aina hyvälle tuulelle ukosta joka on testannut äänentoistojärjestelmiä auton sisä- ja ulkopuolella niin, että palauttaessani Picassoa Citroenille voin kertoa että stereot ja töötti toimii kyllä.

Ihminen tottuu mihin vaan. Baarikärpänen tottuu perhe-elämään, perheellinen tottuu ylityötunteihin aivan kuin yrittäjä tottuu olemaan aivan kaiken aikaa töissä. Sitä on vaikea välttää kun intohimoisen tekemisen ja välttämättömän suorittamisen rajaa ei ole. Kavereiden näkemisestä, harrastuksista ja bilettämisestä karsitaan ja se on tavallaan luonnollista. Mutta on se vaara, että jossain vaiheessa huomaa olevansa yksin. Työ tai perheenlisäys on voinut syödä lähimmätkin ystävät. Ja kun tapahtuu jotain mihin kaipaa tukea ja asioiden jakamista, ei enää keksikään kenelle soittaa.

Tunnen aivan järkyttävän määrän ihmisiä, mutta montaa ihmistä ei ole kenelle soitan kun iskee paniikki tai suru tai ilo tai mitä vaan. Puolitoista kuukautta sitten romahdin viikon kestäneellä reissulla Berliinissä. Kaikki vaikutti olevan hyvin, olin tavannut valtavan määrän uusia ihmisä, vireystaso oli koko ajan huipussaan ja sitten maanantaina alkaneen reissuviikon torstaina löysin itseni illalla todella yksin. Berliinistä. Että vaikka on hienoa reissata ja olla itsenäinen ja saada aikaan ja tavata ihmisiä ja ennen kaikkea toteuttaa unelmaansa, silloin ei ollut kivaa löytää itseään yksinään hotellista. Ostin punkkupullon ja mietin kenelle sitä viitsis nyt vähän ruikuttaa tai iloita. Silloin purin itseni Faceen ystävilleni, vaihdoin loppuviikon tapaamisen aamuun ja bookkasin lennot perjantai-illaksi kotiin. Nukuin koko viikonlopun. Yhden ystäväni kanssa.

Matkallamme Hampuriin ystäväni Jari ajoi autoa jossain Suomessa, oli työmatkalla. Hän oli kuunnellut radio-ohjelmaa kaiffarista, joka oli päättänyt tavata kaikki facebook-ystävänsä. Tämä mies oli radiohaastatteluhetkellä Australiassa tapaamassa yhtä heistä. Jari tajusi tismalleen saman kuin minä, että mihin tää aika menee. Vaikka olet yrittäjä, ei elämä voi olla vain työtä. Hän päätti sillä hetkellä soittaa ystävilleen ja soitti myös mulle. Kysyi mitä kuuluu. Olen monta kertaa ajatellut miestä, mutta aina sen ajatuksen sivuutti jokin, jonka taas sivuutti jokin. Ja sitten meni taas yksi päivä, yksi viikko, yksi kuukausi ja pian puoli vuotta. Oli tosi kiva jutella. Työmatkalla joo, molemmat, mutta tarkoitus pyhitti keinot.

Ystävät on tärkeitä. Klisee lause, mutta yksinkertainen tosi. Mä luotan vieläkin liikaa siihen että mulla on ne, joiden kanssa voin jatkaa siitä mihin ollaan viimeksi jääty. Ettei suhde horju, vaikka aikaa kuluu, lapsia tulee ja vanhempia kuolee. Ei. Ei se mee niin. Suhteet vaatii hoitamista, aivan kuten parisuhteet. Näkemistä, puhumista ja kuuntelemista.

Täydellisesti epäonnistuneiden kaksipäiväisten messujen jälkeen, näiden ystävien kanssa tässä autossa on puhuttu, analysoitu, oltu hiljaa, naurettu, huudettu, laulettu, tanssittu, nukuttu, kudottu, kirjoitettu, suunniteltu, piirretty, juotu ja syöty. Oon tykänny jokaisesta hetkestä. Ollu läsnä. Kuten Elli asian eilen sanoi "pääsin nyt toteuttamaan yhden haaveistani, roadtripin". Just niin. Tässä kyydissä kulminoituu kaikki hyvän roadtripin ainekset. Vapaus, veljeys ja vauhti.

Guilty as charged.

Work.

Beautiful Poland.

Santa del Toro.

Picasso ja pukki.

Love hurts.

ENTER HAMBURG - EXIT HAMBURG VERY FAST

3600 kilometriä, 50 tuntia autossa istumista ja todella huonoja radiohittejä. Myimme yhden tuotteen. Kyllä. Yhden. Hampurissa järjestetty kaksipäiväinen kuluttajamessutapahtuma oli katastrofi.

Huumori oli kaukana ensimmäisen messupäivän jälkeen. Vitutti. Syytin itseäni. Olen reissannut syksyn aikana Hampurissa, jutellut paikallisten stylistien kanssa ymmärtääkseni ettei meille ole siellä potentiaalisia jälleenmyyjiä. Olen viettänyt aikaa hampurilaisten kanssa ja todennut omin silmin heidän olevan täysin erilaisia kuin berliiniläisten. Mun olisi pitänyt ymmärtää, ettei Hampuri ole meille paikka myydä. En ymmärtänyt. Otti päähän niin paljon, että nousi kuume.

Meidän virheemme oli puhtaasti se, että emme tunteneet messukävijäprofiilia tarpeeksi. Mesta oli täynnä verhomaisten huivien ja virkattujen pikkutuhmien mollamaijojen myyjiä. Kävijäkunta oli liian värikästä. Hampurilaiset ovat suht vanhoillisia, hintamme olivat liikaa jouluteemaisille messuille ja vaikka kiinnostusta oli, oli tuotteemme juuri sitä mitä se on, niche. Erikoislaatuinen, yksilöllinen. Jengi osti halpoja ja persoonattomia magneetteja ja rannekoruja, joita meilläkin olisi periaatteessa voinut olla. Tosin eri hintaprofiililla, koska oon positioinu merkkini mollamaijamyyjää katu-uskottavammalle muotimerkkiosastolle.

Kuluttajamessut ovat täysin eri asia kuin jälleenmyyjille tarkoitetut messut. Kuluttajan kohtaamiseen valmistaudutaan eri tavalla, varsinkin kun merkki ei ole vielä tunnettu eikä asiakas tiedä millaisesta merkistä on kyse. Kuluttaja voi olla minkä iältään tai tyyliltään mitä tahansa. Mitä vaikeampi tuote, sitä vaikeampi on saada asiakas lähestymään messustandiä. Jos tuotteen viesti on selvä ja se kolahtaa ostajalle ilman sanoja, on se hyvä tuote myydä messuillla joilla kielibarrikadi asettaa vielä omat kettumaiset haasteensa. Jälleenmyyjä puolestaan tietää oman yritys- ja asiakasprofiilinsa kautta mitä etsii. Ja kuten meille kävi Pariisin messuilla, gTIE jakoi mielipiteet juuri kuten pitikin. Sifonkimekkokauppiaat käveli ohi ja mustiin pukeutuneet trendsetterit pysähtyi. Hampurissa ei ole tarjolla jälleenmyyjiä merkkimme kaltaisille tuotteille, joten myös se kuluttajataso puuttuu. Ja vaikka sitä porukkaa satunnaisesti jossain päin Hampuria haahuiliskin, he tuskin olisivat Holy Shit Shoppingiin tulleet,. Messut tarjoaa ostettavaa aivan toisenlaiselle asiakaskunnalle. Tämän asian ymmärtämättä jättämisestä mä itseäni sätin. Ihan tyhmäksi asti.

Haluan kirjoittaa tämän auki, koska vaikka epäonnistuinen on perseestä, se on myös hiton hyvä tapa oppia. Me osaamme olla tästä lähtien tarkempia millaisille messuille tai tapahtumiin osallistua ja mitkä jättää väliin. Ja ehkä joku teistä ymmärtää katsoa target-markettia tarkemmin eikä elää hienon suunnitelman varjossa. Suunnitelman mikä oli dynamiittia, mutta mikä toteutettiin aivan väärässä paikassa. Itsesyytöksistäni huolimatta usko merkin tulevaisuuteen ei horjunut, kyllä me kiinnostusta saatiin aikaan. Usko ei loppunut, vaikka tämä reissu ihan klassikoksi jääkin yhdellä myydyllä tuotteella. Sunnuntain messupurun jälkeen lähdettiin ansaitulle kaljalle. Halusin kirjoittaa ylös positiivisia asioita, joita messuilta jäi käteen. Saatiin yhdessä aika hyvä lista aikaan.

Meillä oli monen mielestä hienoin ständi koko messuilla. Ihmiset olivat ystävällisiä, katsoivat silmiin ja hymyilivät. Messut olivat ihan hienosti järjestetyt, asiat toimi. Löysin yhden mielenkiintoisen suunnittelijakontaktin joka jää muhimaan kollaboraatio-mielessä ja Elli löysi itselleen tosi hienon takin. Meillä on kuulemma hyvä huumorintaju ja reissu tuntui kaikesta huolimatta kiireisen syksyn jälkeen minilomalta ennen viimeistä joulupuserrusta. Oli ihanaa viettää aikaa ystävien kanssa, ihmisten kanssa joiden kanssa ei enää tule nähtyä kun työ "häiritsee" vapaa-ajan viettoa. Thin Kingin pojat ovat upeita, Samin tunnen musapiireistä vuosien takaa ja on samoisssa ympyröissä tutustunut Michiin, joka on toinen mukana ollut Thin King. Judith van Hel hyppäsi autoomme menomatkalla Berliinistä ja meillä oli aikaa hengata ja puhua tulevaisuudesta. Judith on juuri tällä hetkellä studiossa äänittämässä uutta levyään. Tapasin Itamarin, suunnittelijaystäväni Berliinistä jonka kanssa työskentelemme nykyään hyvinkin paljon yhdessä. Itamar oli Hampurissa saksalaisen vanhan ja tunnetun Die Ärzte -yhtyeen rumpalilaulajan Bela B:n syntymäpäivillä ja vei meiltäkin ukolle nahkaisen yllätyksen. Itamar sömplii meille tapaamisesta Berliiniiin seuraavalle reissulleni, Bela B on todella iso nimi Saksassa ja on tyyliltään aivan meidän asiakas. "You have to look at the market", sanoi ruotsalainen mulle vuosi sitten. Nyt sisäistin tämän, kantapään kautta meni niin että napsui.Tärkein positiivinen asia mitä messuista jäi on tämän asian sisäistäminen. Oppiminen. Vaikka tiedät mitä olet myymässä, tutki asiakasta tarkemmin. Ja nyt tuli tehtyä aika hiton hyvä markkinointi tutkimus. Prost!

Tänä aamuna heräsin siihen kun Elli työntää puhelintaan naamaani. Marilyn Manson oli vaihtanut porfiilikuvansa Twitteriin. Sillä on siinä promokuvassa meidän valkoinen Pirate kaulassaan. Sain vielä julkaisemattoman kuvan puhelimeeni kaksi viikkoa sitten, uusien Manson-kuvien julkaisuaikataulusta oli vain aavistus. On ollut todella vaikeeta pitää tätä tietoa sisällä lähes kaksi viikkoa kun hepun aikatauluista ei ole varmuutta. Olisin halunnut huutaa asiasta ihan joka suuntaan. Tänä aamuna en tiennyt mihin suuntaan olisin juossut. Kaarsin ympyrän jälkeen vessaan ja tviittasin sille.

Mitäköhän huomenna aamulla tapahtuu… en tiedä ja se just on ihanaa. Vaikka tämä on yhtä ylä- ja alamäkeä kaikki, en vaihtaisi mitään mihinkään. En tätä epäonnistumista alihinnoiteltuun tuhannen kappaleen myyntierään väärälle asiakasryhmälle, en lentolippuun Balille. Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Niin yhdelle myydylle tuotteelle, kuin Mansonin promokuville. Epäonnistumiselle ja onnistumiselle.

Näillä mielin lähdemme Hampurista Puolan läpi kohti Liettuaa ja Latviaa ja siitä laivalla kotiin. Myötätuulessa, sanoisin. Hampuri oli ja meni. Se oli vitsi. Joo. Helvetin kallis vitsi.

Marilyn Manson & gTIE (Jack the Noble Pirate)

Haettiin meidän Sitikalla messustandit. Henkilöauto voi olla tilaihme.

 

Ständi.

#HolyShit

#CoolShit

#HipsterShit

Adult pacifiers.

Itamar.

After drinks.

Me & Judith.

Positive things.

Exit Hamburg, Monday 10 AM.